Blogi

Onnellinen kansa – onnettomat poliitikot?

Suomen menestys ei ole sattumaa vaan hyvän, myös vaikeita päätöksiä edellyttäneen politiikan ansiota. Poliitikot ovat kuitenkin huonossa huudossa ja populistiset seireeninlaulut tekevät vastuullisen politiikan epäsuosituksi. Tästä huolimatta ikäväksi koettuakin vastuullista politiikkaa tarvitaan. Asiantuntijoiden ja median tulisi antaa tähän pyrkiville poliitikoille kaikki tuki

 

Suomalaiset on toistamiseen todettu maailman onnellisimmaksi kansaksi. Tilastokeskuksen ”Suomi maailman kärjessä” -sivusto listaa monta asiaa, joissa Suomi kuuluu maailman parhaimmistoon: maailman vakain, vapain ja turvallisin maa, jossa on paras hallinto ja riippumattomin oikeuslaitos. Tuloerot ovat pieniä ja suhteellinen köyhyys vähäistä. Kansalaiset luottavat toisiinsa – kuten myös poliisiin ja uutisiin – enemmän kuin missään muualla. Pitkään Yhdysvalloissa asunut ja äskettäin Suomeen takaisin muuttanut tietokirjailija Anu Partanen kuvaa New York Times’ssa julkaistussa artikkelissaan Suomen ”Kapitalistiseksi paratiisiksi”, jossa kaikki toimii.

Olennainen asia on, etteivät Suomen menestys ja vahvuudet ole sattuman kauppaa. Ne ovat tulosta vuosikymmenten mittaan harjoitusta tietoisesta politiikasta oloissa, jotka ovat olleet selvästi hankalammat kuin esimerkiksi muissa Pohjoismaissa. Usein myös varsin epäsuosittuja toimia sisältänyttä politiikkaa ovat toteuttaneet poliitikot laajasti poliittisen kentän eri osista.

Suomen menestys ja vahvuudet ovat tulosta vuosikymmenten mittaan harjoitusta tietoisesta politiikasta

Politiikka ja poliitikot ovat kuitenkin huonossa huudossa Suomessakin. Tämä ei ole uusi ilmiö, mutta esimerkiksi EVA:n kyselyn mukaan hallituksessa ja eduskunnassa valtaa käyttäviin poliitikkoihin kohdistuva luottamus näyttää jopa heikentyneen viimeisten 10 vuoden aikana.

Sillä, että politiikkaa ja poliitikkoja ei arvosteta, ei tarvitse olla suurta merkitystä, jos se ei johda kyvykkäitä ihmisiä välttämään epäkiitollisia tehtäviä. Näin ei onneksi vielä näytä tapahtuneen, vaikka osa poliitikoista onkin kokenut osansa ”kusitolpaksi”. Pätevää väkeä päätöksentekijöiksi on ainakin toistaiseksi löytynyt niin meillä kuin naapureissakin. Ruotsista asiasta on jopa tutkimusta.

Paljon isompi ongelma on, jos kansalaiset ajattelevat, että maailma on täynnä hallitsemattomia ja yhä pahenevia ongelmia, joihin politiikalla ei voi vaikuttaa. Tai turvaudutaan vaikeiden asioiden edessä yksinkertaisiin, tosiasiat ja erityisesti pitemmän ajan seuraukset ja rajoitukset sivuuttaviin resepteihin ja poliitikkoihin, joilla ei ole kykyä tehdä demokratiassa aina välttämättömiä kompromisseja.

Ikävä kyllä, tällaiset reagointitavat ovat yleistyneet ja ilmiö koskee myös Suomea. Muita Pohjoismaita ja useita Länsi-Euroopan maita selvästi alhaisempi äänestysaktiivisuus viittaa epäluottamukseen poliittista järjestelmää kohtaan. Alentunutta syntyvyyttä voi ehkä myös pitää johonkin mittaan saakka ilmauksena epäluottamuksesta tulevaisuuteen, jota politiikalla ei voida tyydyttävästi hallita.

Oikeastaan kaikissa länsimaissa populistiset, yksinkertaisia – ja yleensä huonoja – ratkaisuja tarjoavat ja osin oikeusvaltion ja demokraattisen päätöksenteon periaatteita halveksivat poliittiset voimat ovat saaneet lisää kannatusta. Monissa maissa on samalla maltillisen, asiapohjaisen politiikan tuki hajautunut aiempaa pienemmille poliittisille puolueille, jotka eivät välttämättä pysty yhteistyöhön. Suomi ei ole mikään poikkeus.

Populismille ja poliittisen keskikentän hajoamiselle on esitetty paljon syitä teknologian ja globalisaation aiheuttamasta työn murroksesta finanssikriisin huonoon hallintaan, julkisten menojen leikkauksiin, ja näiden kaikkien luomaan eriarvoisuuden kasvuun sekä sosiaalisen median helpottamaan heimoutumiseen ja Venäjän hybridivaikuttamiseen. En yritä näitä tässä arvioida.

Suomen osalta on hyvä huomata, että eriarvoisuuden kasvuun liittyvät selitykset, olipa niiden taustalla teknologia, globalisaatio, finanssikriisi tai budjettileikkaukset, eivät kovin hyvin meille istu. Eivät ainakaan, jos asiaa tarkastellaan tuloerojen tai suhteellisen köyhyyden kehityksellä. Kumpikaan ei ole sanottavasti muuttunut vakiintuneilla mittareilla mitaten viimeisten 20 vuoden aikana, toistuvista eriarvoisuuden kasvuväitteistä huolimatta.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö epäoikeudenmukaisuuden, syrjäytymisen ja näköalattomuuden kokemukset olisi Suomessakin todellisuutta ja vaikuttaisi poliittisiin reaktioihin. Näitä kokemuksia ei voi sivuuttaa, vaikka isot eriarvoisuusmittarit eivät sanottavasti värisisikään.

Politiikan teon yleinen ongelma on, että kokonaisuuden kannalta järkevän politiikan hyödyt jakautuvat useimmiten laajalle joukolle ihmisiä, toteutuvat usein vasta pidemmän ajan kuluessa ja ovat suuruudeltaan, kohdentumiseltaan ja ajoitukseltaan epävarmoja, kun taas haitat ja niiden kohdentuminen ovat helpommin määritettävissä. Ne myös toteutuvat usein nopeasti ja ovat siten todennettavissa. Käyttäytymistaloustieteestä lisäksi tiedetään, että tulojen menetys koetaan suurempana tappiona kuin vastaava tulojen kasvu hyötynä.

Kun nämä kaksi asiaa pannaan yhteen, ei ole hämmästyttävää, että monet politiikkatoimet ovat hyvin epäsuosittuja, vaikka asiantuntijatiedon perusteella politiikan voisi olettaa tuottavan kokonaisuutena hyviä tuloksia. Jos lisäksi menetyksen kokijat ovat hyvin organisoituneita ja/tai muuten vaikutusvaltaisia, kuten järjestäytyneet ammattitaitoiset työntekijät, opiskelijat tai suuryritykset, pieniinkin menetyksiin joillekin johtavat uudistukset kohtaavat huomattavaa vastarintaa. Sosiaalisen median kehitys on osaltaan luultavasti helpottanut politiikassa ongelmia näkevien äänen kokoamista ja myös paisuttamista.

Pieniinkin menetyksiin joillekin johtavat uudistukset kohtaavat huomattavaa vastarintaa

Taloustieteen ideaaliratkaisu kokonaisuuden kannalta hyvien uudistusten mahdollistamiseksi on kompensoida tappio menetyksen kärsijöille hyötyjien maksettavaksi tulevilla tulonsiirroilla. Tämä on hyvä ja luonteva lähtökohta, mutta tuskin koskaan täydellisesti toteutettavissa. Poliitikkojen on siis kyettävä viemään läpi uudistuksia, joissa ei voida sulkea pois sitä, että jotkut kärsivät. Olennaista tällöin on, että tätä kärsimystä ja sen jakautumista voidaan pitää jollakin tavalla kohtuullisena ja/tai välttämättömänä.

Politiikan tekijät voivat erehtyä kumpaankin suuntaan. Sivuuttaa politiikasta aiheutuvat ongelmat liian kevyesti ja aiheuttaa ehkä pahankin vastareaktion. Tai olla ryhtymättä ikäviksi koettuihin toimiin vastarinnan pelossa. Tästäkin kansalaiset voivat ajan myötä rangaista, jos tekemättömyyden ongelmat käyvät ilmeisiksi. Tämä riski on toki etäisempi kuin välittömiin ikäviin vaikutuksiin liittyvä tuomio.

Arviot eri hallitusten onnistumisesta tekemisen / tekemättömyyden valinnassa ovat väistämättä subjektiivisia. Tämän tunnustaen rohkenisin väittää, että keväällä työnsä päättänyt Sipilän hallitus teki pääosin mitä piti tehdä mutta samalla jätti politiikan haittavaikutukset liian vähälle huomiolle. Rinteen/Marinin hallituksen osalta emme vielä tulosta tiedä, mutta alkuaskeleiden perusteella todennäköinen erehtymisen suunta tuskin on sama.

Sipilän hallituksen aloittaessa maan talous oli jämähtänyt nollakasvuun, korkeaan työttömyyteen ja julkinen talous velkaantui nopeasti. Hallituksen päätavoite oli ”Suomen (talouden) laittaminen kuntoon”. Keskeiseksi ongelmakokonaisuudeksi identifioitiin rapautunut kustannuskilpailukyky ja työmarkkinoiden jäykkyydet. Ns. kilpailukykysopimus helpotti edellistä ja myös työmarkkinoiden toimintaan vaikuttavia uudistuksia toteutettiin. Samalla julkisia menoja leikattiin, kuten edellinenkin hallitus oli tehnyt. Verotusta sen sijaan ei nyt kiristetty vaan hieman lievennettiin. Talouden sääntelyä kevennettiin usealla tavalla.

Tulokset talouskasvun, työllisyyden ja julkisen talouden tasapainottumisen osalta olivat hyviä ja työllisyyden osalta tavoitteet jopa ylittyivät. Vaikka kaikki myönteinen talouskehitys ei tietenkään ollut hallituksen politiikan ansiota, taloushistorian kirjoitus tulee antamaan hallitukselle paremman arvosanan kuin vaalitulos. Menoleikkausten kohdentuminen (mm. koulutus- ja tutkimusmenojen supistaminen) aiheutti kuitenkin sekä pidemmän ajan taloudellisia ongelmia että koettiin osin sosiaalisesti epäoikeudenmukaiseksi. Työmarkkinauudistuksissa, kuten ns. aktiivimallin käyttöönotossa, painottuivat sanktiot. Taksiuudistuksessa ei otettu huomioon haja-asutusalueiden erityisongelmia. Ainakin näin jälkikäteen ajatellen verraten pienillä muokkauksilla useissa uudistuksissa olisi voitu ottaa riskit  paremmin huomioon, menettämättä uudistusten pääsisältöä.

Nykyisen hallituksen lähtötilanne on helpompi, kun talous kasvaa, työllisyys on korkeammalla tasolla ja julkinen talous paremmalla tolalla. Tämän – ja alhaisen korkotason – ansiosta hallituksen ei tarvitse turvautua menojen leikkauksiin, vaan se on niitä lisäämässä. Menojen lisäyksellä tähdätään sekä tulevaisuuden kasvuedellytysten parantamiseen että eriarvoisuuden vähentämiseen.

Hallituksen politiikan isot haasteet koskevat työllisyysasteen nostamista ja kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa. Kumpaankin liittyviä tavoitteita on vaikea saavuttaa ilman, että joku kärsii ainakin lyhyellä aikajänteellä. Kysymys kuuluu, pystytäänkö myös tällaisia toimia toteuttamaan. Työllisyyspolitiikassa tästä ei ole vielä merkkejä; toistaiseksi on päätetty vain toimista, joita kukaan ei pidä ikävinä. Ilmastopolitiikan osalta polttoaineiden hinnankorotuksesta on toki jo päätös, mutta se on vain pieni osa tarvittavaa kokonaisuutta.

työllisyysasteen nostamista ja kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa koskevia tavoitteita on vaikea saavuttaa ilman, että joku kärsii ainakin lyhyellä aikajänteellä.

Hankalien päätösten tekemistä voisi olettaa hieman helpottavan sen, että eri asiat ovat eri hallituspuolueiden kannattajille ikäviä. Työvoiman tarjontaa lisäävät ja työmarkkinoiden toimintaa parantavat uudistukset koetaan ikäviksi etupäässä vasemmistopuolueiden kannattajien joukossa. Ainakin osa ilmastopolitiikan tarpeellisista toimista koetaan puolestaan hankalammiksi Keskustan ja ehkä RKP:n kannattajien joukossa.

Politiikka on tunnetun sanonnan mukaan mahdollisuuksien taidetta, jossa kompromisseilla, eri elementtejä sisältävillä paketeilla, ”lehmänkaupoilla”, on tärkeä rooli. Tällaiset kompromissit voidaan koota huonommin tai paremmin, mutta asiantuntijoiden ei pidä niitä automaattisesti tuomita. Myös median soisi hillitsevän irvailujaan, kun ratkaisuhakuiset poliitikot tinkivät omista tavoitteistaan toteuttamiskelpoisen kompromissin saavuttamiseksi.

Populistiset poliitikot tulevat toki aina kritisoimaan äänekkäästi mitä tahansa ikäviä päätöksiä sisältäviä ratkaisuja. Heille voi kuitenkin aina esittää kysymyksen siitä, miten he itse ongelmat ratkaisisivat. Tästä kysymyksestä on aikaisempaa vaikeampi luikerrella pois. Esimerkiksi eduskunnan tietopalvelu laskee myös opposition ehdotusten vaikutuksia. Muitakin politiikan vaikutusten arvioijia löytyy entistä enemmän.

Suomen menestys on rakentunut vastuullisten poliitikkojen usein tekohetkellä vaikeiksi koettujen ratkaisujen varaan. Mauno Koiviston sanontaa mukaillen: vaikka varmuutta ei olekaan, on syytä olettaa, että tähän pystyviä poliitikkoja löytyy myös alkaneena vuonna. Heitä on syytä tukea.