Kapitalismi on vaikeuksissa, tai tarkemmin sen amerikkalainen muoto. Pohjoismainen kapitalismiversio ei sitä samalla tavalla ole. Poliittisen keskustelun ja poliikan fokuksen tulisi ottaa tämä huomioon. Suomen hyvinvointimallin pääongelma on sen kestävyys huonon demografian oloissa.
Kapitalismin todetaan olevan kriisissä. Tämän aiemmin lähinnä kommunisteiksi itseään kutsuvien esittämän väitteen allekirjoittavat nykyään yhä laajemmin erilaiset yhteiskuntatieteilijät ja tarkkailijat. Perusargumentti on, että kapitalistisiksi kutsutut taloudet eivät tuota hyvinvointia monien aiemmin väittämällä tavalla ja eivät erityisesti jaa tuotannon hedelmiä oikeudenmukaisesti. Tuottavuuden kasvu on hidastunut, taloudet ajautuvat tuon tuostakin kokonaistuotannon romahduttaviin ja työttömyyttä aiheuttaviin kriiseihin ja ennen kaikkea tulo- ja varallisuuserot ovat laajentuneet 1800-luvun lopun tasolle.
Kriisielementit todellisia
Kriisipuheessa viitatut tosiasiat ovat monelta osin kiistattomia. Kapitalismin kärkimaassa Yhdysvalloissa tuloerot ovat kasvaneet ja ovat historiallisesti suuret. Merkittävällä osalla kansalaisia reaalitulot eivät ole juurikaan nousseet viimeisten 20 vuoden aikana. Lähes kymmenen prosenttia väestöstä on vailla sairausvakuutusta, jolloin varsin tavanomainen sairastuminen voi syöstä perheen suureen ahdinkoon. Isossa osassa rannikoiden väliin jäävää ”sydänmaata” yhdyskunnat näivettyvät, työikäisistä tuntuva osa on työttömänä tai työvoiman ulkopuolella ja päihderiippuvuus rehottaa. Kolmen viimeisen vuoden aikana väestön elinajan odote on ollut laskussa, ainoana kehittyneenä maana.
Tuloliikkuvuus on Yhdysvalloissa kehittyneiden maiden joukossa vähäistä, ts. lasten tulot riippuvat paljon vanhempien tuloista. Tämä murentaa pahoin amerikkalaisen mallin oikeutusta. Amerikkalaisuuden ideahan on ajatus Yhdysvalloista mahdollisuuksien yhteiskuntana, jossa jokainen voi lähtökohdistaan riippumatta menestyä, jos vain ponnistelee.
Monien mielestä tällaiset kapitalismin ongelmat ovat myös tärkeä syy populismin nousuun ja mm. Trumpin valintaan ja esim. Martin Wolfin mielestä nämä reaktiot uhkaavat liberaalia demokratiaa globaalisti. Isojen ryhmien taloudellinen ahdinko on tämän mukaan johtanut kansalaisia hakemaan tukea yksinkertaisia vastauksia tarjoavilta populistipoliitikoilta, jotka esittävät itsensä korruptoituneen ”eliitin” vastavoimana. Populistien tarjoamat vastaukset ovat kuitenkin useimmiten lyhytnäköisiä ja aiheuttavat pikemminkin lisää hankaluuksia.
Yhdysvaltain kaltaisen maan tapauksessa seuraukset eivät myöskään rajoitu vain maahan itseensä. Globaalien ongelmien, ennen kaikkea ilmastonmuutoksen hallinta, vaikeutuu ahdasta kuviteltua kansallista etua ajavan politiikan seurauksena. Trump antaa samalla tukea populistisille liikkeille muissa maissa ja uudenlaista oikeutusta epädemokraattisille, voimapolitiikkaan nojautuville hallinnoille, kuten Venäjälle ja Kiinalle.
Pohjoismaat eri maata
Kapitalismeilla on kuitenkin eroja. Amerikkalaisen ja miksei myös brittiläisen kapitalismin ongelmat ovat nostaneet kapitalismin pehmeämpien versioiden, erityisesti ns. Pohjoismaisen mallin arvostusta, myös Pohjoismaiden ulkopuolella (1). Jo vuonna 2013 markkinatalouden periaatteiden vankkumaton kannattaja The Economist kutsui Pohjoismaiden toimintatapaa ”uudeksi supermalliksi”. Viime aikoina pohjoismaiset ratkaisut ovat saaneet yhä enemmän huomiota osakseen. Yksi esimerkki on ranskalaisekonomisti Philippe Aghionin äskettäinen haastattelu Helsingin Sanomissa. Hyvin perustein.
Pohjoismaissa kaikki em. Yhdysvaltain kriisi-indikaattorit ovat toisessa asennossa. Tämä koskee ennen kaikkea tuloeroja, köyhyyttä ja tuloliikkuvuutta. Pohjoismaat ovat näiltä osin maailman yksiselitteistä parhaimmistoa. Muut Länsi-Euroopan maat asettuvat USA:n ja Pohjoismaiden välimaastoon ja jotkin maat joiltain osin jopa Pohjoismaita paremmiksi. Länsi-Euroopan maista Britannia on lähinnä Yhdysvaltoja.
Euroopan ja Pohjoismaiden tasaisempaan tulonjakoon on liittynyt alempi keskimääräinen tulotaso (bkt asukasta kohden, ostovoimakorjattuna) kuin USA:ssa. Tulotasoero ei kuitenkaan ole enää pitkään aikaan sanottavasti muuttunut. USA:n bkt asukasta kohden kasvoi vuosien 2000 ja 2019 välillä 24 %, kun kasvu Ruotsissa oli 30 %, Suomessa (vuosien 2009-2015 syvästä notkahduksesta huolimatta) 22 % ja Tanskassa 13%. Kolmen maan keskiarvo on 22 %. Saksassa kasvu oli täsmälleen yhtä nopeaa kuin USA:ssa.
Sikäli kuin Euroopan maat maksavat alhaisempana keskimääräisenä tulotasona hintaa hyvinvoinnin tasaisemmasta jakautumisesta suhteessa Yhdysvaltoihin, hinta ei ole ainakaan noussut. Ja yleisemmin yhteys tulotason ja tuloerojen välillä on kehittyneiden maiden joukossa pikemminkin negatiivinen kuin positiivinen. Pohjoismaat ovat pystyneet korkeaan tulotasoon tasa-arvosta tinkimättä. Yhdysvallat on kehittyneiden maiden poikkeus tulotaso-tulonjako-yhdistelmineen.
Pohjoismaisen mallin vahvuudet
Pohjoismaatkin ovat kapitalistisia siinä mielessä, että tuotantovälineet ovat pääsin yksityisessä omistuksessa ja markkinat ohjaavat hintamekanismin kautta tuotantoa ja tulojen jakautumista (näin kapitalismin määrittelee Encyclopedia Britannica ). Pohjoismaissa valtio kuitenkin puuttuu markkinoiden toimintaan sääntelyn ja tulojen uudelleen jaon avulla eri mitassa kuin erityisesti Yhdysvalloissa.
Välitön tulonjakoa tasoittava vaikutus perustuu veroilla ja veronluonteisilla maksuilla rahoitettuihin erimuotoisiin tulonsiirtoihin ihmisille, jotka työttömyyden, sairauden, iän tai jonkin muun syyn takia eivät saa markkinatuloja merkittävästi tai lainkaan. Suomi on tässä suhteessa OECD-aineiston perusteella maailman eniten tuloja tasoittava maa ja muut Pohjoismaat hyvää eurooppalaista tasoa.
Pidemmän ajan tasaisen tulokehityksen, kasvun ja hyvinvoinnin kannalta vähintään yhtä tärkeä tekijä ovat pääosin hyvin tasavertaisesti kaikkien saatavilla olevat julkisesti rahoitetut koulutus-, terveys- ja sosiaalipalvelut sekä julkisesti rahoitettu infrastruktuuri. Nämä ovat tukeneet väestön tuottavuutta ja kykyä sopeutua muutoksiin, kun esimerkiksi teknologian tai kilpailun muutos on johtanut työpaikan tuhoutumiseen. Työlainsäädäntö ja ammattiliittojen vahva asema ovat lisäksi rajanneet ansiotulojen pienuutta työssä olevilla.
Turvaverkkojen ja palveluiden laaja tarjonta on toisaalta johtanut suuriin julkisiin menoihin ja korkeaan verorasitukseen. Korkeilla veroilla on väistämättä kielteinen vaikutus tuotantoon eri kanavien kautta (työn tarjonta, investoinnit henkiseen ja aineelliseen pääomaan). Se, että talouden kasvu ei ole juurikaan jäänyt USA:sta jälkeen viimeisen parin vuosikymmenen aikana, viittaa siihen, että verorahojen käyttö on ollut tehokasta ja muut kasvua tukevat tekijät hyvässä asennossa. Yksi tällainen muu seikka on osallistuminen kansainväliseen vaihdantaan sen eri muodoissa. Esim. Legatum arvioi Pohjoismaiden avoimuuden samaan maailman kärkijoukkoon kuin USA:nkin.
Avoimuuteen liittyy myös kilpailu. Yhdysvaltain taloutta on tavattu pitää ankaran kilpailullisena, mitä se pitkään on ollutkin. Thomas Philippon osoittaa tuoreessa kirjassaan The Great Reversal kuitenkin varsin vakuuttavasti, että kilpailu on merkittävästi heikentynyt tärkeissä osissa Yhdysvaltain taloutta 1990-lopulta lähtien. Tämän seurauksena hinnat ovat nousseet, yritysten voitot kasvaneet ja kilpailun heikentyminen on osaltaan hidastanut myös tuottavuuden kasvua.
Euroopassa kilpailu on sen sijaan kiristynyt, ennen kaikkea EU:n sisämarkkinoiden kehityksen ja vahvistuneen kilpailupolitiikan ansiosta. Eurooppa näyttäisi siis pystyneen pitämään yllä toimivan markkinatalouden ideaalin mukaista kilpailua paremmin kuin Yhdysvallat. Pohjoismaiden kärkiesimerkki kilpailun siunauksellisuudesta koskee telemarkkinoita, joiden avaaminen kilpailulle johti halpoihin palveluhintoihin ja kiritti kaksi pohjoismaista yhtiötä mobiiliteknologian globaaleiksi toimijoiksi.
Säästöt eivät tuhonneet hyvinvointivaltiota
Monet yhteiskuntatieteilijät ja poliitikot ovat viime vuosina väittäneet Suomen olevan Yhdysvaltain tiellä. Erityisesti Sipilän porvarihallitusta syytettiin ”uusliberalismista” ja hyvinvointivaltion rapauttamisesta leikkaus- ja kilpailukykypolitiikallaan. Yksi taloushistorioitsija kutsui Sipilän hallitusta jopa historian huonoimmaksi tällä perusteella. Tosiasiat eivät tue tällaista näkemystä.
Sekä vaalikaudella 2011-2015 että kaudella 2015-2019 julkisia menoja leikattiin, jotta nopeasti kasvuun kääntynyttä julkista velkaantumista voitaisiin hillitä. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt julkisten menojen supistumista. Ainoastaan menojen kasvuvauhti hidastui. Kun vuosina 2000-2011 menot olivat kasvaneet 4,6% vuosivauhtia, 2011-2015 ja 2015-2019 kasvuvauhdit olivat 2,8 ja 1,6 %. Menojen suhde bkt:hen nousi vielä 2011-2015 mutta kääntyi Sipilän hallituksen aikana laskuun, kun talous alkoi taas kasvaa. Vuoden 2019 menosuhde 53 % oli kuitenkin yhä selvästi suurempi kuin taantumaa edeltäneiden vuosien 48 %.
Menojen kokonaismäärä ei tietenkään tyhjentävästi kuvaa julkisen talouden vaikusta hyvinvointierojen tasaukseen. Mutta myös tasaukseen läheisemmin liittyvät sosiaalimenot ovat kasvaneet reaalisesti koko ajan. Sosiaalipolitiikan professori Juho Saari päätyikin noin vuosi sitten julkaistussa raportissaan arvioon, että ”suomalainen hyvinvointivaltio ei missään vaiheessa ole ollut tuhoutumassa”.
Saari myös kysyi tätä taustaa vasten, miksi suomalaiset yhä kokevat yhteiskunnan eriarvoiseksi. Vastaukseksi hän antoi ”suomalaisten perinteisen intohimon tasa-arvoon”.
Vaalien jälkeen muodostettu keskustavasemmistolainen hallitus korostaakin eriarvoisuuden vähentämistä siinä, missä edellisen hallituksen pääteema oli talouden saaminen uudelleen kasvuun ja työllisyyden parantaminen. Hallitusohjelma merkitsee julkisten menojen päätösperäistä lisäämistä. Verotusta kiristetään hieman mutta pääosin menojen pysyvät lisäykset ajatellaan rahoitettavan työllisyyden paranemisen avulla ja tilapäiset menot valtion omaisuutta myymällä.
Syitä varovaisuuteen
Tavoite eriarvoisuuden vähentämisestä edelleen on kunnioitettava ja vastaa suomalaisten syvää tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden arvostusta, johon Saarikin viittaa. On kuitenkin useampikin syy olla varovainen sen suhteen, että tavoitteiseen voitaisiin päästä kestävästi julkisia menoja merkittävästi lisäämällä.
Ensinnäkin väestökehityksen takia Suomen julkisen talouden pitkän ajan rahoitus on jo nykyisillä menoperusteilla kestämättömällä pohjalla. Kestävyysvajeen kurominen umpeen verojen korottamisella ei puolestaan ole kovin houkutteleva vaihtoehto, kun lähdetään liikkeelle korkealta verotasolta. Verotuksen haittavaikutuksethan kasvavat nopeasti, pikemminkin neliöön kuin lineaarisesti, veroasteen noustessa.
Niinpä kestävyysvajeen pienentämisen keinoja on etsittävä muualta. Tarvitaan nykyistä korkeampi maassa olevan työikäisen väestön työllisyysaste, selvästi enemmän työperäistä maahanmuuttoa ja/tai pidättyvyyttä pysyvien menojen lisäyksessä. Itse asiassa mikään näistä yksin ei realistisesti voi olla ratkaisu, vaan tarvitaan kaikkia. Tästä myös seuraa, että mitä vähemmän työllisyyttä kyetään eri keinoin parantamaan, sitä vähemmän on edellytyksiä menojen lisäämiseen.
Toiseksi, joka tapauksessa heikkenevän huoltosuhteen oloissa hyvinvoinnin kasvu riippuu entistäkin enemmän tuottavuuden kehityksestä. Tämä vaatii hyvää osaamista ja innovaatioympäristöä, mikä edellyttänee julkisten menojen lisäystä koulutukseen ja tutkimukseen. Se myös luo painetta ellei alentaa innovatiivisen työvoiman ja yritysten verotusta niin ainakin olla sitä korottamatta. Tämä rajoittaa mahdollisuuksia käyttää varoja muihin tarkoituksiin, ml. tulojen välittömään tasaukseen ja hyvinvointipalveluiden rahoittamiseen.
Kolmanneksi, Suomen hyvinvointivaltio tasoittaa jo nyt tuloeroja paljon, ehkä eniten maailmassa. Voi hyvin kysyä, kuinka paljon tätä tasausta on mahdollista lisätä ilman suuria kustannuksia tai lisäämättä vahvaan tarveharkintaan aina liittyviä kannustinongelmia. On olennaista hahmottaa, millä toimilla on suurin vaikutus huono-osaisuuden vähenemiseen ja yhteiskunnan koheesion säilymiseen. Lupaavampaa kuin suoran tulontasauksen lisääminen lienee pyrkiä vähentämään ihmisten ajautumista vaikeisiin tilanteisiin. Tässä lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisyn voi olettaa olevan kaikkein tärkeintä.
Lisäksi hyvinvoinnin tasauslupausten mitoittaminen niin, että ne suurella todennäköisyydellä jäävät saavuttamatta, on myös huonoa politiikkaa. Seurauksena on pettymys ja entistä suurempi tuki populistisille poliittisille voimille.
Siis?
Kapitalismin kriisi ei anna aihetta arvioida radikaalisti uudelleen suomalaista yhteiskuntamallia, joka on osoittautunut perustaltaan hyväksi tavaksi yhdistää taloudellinen tehokkuus ja tasa-arvo. Muokkausta se kuitenkin tarvitsee, ennen kaikkea mallin kestävyyden turvaamiseksi. Minulle tämän muokkauksen järkevät lähtökohdat näyttäytyvät tällaisina:
– Hyvinvointimallia ei ole realistista rakentaa julkisten menojen bkt-osuuden kasvattamisen varaan. Pikemminkin ratkaisua on haettava hyvinvointivaltion rahoituspohjan vahvistamisesta ja tulonsiirto- ja verojärjestelmän sekä julkisen palvelutuotannon tehokkuuden parantamisesta asetettujen hyvinvoinnin lyhyen ja pidemmän tähtäimen tasaustavoitteiden saavuttamisessa.
– Rahoituspohjan kannalta avainasemassa on korkea työllisyysaste. Hallitusohjelman työllisyysastetavoite on tämän mukainen eikä siitä pidä tinkiä. Tähän tavoitteeseen ei myöskään voida pyrkiä voittopuolisesti toimin, jotka aiheuttavat suuria kustannuksia julkiselle taloudelle. Samoin tarvitaan selvästi enemmän työperäistä maahanmuuttoa, joka sekä lieventää välittömästi työvoiman tarjonnan pullonkauloja että parantaa väestöllistä huoltosuhdetta.
– Korkea tuottavuus tukee julkisen talouden rahoituspohjaa ja on joka tapauksessa heikkenevän väestörakenteen oloissa ainoa asukasta kohden lasketun tuotannon kasvun ja hyvinvoinnin lähde. Hyvä tuottavuuden kasvu edellyttää teknologian uusien mahdollisuuksien, mm. tekoälyn, tehokasta hyödyntämistä ja tähän väistämättä liittyvän rakennemuutoksen hyvää hallintaa. Nämä seikat korostavat Pohjoismaisen mallin kahden elementin tärkeyttä: panostamista laajasti väestön osaamiseen ja sopeutumiskykyyn sekä markkinamekanismin tehokasta hyödyntämistä itse tuotannossa. Viimeksi mainittu koskee niin hyödykemarkkinoiden kilpailua, työmarkkinoiden toimintaa kuin julkista palvelutuotantoakin.
– Hyvinvoinnin tasaamisessa ja yhteiskunnan koheesion tukemisessa on tärkeää paitsi valita keinot tehokkaasti, myös kohdistaa toimet näiden tavoitteiden kannalta tärkeimpiin asioihin. Minusta tärkeimmät kysymykset liittyvät yhtäältä nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen ja siihen, että Suomen eri alueilla säilyvät edellytykset taloudelliseen toimintaan ja säälliseen elämään. Usein jo lapsuudessa alkavalla syrjäytymisellä on pitkäaikaisia hyvinvointivaikutuksia. Syrjäytyminen heikentää myös talouden kasvua ja julkisen talouden rahoitusta ja luo osaltaan pohjaa populismille. Vastaavasti isojen alueiden taloudellinen näivettyminen tekee alueilla joka tapauksessa asuvien ihmisten hyvinvoinnin turvaamisen vaikeaksi ja johtaa pahimmillaan sellaiseen näköalattomuuteen, josta Yhdysvaltain sydänmailla parhaillaan kärsitään.
– Vaatimukset painopisteiden valinnasta ja julkisen toiminnan (olkoon kyse veroista, tulonsiirtoista tai palveluista taikka sääntelystä) tehostamisesta asetettujen tavoitteiden saavuttamisessa edellyttävät poliittisia valintoja, jotka ovat eri tavoin vaikeita kaikille poliittisille suuntauksille. Tästä valitsemisen vaikeudesta eivät vastuussa olevat poliitikot koskaan pääse, vaikka oppositiossa valintojen välttäminen saattaakin olla mahdollista.
– Käytännössä kaikki hyvinvointiyhteiskunnan haasteet ovat pirullisia ongelmia, joihin ei ole populistien mainostamia yksinkertaisia ratkaisuja. Toimivien, tehokkaiden ja kansalaisten hyväksyttävissä olevien ratkaisujen löytämisessä auttaa kuitenkin tutkimustieto, jota on yhä paremmin saatavissa taloudellisten ja yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisuvaihtoehtojen hahmottamiseen ja arviointiin.
(1) Pohjoismaissa mallia on pidetty arvossa ja sen toimivuutta analysoitu jo pitkään. Esimerkiksi Etla on tuottanut kolme teemaa koskevaa kirjaa 12 viime vuoden aikana: The Nordic Model. Embracing globalization and sharing risks (2007), Nordics in Global Crisis, Vulnerability and Resilience (2010) ja The Nordic Model – Challenged but Capable of Reform (2014).
