Liikenteen päästöjen tehokas vähentäminen edellyttää päästöjä aiheuttavan liikkumisen kallistumista. Tämä aiheuttaa ikäviä tulonjakovaikutuksia. Näitä on kompensoitava. Hyvän kompensaatiomekanismin miettiminen pitäisi ottaa työn alle välittömästi.
Aalto-yliopiston tutkijat ehdottivat polttoaineen jakeluportaaseen kohdistettavia asteittain alenevia kiintiöitä liikenteen päästöjen vähentämiseksi. Ehdotus ei ole saanut suosiota päätöksentekijöiden keskuudessa. Sekä liikenneministeri Sanna Marin että valtiovarainministeri Mika Lintilä ovat tyrmänneet ehdotuksen, kuten myös suurin oppositiopuolue Perussuomalaiset.
Kritiikin peruste on ratkaisun epäoikeudenmukaisuus. Kiintiöt olisivat melkoisen varmasti purevia, ts. johtaisivat suurempaan fossiilisten polttoaineiden käytön vähenemiseen kuin nykypolitiikalla tapahtuu. Seurauksena olisi polttoainehintojen mahdollisesti hyvinkin tuntuva nousu. Tämä rokottaisi suhteellisesti eniten paljon autoa käyttävien, yleensä haja-asutusalueilla asuvien ja pienituloisten kulutusmahdollisuuksia. Juuri tällaisten ihmisten katkeruus oli lähtölaukaus Ranskan keltaliivi-mielenosoituksille, jotka pakottivat Presidentti Macronin hallituksen perumaan polttoaineverojen korotukset ja useita muitakin uudistuksia viime vuonna. Hallituspuolueet selvästikin haluavat välttää vastaavan reaktion Suomessa, etenkin kun oppositiossa sekä Perussuomalaiset että Kokoomus ovat profiloituneet autolla liikkumisen kustannusten nousun vastustajiksi.
Perusajatus ohittamaton
Aallon tutkijoiden raporttia ei kuitenkaan pitäisi noin vain heittää roskakoriin. Se on hyvin selkeä taloustieteen perusasioihin ja Suomen olosuhteisiin nojautuva analyysi. Paperi kertoo, miksi esitetyn tapaiset kiintiöt tai hiilidioksidiveron kiristäminen tai näiden yhdistelmä ovat tehokkaampi tapa päästä tavoitteeseen liikenteen päästöjen puolittamisesta vuoteen 2030 mennessä kuin muut vaihtoehdot. Paperi myös perustelee, miksi juuri kiintiöt voisivat soveltua puheena olevaan Suomen liikennepäästöjen pienentämiseen paremmin kuin polttoaineveron hiilidioksidikomponentin korottaminen.
Tehokkuus tarkoittaa tässä koko yhteiskunnan voimavarojen säästämistä annetulla kulutuksen tasolla tai vastaavasti suurimpaan mahdolliseen kulutukseen yltämistä annetulla voimavarojen käytöllä. Lisäksi ehdotus on julkisen talouden tasapainon kannalta selvästi parempi kuin esimerkiksi sähköautojen hankinnan ja latausverkoston tuet tai muut vastaavat tuet toteutettiin ne sitten verohelpotuksin tai suorien tukien muodossa.
Kumpikin näkökulma, talouden tehokkuus ja julkisen talouden tasapaino ovat perusteltuja kriteereitä mille tahansa politiikalle. Ne ovat kuitenkin erityisen tärkeitä ilmastopolitiikan kaltaisessa isoa muutosta edellyttävässä asiassa. Kun tarvitaan iso muutos, tehottomat ratkaisut vaikuttavat paljon hyvinvointiin. Hyvinvoinnin kasvunäkymät ovat lisäksi vaisut jo muutenkin; tuottavuuden kehitys on ollut heikkoa kaikissa kehittyneissä maissa, eikä käännettä ole ainakaan toistaiseksi näkyvissä.
Toisaalta Suomen julkisessa sektorissa on kiistatta kestävyysvaje, jonka vuoksi menojen lisäys / verojen alentaminen eivät ole lähtökohtaisesti hyvä ajatus. Kuntatalouden nopea heikkeneminen keskellä huippusuhdannetta alleviivaa sitä, että kyse ei ole vain joskus kaukana tulevaisuudessa realisoituvasta julkisen talouden ahtaudesta, vaikka kestävyysvaje onkin varsinaisesti pitkän aikavälin kysymys.
Huomio vaikutusten kompensointiin
Poliitikot ovat kuitenkin oikeassa siinä, että ilmastotoimien tulonjakovaikutukset ovat olennainen asia. Ilman niiden asiallista huomioon ottamista välttämättömille uudistuksille ei demokratiassa löydy riittävää tukea. Pikemminkin tulonjakovaikutusten sivuuttaminen ruokkii tuhoisaa populismia, jolla ei ole esittää mitään järkeviä vaihtoehtoja mutta joka vaarantaa itse demokratian perusteet. Perusteluksi riittää yksi sana: Trump.
Jos Aalto-paperista haluaa etsiä heikon kohdan, se on se, että tulonjakovaikutusten käsittely on jäänyt toteamisen asteelle. Ts. todetaan, että ongelma on olemassa mutta että se voidaan ratkaista erillisenä kysymyksenä.
Politiikan reaalimaailmassa on kuitenkin välttämätöntä löytää ratkaisu tehokkaan politiikan haittavaikutuksiin samalla kun politiikkaa suunnitellaan. Tämä tulee kiinnostavasti esille juuri julkaistussa Kansainvälisen valuuttarahaston Fiscal Monitor -raportissa. Kolmasosa raportin ilmastopolitiikkaa koskevan luvun tekstistä on analyysiä siitä, miten ilmastopolitiikan tarpeelliset toimet voidaan tehdä sosiaalisesti oikeudenmukaisella ja poliittisesti toteuttamiskelpoisella tavalla.
Osmo Soininvaara on tapansa mukaan heti ryhtynyt ideoimaan ratkaisua. Hän ehdottaa, että uudistuksen säätämishetkellä auton omistaville maksettaisiin vuosittain (ilmeisesti varsin pitkään) korvaus, joka eri riippuisi siitä myisikö auton vai ei.
Jotta kompensaatio ei tuhoaisi itse politiikkatoimen kannustinvaikutuksia, se ei saa olla sidottu hiilidioksidipäästöjä tuottavaan liikennesuoritteeseen. Tämän ehdon Soininvaaran idea täyttää hyvin. Mutta se on kuitenkin liian karkea, minkä hän kyllä itsekin toteaa. Esimerkiksi nuoret tai muut auton käyttötarpeen tilanteeseen vasta tulevat henkilöt jäisivät ilman kompensaatiota. Toisaalta autosta joka tapauksessa luopuvat hyötyisivät siitä tarpeettomasti.
Tuntuisi luontevalta, että kompensaatiomekanismia pohdittaessa lähdettäisiin liikkeelle siitä, keiden hyvinvointia kiintiöohjelman aikaansaama hintojen nousu eniten heikentää. Tällaisia ovat ihmiset, joiden kulutuksesta polttoainemenot syövät ison osan ja joille auton käytön vähentäminen tai siitä kokonaan luopuminen merkitsee hyvinvoinnin suurta menetystä pidentyvinä matka-aikoina, matkustamista edellyttävien palveluiden vähentyvänä käyttönä tai sosiaalisten suhteiden heikentymisenä. Tällä perusteella kompensaation tulisi voittopuolisesti suuntautua yhtäältä pienituloisille ja toisaalta haja-asutusalueilla asuville, joilla tarve liikkumiseen on suuri ja vaihtoehtoja autolle huonosti.
Tämä viittaa siihen, että kompensaation tulisi olla jollakin tavoin kytketty tulotasoon ja asuinpaikkaan, ts. olla suurempi pienituloisille ja haja-asutusalueilla asuville. Kompensaatio voisi toisaalta pienentyä ajan kuluessa, kun vaihtoehtoja päästöjä aiheuttavalle liikkumiselle tulee lisää. Könttäsumma tulotason ja asuinpaikan mukaan varioituina olisi hyvä vaihtoehto, jos ihmiset eivät liikkuisi (muista syistä) tulotasojen ja paikkakuntien välillä. Kun tällaista liikettä on kuitenkin melkoisesti, on keksittävä jotain muuta.
Ehkä ratkaisu voisi rakentua yhdistelmänä tulotasoon sidotusta vuotuisesta korvauksesta ja asuinpaikkaan liittyvästä korvauksesta. Jos haluttaisiin ottaa huomioon se, että jopa kullakin alueella ihmisillä on erilaisia tarpeita liikkumiseen, kompensaatio pitäisi kytkeä ajosuoritteeseen jollakin tavalla, joka ei tuhoa kannustinta päästöjä aiheuttavan liikkumisen vähentämiseen.
Jos autossa olisi auton sijainnin rekisteröivä laite, kompensaatio voisi olla kaikesta liikkumisesta haja-asutusalueilla aluksi suuri mutta pienentyä ajan mittaan, jos auto käyttää päästöjä aiheuttavaa energianlähdettä. Monimutkaista toki, mutta ehkä ei aivan utopiaa. Jorma Ollilan työryhmä nosti jo 6 vuotta sitten esille paikannukseen perustuvan kilometriveron. Teknologia on sen jälkeen kehittynyt ja halventunut tavattomasti. Samalla voitaisiin toteuttaa tarkoituksenmukaiset ruuhkamaksut.
Kompensaatio-ongelma ei edellä olevilla muutamalla rivillä tietenkään ole ratkaistu. Tarvitaan huolellista analyysiä. Mutta on toisaalta vaikea kuvitella, etteikö järkevä mekanismi olisi keksittävissä, jos sellaista vakavasti halutaan.
Hallitusohjelma tarjoaa eväät
Antti Rinteen hallituksen ohjelma puhuu toistuvasti taloudellisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti kestävästä Suomesta. Ohjelmassa myös annetaan lupaus tietopohjaisesta politiikasta. Jos lupauksesta halutaan pitää kiinni, Aalto-tutkijoiden viestit on syytä ottaa vakavasti. Samalla poliitikkojen huoli tulonjakovaikutuksista on hyvin perusteltu. Jälkimmäistä huolta kunnioittava ja tietopohjaisen politiikan lupauksesta kiinni pitävä ratkaisu on käynnistää asiantuntijatyö siitä, millaisilla vaihtoehdoilla päästöjä aiheuttavan liikkumisen kustannusten nousu voidaan kompensoida muutoksesta eniten kärsiville.
