Merkittävään suhdannetasaukseen yltävä euroalaueen budjetti ei ole realismia, eikä välttämätön. Uudistuksia kuitenkin tarvitaan vakaus- ja kasvusopimuksessa, EU:n budjettivarojen käytössä ja mm. pankkiunionin saattamiseksi satamaan
Monien euroalueen heikkoudesta huolestuneiden päätöksentekijöiden ja asiantuntijoiden keskeisiä vaatimuksia on jo pitkään ollut yhteisen euroalueen budjetin ja sen mahdollistaman finanssipolitiikan luominen. Tuorein näkyvä puheenvuoro eurofinanssipolitiikan puolesta kuultiin EKP:n pääjohtajan tehtävän jättäneen Mario Draghin jäähyväispuheessa.
Draghi liitti puheessaan budjetin tarpeen koko euroalueen finanssipolitiikan ”viritykseen”, ei yksittäisten elvytystä tarvitsevien maiden elvytysvaran lisäämiseen. Hän totesi pelkän koordinaation varaan perustuvan finanssipolitiikan monimutkaiseksi ja koordinoimattoman politiikan riittämättömäksi.
Draghin ajatus on todella kunnianhimoinen, jos ajatuksena on, että sen avulla voisi toteuttaa vähintään sellaisen elvytyspanostuksen, johon koordinaatiolla on ylletty. Vuosien 2008–2010 koordinoitu elvytys heikensi euroalueen suhdannekorjattua jäämää yhteensä lähes kolme prosenttia bruttokansantuotteesta eli EU:n koko nykyistä budjettia vastaavalla määrällä kunakin kolmena vuonna.
On vaikea nähdä, että jäsenvaltiot olisivat valmiit antamaan tällaista budjettivaltaa komissiolle tai edes neuvostolle (euroryhmälle) määräenemmistöllä päätettäväksi. Nythän tapellaan siitä, voisiko budjetti olla 0,05 prosenttiyksikköä suurempi tai pienempi.
Syy jäsenmaiden nihkeyteen on ilmeinen: budjettiin sisältyvä valta päättää veroista ja niiden käytöstä sekä tähän liittyvät tulonsiirrot yksilöiden, yritysten ja alueiden välillä ovat valtion ydintoimintoja. Niin kauan kuin kansalaisten yhteenkuuluvaisuus liittyy voittopuolisesti oman maan kansalaisiin ja poliittinen mielipiteen muodostus on kansallista, merkittävän budjettivallan siirtäminen EU-tasolle ei ole realistista.
Ei ollutkaan yllätys, että Saksan liittokansleri Angela Merkel sivuutti omassa Draghia ylistävässä puheessaan euroalueen suhdannetasaukseen tarkoitetun budjetin kokonaan. Ranskan presidentin Emmanuel Macronin parin vuoden takainen ehdotus eurobudjetista kutistui jo aiemmin poliittisessa väännössä ”lähentymistä ja kilpailukykyä tukevaksi talousarvio- välineeksi”, jonka suuruus on alle 0,015 prosenttia euroalueen bkt:sta.
On totta, että iso yhteinen budjetti helpottaisi suhdanteiden tasausta sekä euroalueella kokonaisuutena että jäsenmaiden välillä. Mutta on paljon vaikeampi perustella, että se olisi välttämätön euroalueen toimivuuden kannalta. Euroalueen kasvun jääminen jälkeen Yhdysvalloista 2012–2014 ei voi johtua kireämmästä finanssipolitiikasta; kiristyminen oli suurempaa USA:ssa. Vastaavasti finanssipolitiikka on tasannut vain pienen osan USA:n osavaltioiden suhdanne-eroista.
Tämä ei tarkoita, etteikö euroalueen rakenteissa ja myös finanssipolitiikan instituutioissa ja EU:n budjetissa olisi yhä korjaamisen tarvetta tavoilla, joita voi pitää paljon realistisempina kuin isoa eurobudjettia.
Yksi asia on rahoituskriisien ehkäisyssä ja hallinnassa hyödyllisen yhteisen talletussuojan luominen, jonka toteuttamisesta Saksan valtiovarainministeri Olaf Scholz teki uuden ehdotuksen viime viikolla. Suomella on erityinen syy ottaa etukenoa tässä sen takia, että meillä on tätä nykyä poikkeuksellisen suuri pankkisektori talouden kokoon nähden.
Toiseksi uudistusta tarvitsevat EU:n finanssipolitiikan säännöt, jotka puutteellisesti noudatettuinakin johtavat tarpeettoman myötäsykliseen – suhdanteita vahvistavaan – politiikkaan kykenemättä kuitenkaan hillitsemään ylivelkaantumista osassa jäsenmaita. Säännöissä ei myöskään lähtökohtaisesti tehdä eroa juoksevien ja investointimenojen välillä. Tämä olisi, ongelmistaan huolimatta, hyödyllistä esimerkiksi ilmastopolitiikan edellyttämien investointien rahoittamiseksi.
Kolmanneksi, vaikka EU:n budjetin kasvattaminen järkevän mittaisen suhdannetasauksen mahdollistamiseksi on epärealistista, kokonaisbudjetin merkittävä leikkaus brittien lähdön takia olisi huono asia. Tutkimuksen, teknologian, hiilineuraalisuuden ja turvallisuuden edistäminen tarvitsee lisää EU-tason panostuksia. Tämä edellyttää paitsi budjetin kokonaistason säilyttämistä myös voimavarojen siirtoja näihin painopistetarkoituksiin budjetin suurimmista eristä eli maatalouden ja perinteisen koheesiopolitiikan rahoituksesta.
Kirjoitus julkaistiin alunperin Kauppalehdessä 11.11.
