Vastuullisen politiikan toteuttaminen ei ole helppoa, jos haluaa tulla valituksi uudelleen. Tähän pyrkiviä poliitikkoja pitäisi rohkaista, ei kyseenalaistaa.
Anu Kantola kirjoittaa Helsingin Sanomien kolumnissa, että ns. Junckerin kirous kannattaa unohtaa. Kiroukseksi kutsutaan EU:n komission nykyisen puheenjohtajan ja Luxemburgin pitkäaikaisen pääministerin toteamusta: ”Me kaikki tiedämme mitä politiikassa pitäisi tehdä, mutta emme tiedä, kuinka tulla valituksi uudelleen sen jälkeen”.
Kantolan mielestä tällainen kritiikki kansalaisten palautetta kohtaan johtaa ajatukseen, että demokratia ei ole toimiva tapa ohjata yhteiskuntaa. Kantola myös kiistää Junckerin kirouksen empiirisen pätevyyden. Hän viittaa Marco Butin ym. vuonna 2008 julkaistuun tutkimukseen: äänestäjät eivät rangaisseet uudistusten tekijöitä, jos vain rahoitusmarkkinat toimivat hyvin.
Kantolan huoleen demokratian kyseenalaistamisesta parhaana tapana ohjata yhteiskuntaa on helppo yhtyä. Sen sijaan Junckerin kirous ei ole minnekään kadonnut.
Viitatun tutkimuksen asetelmassa on hankala saada näyttöä uudistusten vaikutuksesta hallitusvallan vaihtoon. Merkittävien uudistusten määrittely on vaikeaa. Moni asia korreloi uudistusten kanssa. Mittausongelmia on muissakin muuttujissa. On hyvin mahdollista, että käytetty rahoitusmarkkinoiden toimivuuden mittari mittaa enemmän yhteiskunnan yleistä asennetta ”markkinaehtoisuuteen” kuin itse rahoitusmarkkinoiden toimivuutta. Indikaattorinahan on käytetty mm. pankkien omistuksen, ulkomaisen pankkikilpailun ja korkosäännösten liberaalisuutta mittaavia seikkoja.
Useat tunnetut episodit kertovat Butin tutkimuksesta poikkeavaa viestiä.
Yksi on Gerhard Schröderin hallituksen politiikka Saksan aneemisen kasvun ja heikon työllisyyden elvyttämiseksi. Ns. Hartz-uudistukset vuodesta 2003 lähtien ovat tutkimusten mukaan olleet tärkeitä työttömyyden alentamisessa ja Saksan nostamisessa vuosien stagnaatiosta. Uudistukset, joissa mm. työttömyysetuuksia heikennettiin, olivat kuitenkin hyvin epäsuosittuja ja politiikkaa pidetään yleisesti pääsyynä SPD:n vaalitappioon vuonna 2005 ja ainakin osin SPD:n heikkoon kannatukseen myöhemminkin. Rahoitusmarkkinat eivät Saksassa tuolloin(kaan) olleet välttämättä kovin dynaamiset, mutta selvästikään ne eivät olleet isossa, rahoituksen välistystä haittaavassa kriisissä.
Meitä lähempänä on Juha Sipilän hallituksen ja erityisesti pääministerin ja hänen puolueensa suosion romahdus ja vaalitappio kuluvan vuoden vaaleissa. Sipilän hallituksen lähtötilannetta hallitsi vuosia kestänyt talouden alamäki, korkea työttömyys ja julkisen velan kasvu. Sipilä lupasi ennen vaaleja tähän muutosta ei vain jatkamalla edellisen hallituksen aloittamia säästötoimia vaan myös kustannuskilpailukykyä ja työmarkkinoiden toimintaa parantavilla uudistuksilla. Vaaleissa hän sai hyvän kannatuksen, muodosti hallituksen ja toteutti vaalilupausten mukaista ohjelmaa näiltä osin hyvin määrätietoisesti. Työllisyydellä ja julkisen talouden tasapainolla mitaten tulos oli myös hyvä. Kun ohjelmaa pantiin toimeen, se osoittautui kuitenkin hyvin epäsuosituksi.
Epäsuosion ytimessä olivat juuri julkisten menojen leikkaukset sekä kilpailukyvyn ja työmarkkinoiden toiminnan parantamiseen liittyvät toimet. Rahoitusmarkkinoiden häiriöt eivät varmastikaan voineet olla syy uudistusten epäsuosioon, markkinathan toimivat hyvin. Suomessa ei tarvinnut turvautua kansalaisia perustellusti ärsyttävään pankkitukeen.
Myöskään esimerkiksi Italiassa tai Espanjassa julkisen talouden alijäämien hillintään ja työmarkkinoiden uudistamiseen tähdännyt politiikka ei ole ollut suosittua, vaan on johtanut hallituksen vaihdoksiin viime vuosina. Näissä maissa rahoitusmarkkinoiden häiriöiden voi kyllä olettaa usealla eri tavalla heikentäneen uudistuspolitiikan hyväksyttävyyttä.
Suomessa viime vuosikymmeniltä löytyy kaksi aiempaa pääministeriä, joiden voi katsoa tehneen hyvin tärkeitä, ellei välttämättömiä uudistuksia, mutta joista äänestäjät rankaisivat. Esko Ahon hallitus joutui 90-luvun kriisissä tekemään paljon säästöpäätöksiä, uudisti mm. verotusta ja vei maan vastoin oman puoleensa monien kannattajien mielipidettä EU:n jäseneksi.
Paavo Lipposen I hallitus jatkoi säätötoimia julkisen velkaantumisen vähentämiseksi ja uudisti sosiaaliturvaa työhön kannustavammaksi. Aho hävisi 1995 vaalit selvästi ja Lipposen SDP menetti 12 eduskuntapaikkaa vuonna 1999 vahvasta talouskasvusta huolimatta. SDP jäi kuitenkin suurimmaksi puolueeksi ja Lipponen pystyi muodostamaan uuden hallituksen.
On epäilemättä poliitikkoja, jotka hallitsevat ”mahdollisuuksien taitamisen” niin hyvin, että pystyvät jatkamaan vallassa myös hankalien uudistusten toteuttamisen jälkeen. Esimerkit kuitenkin osoittavat, että tämä on pikemminkin harvinaista kuin yleistä.
Junckerin kirousta ei pidä toki tulkita liian pitkälle, ikäänkuin aina olisi selvää, mikä politiikka on parasta, välttämättömyydestä puhumattakaan.
On selvää, ettei mikään uudistus ole juuri toteutetun kaltaisena täysin välttämätön.
Politiikan vaihtoehdottomuus (TINA – there is no alternative) ei tarkkaan ottaen voi olla totta. Aina on vaihtoehtoja. Julkisen talouden täsmällinen sopeutustarve ja hyvä ajankohta ovat epäselviä asioita, samoin se, missä määrin sopeutus tehdään veroja korottamalla ja missä määrin menoja leikkaamalla. Työvoiman tarjontaa, työvoiman kohtaantoa ja työttömien kannusteita ottaa työtä vastaan voidaan parantaa eri tavoin. Politiikkakokonaisuuksista voidaan tehdä erilaisia paketteja.
Näistä vaihtoehdoista käytävä keskustelu, johon osallistuvat niin asiantuntijat kuin poliitikot ja kansalaiset laajemminkin, on olennainen osa toimivaa demokratiaa. On myös luonnollista, että kulloinenkin oppositio etsii hallituksen politiikan heikkoja kohtia ja korostaa niitä. Ja että etujärjestöt kritisoivat jäsenistönsä etujen heikennyksiä ja oman valtansa supistamispyrkimyksiä.
Minusta Suomen ongelma ei suinkaan ole vaihtoehdoista käytävän keskustelun puute.
Kyllä meillä on kritisoitu kulloinkin istuvan hallituksen politiikkaa. Ongelma on pikemminkin ollut se, että kritiikissä on usein kiistetty uudistusten tarve tykkänään tai väitetty, että tarvittavat toimet voidaan valita vain sellaisista asioista, jotka eivät heikennä kenenkään välittömiä etuja.
Näinhän ei ole ollut eikä ole edelleenkään. Suomen julkisessa taloudessa on ollut ja on yhä kestävyysvaje. Hyvinvointivaltion kestävä rahoitus vaatii korkeaa työllisyysastetta, joka ei voi perustua vain verovaroin rahoitettuun tai tuettuun työllisyyteen. Suomella oli merkittävä kustannuskilpailukykyongelma muutama vuosi sitten.
Demokratian kannalta on erityisen ongelmallista, jos poliitikot leimataan pahoiksi, ehkäpä vain omaa henkilökohtaista etua ajaviksi ihmisiksi.
Tällainen leimaaminen on helppoa erityisesti uudistuspoliitikkojen osalta, jos oletuksena on, että uudistuksille ei ole mitään tarvetta ja toisaalta on selvää, että uudistukset heikentävät ainakin joiden ihmisten etuja lyhyellä aikajänteellä. Uudistuksista hyötyjiä ei useinkaan voi täsmällisesti määrittää, eivätkä hyötyjät – sikäli kuin itsensä sellaisiksi mieltävät – tapaa asiaa korostaa. Kontrasti hyväosaisten poliitikkojen ja kärsivän kansan välille on helppo rakentaa. Tämä on onnistunut hyvin jopa Suomessa, jossa tuloerot ovat maailman pienimpiä (eivätkä ole esimerkiksi viime vuosina kasvaneet päinvastaisten väitteiden toistamisesta huolimatta), korruptio vähäistä ja oikeusvaltion periaatteet toteutuvat kansainvälisesti vertaillen hyvin.
Mitä tällaisesta leimaamisesta seuraa? Kansalaisten luottamuksen menetys maltillisiin valtavirtapoliitikkoihin ja kääntyminen ”aitoa kansan tahtoa” edustavien ääri-ihmisten puoleen. Nämä puolestaan ruokkivat uutta kaunan ja vihan kierrettä. Samalla asioihin vakavasti suhtautuvien, maltillisten ihmisten halu panna itsensä alttiiksi solvauksille ja jopa uhkauksille vähenee. Poliitikkojoukko ja politiikka polarisoituvat.
Oma kokemukseni suomalaisista poliitikoista on ollut voittopuolisesti myönteinen. He pyrkivät aidosti parantamaan maailmaa, kukin omista arvolähtökohdistaan. Useat myös ottavat vakavasti budjettirajoitteet. Monet ovat yhä valmiit uhmaamaan Junckerin kirousta: toteuttamaan oman arvionsa mukaan tarpeellista politiikkaa, vaikka sillä ei seuraavissa vaaleissa näkyvää kansansuosiota saakaan. Median tulisi rohkaista poliitikkoja tällaiseen käyttäytymiseen. Se ei ole ristiriidassa sen kanssa, että poliitikot pitävät tiivistä yhteyttä kansalaisiin ja saavat sitä kautta opastusta, mikä mahdollista toimintavaihtoehdoista on lähimpänä kansalaisten arvoja.
