Blogi

Huoli investoinneista

Investoinneista on aihetta olla huolissaan, mutta pikalääkettä tuskin on eikä välttämättä tarvitakaan. Olennaista on yritystoiminnan yleinen toimintaympäristö, joka rohkaisee tuotannon laajentamiseen Suomessa.

Hallitus on huolissaan investointien vähäisyydestä. Valtiosihteeri Martti Hetemäki on saanut tehtäväkseen etsiä pika-aikataululla toimia investointien lisäämiseksi. Ideoita on jo esitetty. Esimerkiksi Etlan toimitusjohtaja Aki Kangasharju on ehdottanut poistojen kiihdyttämistä Yhdysvaltoja, Kiinaa ja Britanniaa koskevien tutkimustulosten nojalla.

Yritysten investointien taso suhteessa sektorin arvonlisään tai bkt:hen on Suomessa ollut koko 2000-luvun selvästi pienempi kuin usein vertailukohtana käytetyssä Ruotsissa. Myös esimerkiksi Tanskassa ja tyypillisesti muuallakin EU-alueella yritykset ovat investoineet suhteessa hieman enemmän kuin Suomessa. Etlan parin vuoden takainen selvitys osoittaa, että investointien suhteellinen heikkous tällaisessa vertailussa koskee sekä investointeja kokonaisuudessaan että erityisesti kone- ja laiteinvestointeja. Lisäksi selviää, ettei heikkous johdu tuotantorakenteen erilaisuudesta.

Oppikirja-argumentti investointien tasosta on yksikertainen: investointeja toteutetaan siihen määrään saakka, jolloin investointien odotettu tuotto juuri kattaa niiden rahoittamisen (vaihtoehtois)kustannukset. Rahoituksen (vaihtoehtoisten sijoitusten) korkotaso on ollut Suomessa jo vuosia matala, euroalueen alimpiin kuuluva, ja pankkijärjestelmän kunnon ansiosta myös saatavuuspulmat euroalueen pienimpiä. Rahoituspuoli ei siis voi olla investointien merkittävä rajoite sen paremmin Suomen aiempaan historiaan kuin muihinkaan maihin verrattuna.

Syy täytyy olla investointien odotetun tuoton vaatimattomuudessa.

Yksi potentiaalinen asia voi olla tuottoon kohdistuva ankara verotus. Tämäkään tuskin on ollut tavattoman tärkeä seikka. Suomen yhteisöverokanta on ollut viime vuosina Ruotsia, Tanskaa ja euroalueen keskiarvoa alempi. Investointien poistosäännöt ovat kyllä Ruotsissa olleet jonkin verran edullisemmat, ainakin koneiden ja laitteiden osalta. On kuitenkin epäuskottavaa, että tämä olisi ratkaisevan tärkeä seikka viime vuosien matalan korkotason oloissa, jolloin nopeampien poistojen tuoma veronlykkäysetu jää pieneksi.

Kysymys investointien tasosta on siten kysymys ennen kaikkea investointien odotetusta tuotosta ennen veroja. Lyhyellä aikavälillä tähän vaikuttaa paljon kysyntätilanne suhteessa tuotantokapasiteettiin. Investoinneille on vaikea saada tuottoa, jos olemassa olevakin pääomakanta on vajaakäytössä. Vähän pidemmällä aikajänteellä investointien kannattavuus riippuu odotetuista työn tuottavuudesta ja työpanoksen hinnasta annetulla tuottavuudella. Kaikki nämä tekijät ovat Suomessa olleet ongelmallisessa asennossa vuoden 2008 jälkeen.

Kysyntä ja työn tuottavuus heikkenivät pahoin finanssikriisin aiheuttaman kysyntävajeen ja Nokian matkapuhelintoimintojen supistumisen takia. Vientimarkkinakysyntä alkoi toipua asteittain 2010 lähtien, mutta tuottavuus oikeastaan vasta 2015 lähtien. Tähän tuottavuuskehitykseen nähden työvoimakustannukset nousivat kriisin alussa paljon ja jäivät korkealle tasolle useiksi vuosiksi.

Kilpailukykyongelma on helpottanut vasta viime vuosina, kun tuottavuus on kohentunut ja työvoimakustannukset ovat maltillistuneet ennen kaikkea kilpailukykysopimuksen ansiosta (lähemmin ks. Suomen kasvu – Menetetty vuosikymmen). Kun tuotanto on kasvanut, pääomakannan vajaakäyttö on supistunut ja yhä useampien yritysten tuotannon laajentaminen on edellyttänyt investointeja. Ei ole sattumaa, että investoinnit ovat näinä samoina vuosina selvästi piristyneet pohjatasoltaan.

Muutaman viime vuoden suotuisasta kehityksestä huolimatta investointien taso jää kuitenkin selvästi jälkeen Ruotsista ja useista muistakin saman kehitystason maista. Mistä tämä voisi johtua?

Yksi varteenotettava tekijä on väestökehitys.

Työikäinen väestö on Suomessa supistunut ja supistuu ennusteiden mukaan edelleen lähivuosina, kun taas Ruotsissa se kasvaa selvästi. Miksi tällä olisi merkitystä? Siksi, että työvoiman saatavuus ja hinta vaikuttavat investointien kannattavuuteen ja siihen liittyviin riskeihin. Jos osaavaa työvoimaa ei ole saatavilla tai se on kovin kallista, ei investointiin kannata ryhtyä. Toki työvoiman niukkuus ja kalleus kannustaa myös korvaamaan työtä pääomalla ja siten investoimaan. Tämä vaikutus tuskin kuitenkaan voi dominoida, varsinkaan jos samanlaiseen tuotantoon on mahdollista investoida jossakin toisessa maassa, jossa vastaavat työvoimapullonkaulat ovat epätodennäköisempiä.

Yritykset ovat jo pidemmän aikaa raportoineet osaavan työvoiman saatavuuden tuotannon laajentamisen tärkeimmäksi esteeksi Suomessa. Akuutteja saatavuuspulmia luultavasti vielä tärkeämpää on näkymä eteenpäin. Tässä työikäisen väestön ennustettu kehitys asettaa Suomen takamatkalle ei vain Ruotsiin vaan oikeastaan kaikkiin kehittyneisiin Euroopan maihin verrattuna.

Yksinkertainen hajontakuvio, jossa vaaka-akselilla on ennustettu työikäisen väestön kasvu (2010-2025) ja pystyakselilla muiden kuin asuntotuotantoon kohdistuvien yksityisten investointien suhde bkt:hen (keskiarvo 2010-2018) viittaa varsin vahvaan yhteyteen tuotannollisten investointien tason ja ennustetun väestökehityksen välillä kehittyneiden Euroopan maiden joukossa. EU:n ns. uusissa jäsenmaissa investoidaan paljon väestönäkymään verrattuna, mutta tämä selittyy luontevasti niiden kiinnikuroja-asemalla.

 

Suomen investointiaste on likimain sillä tasolla, jolla sen väestökehityksen valossa voi olettaa olevan kehittyneiden Euroopan maiden joukossa.

Se, että väestökehitys hidastaa investointien kasvua Suomessa, ei välttämättä ole hyvinvointiongelma. Pienempi väestö tarvitsee tietysti pienemmän absoluuttisen pääomakannan saman asukasta kohden lasketun tuotannon aikaansaamiseksi annetuilla teknologian (kokonaistuottavuuden) ja työllisyysasteen tasoilla. Talouden voi olettaa ajan mittaan sopeutuvan kohti tällaista tasapainoa ja havaittu alhainen investointiaste on tulkittavissa vain seuraukseksi tällaisesta sopeutumisesta.

Myöskään investointien ”valuminen” ulkomaille työvoiman niukkuuden takia ei välttämättä vähennä suomalaisten kulutusmahdollisuuksia. Onhan investointien luoma tulovirta lähtökohtaisesti suomalaisten käytettävissä.

Alhainen investointitaso on kuitenkin omiaan luomaan negatiivista kierrettä investointien, tuottavuuden, kilpailukyvyn, uudistumiskyvyn, palkanmaksukyvyn, julkisen talouden tasapainon, veroasteen, työvoimaan osallistumisen ja pidemmän päälle jopa työikäisen väestön määrän välille. Tällainen on selvästi havaittavissa yksittäisten taantuvien alueiden kohdalla niin Suomessa kuin muuallakin.

Erityisesti nuorempien kohorttien liikkuvuus Euroopan maiden välillä näyttäisi olevan kasvussa. Tämä lisää riskiä siitä, että heikko talouskehitys heijastuu väestökehitykseen maidenkin tasolla. Negatiivisessa kasvukierteessä oleva talous on myös haavoittuvampi erilaisille suhdanneluonteisille shokeille. Investointien huonot kannustimet voivatkin ajan mittaan johtaa näivettyneeseen alhaisen tuottavuuden, matalan työllisyysasteen ja heikon julkisentalouden tilaan, joka edelleen heikentää väestökehitystä.

Toinen asia on, että ulkomaille tehtyjen sijoitusten hyödyllisyys Suomessa asuvien kannalta ei ehkä ole niin hyvä kuin yhtäkkiä saattaisi ajatella. Yhtäältä sijoitusten omistajat voivat itse muuttaa maata, jolloin sijoituksiin liittyvät tulot eivät jää Suomen verotuksen piiriin. Toiseksi sääntöperusteisuus on heikentynyt ja tämä lisää riskiä, että jotkin maat voivat rajoittaa sinne tehtyjen investointien tuottojen kotiutusta tai jopa konfiskoida sijoitukset.

Emme tiedä, mikä on optimaalinen investointiaste. Siitä huolimatta on mielestäni varteenotettava riski, että investointien viime vuosien taso johtaa jatkuessaan talouden näivettymisen kierteeseen. Hallituksen huoli on perusteltu, vaikka vuosikymmenten takaista Matti Pohjolan tehottomaksi osoittamaa investointiastetta ei olekaan syytä tavoitella.

Jos siis investointeja on liian vähän, mitä olisi tehtävä? Lähtien arviosta, että työvoiman tarjonta on keskeinen investointien määrittäjä, uskottavat toimet sen lisäämiseksi ovat tärkeitä. Tämä tarkoittaa yhtäältä työperäisen maahanmuuton edistämistä. Toisaalta olisi tärkeää saada maassa oleva työkykyinen väestö mahdollisimman hyvin työmarkkinoille ja työhön.

Toiseksi, tuottavuuden kasvun edellytysten parantaminen on tärkeää. Tätä palvelevat sekä tutkimuksen ja koulutuksen vahvistaminen että talouden tehokkuutta ja uudistumista tukevaa kilpailupolitiikka. Myös toimiva liikenneinfrastruktuuri tukee tuottavuutta.

Kolmanneksi, Suomi on sitä parempi tuotantopaikka, mitä vakaampi makrotaloudellinen ympäristö on ja mitä nopeammin talouden eri osa-alueilla sopeudutaan pysyviin muutoksiin. Finanssipolitiikan vastasyklisyys palvelee edellistä ja työmarkkinoiden ml. palkanmuodostuksen joustavuus jälkimmäistä.

Neljänneksi on tärkeää, että Suomi säilyy verotuksen ja sääntelyn suhteen kilpailukykyisenä. Tämä saattaa edellyttää yritystoimintaan kohdistuvan verotuksen keventämistä, jos keskeisten kilpailijamaiden yritysverotus kevenee merkittävästi. Kun toisaalta em. tuottavuutta tukeviin politiikkatoimiin liittyy merkittäviä menotarpeita ja julkiseen talouteen olisi hyvinä aikoina kerättävä puskureita suhdannepolitiikan mahdollistamiseksi, ei verotuksen suuri tai yleinen kevennys ole järkevä keino investointien kannustamiseksi.

Rinteen hallituksen ohjelma tarjoaa periaatteessa hyvät lähtökohdat investointiympäristön parantamiselle.  Työvoiman tarjonnan lisääminen mukaan lukien työperäistä maahanmuuttoa lisäämällä on ohjelmassa. Samoin ohjelmassa on sitouduttu tutkimuksen ja kehitystoiminnan julkisen rahoituksen lisäämiseen ja koulutuksen pitkäjänteiseen kehittämiseen. Kilpailupolitiikka saa lisää resursseja. Infrastruktuuriin luvataan lisäpanostuksia. Ohjelmassa on jopa varauduttu kehyssäännöstä poikkeamiseen, jos sellaista tarvitaan poikkeuksellisen kansainvälisen taantuman puskuroimiseksi. Toisaalta yritysten pelkäämiä  veromuutoksia ei ohjelmaan sisälly.

Iso kysymys kuitenkin on, miten ohjelmaa toteutetaan käytännössä. Erityisesti työvoiman tarjonnan lisäämisen toimista näyttää olevan suurta epäselvyyttä eikä työmarkkinoiden joustavuutta lisääviä toimia taida olla agendalla lainkaan. On myös epäselvää, missä määrin  3 miljardin euron määräaikaiset tulevaisuusinvestoinneiksi kutsutut menonlisäykset todella palvelevat investointiympäristön parantamista.

Investointien edistämistoimia mietittäessä olisi huomio kiinnitettävä tuotantotoiminnan yleisistä edellytyksistä huolehtimiseen. Yritysverotuksen viilaus voi olla osa tätä, mutta tuskin avainasia.