Meneillään oleva palkkakierros ratkaisee, onko palkanmuodostus vihdoin alkanut mukautua rahaliiton aikaan ja antaa samalla mahdollisuuden työllisyysasteen nousuun hallituksen tavoittelemalla tavalla. Merkit eivät juuri nyt ole lupaavia. Edellytykset järkevään ratkaisuun ovat kuitenkin olemassa, teknologiateollisuuden sopimuksen pohjalta.
Metsäteollisuudessa on alkanut laaja lakko, jonka sytykkeenä ovat ns. kiky-tunnit, eli vuotuisen työajan pidennys 24 tunnilla ns. kilpailukykysopimuksen osana vuonna 2016. Työntekijäpuoli haluaa nämä ”talkootunnit” pois ja työnantajapuoli pitää ne osana työehtosopimuksia.
Samalla julkisella sektorilla työntekijäpuolelta on esitetty voimakkaita vaatimuksia ”yleistä linjaa” korkeammista palkankorotuksista. Yleisellä linjalla ymmärretään tällöin teknologiateollisuuden ja teollisuusliiton sopimusta, jossa palkat nousevat 3,3 % kahden vuoden aikana samalla, kun ns. kiky-tunnit poistuvat mutta toisaalta kokeiluluonteisesti vuotuista työaikaa voidaan pidentää aina 170 tuntiin asti paikallisesti sopien.
Metsäteollisuuden riita on saanut tolkuttomat mittasuhteet. Lakkojen täsmällisiä vaikutuksia menetettynä tuotantona ja tuloina on vaikea arvioida. Ne ovat kuitenkin tuntuvia, etenkin jos lakot pitkittyvät ja laajenevat tukitoimien seurauksena niin, että suomalaisyritysten luotettavuus toimittajina heikkenee ja Suomen riskisyys tuotannon sijaintipaikkana kasvaa. Suomi kärsii jo nyt investointien niukkuudesta.
Kiky-tunneista näyttäisi tulleen arvovalta-asia kummallekin osapuolelle. Työnantajapuoli lähtee siitä, että tunneista ei voida luopua, koska ne ovat työehtosopimuksissa sisällä, toisin kuin teknologiateollisuuden sopimuksessa oli asianlaita. Tämä ei ole kovin vahva argumentti. Toki kaikista asioista voidaan joka kierroksella sopia, jos niin halutaan. Työntekijäpuolen väite tilapäisistä talkootunneista ontuu yhtä lailla. Kysehän oli tuntia kohden laskettujen kustannusten alentamisesta kilpailukyvyn kohentamiseksi tavalla, joka ei syönyt työntekijöiden ostovoimaa. Joka tunnista maksetaan, mutta aiempaa hieman vähemmän.
kiky-tunneista näyttäisi tulleen arvovalta-asia kummallekin osapuolelle
Työajan yleinen lyhentäminen tilanteessa, jossa yrityksissä koetaan laajasti työvoimapulaa, ei ole kovin järkevää. Mutta jos tämä on ammattiliittojen ehdoton vaatimus, niin se on kyllä sovitettavissa yhteen kustannuskilpailukyvyn säilyttämisen kanssa.
Ratkaisukin näyttää ilmeiseltä. Seurataan teknologiateollisuuden mallia. Jos normityöaika työehtosopimuksissa lyhenee 24 tunnilla, sovitaan vastaavasti pienemmistä palkankorotuksista ja normaalin työajan pidennysmahdollisuudesta niin paikallisesti sovittaessa. Pienemmillä sopimuskorouksilla voidaan pitää yksikkötyökustannusten nousu järkevänä kilpailijamaihin verrattuna ja normaalityöajan joustoilla voidaan turvata se, että ne yritykset, joiden kysyntätilanne on hyvä, voivat laajentaa tuotantoa kannattavasti.
Mitä sopimuskorotusten tulisi eri aloilla tarkalleen olla, on vaikeampi kysymys ja riippuu mm. toimialojen tuottavuusnäkymistä ja siitä kuinka paljon ja uskottavaa joustoa työaikoihin syntyy. Mutta juuri tällaisten asioiden ratkaisemisen pitäisi olla sopimusneuvottelujen peruskauraa.
Kysymys eri ole vain pitkien lakkojen välttämisestä. Palkkakierroksen tulos on olennaisen tärkeä lähivuosien talouskehityksen kannalta. Kyse on ensimmäisestä sopimuskierroksesta aikana, jolloin työttömyysaste on ennen talouskriisiä saavutetulla tasolla, noin 6,5 prosentissa.
Palkkakierroksen tulos on olennaisen tärkeä lähivuosien talouskehityksen kannalta
Vuonna 2007 tällaisen työttömyysasteen vallitessa ja julkisen sektorin työntekijöiden voimakkaana kokeman jälkeenjääneisyyden seurauksena päädyttiin palkkojen nopeaan, vuonna 2008 reilusti yli 5 %, nousuun. Tämä rapautti kilpailukyvyn juuri kun kysynnän romahdus olisi pikemminkin vaatinut parempaa kilpailukykyä.
Suomi ei olisi parhaimmillaankaan selvinnyt globaalista finanssikriisistä, eurokriisistä ja Nokia kännykkätuotannon romahduksesta ilman tuotannon ja työllisyyden menetyksiä. Mutta jos kilpailukykyä ei olisi menetetty tai jos palkanmuodostus olisi sen menetykseen nopeasti reagoinut, olisimme säilyttäneet ehkä puolet menetetyistä 100 000 työpaikasta. Samalla julkisen talouden tasapainotustarve olisi jäänyt vähäisemmäksi.
Tuskallisen prosessin kautta olemme nyt saaneet palautettua kustannuskilpailukyvyn lähelle 2000-luvun alkuvuosia. Tämä yhdessä mm. työvoiman tarjontaa lisänneiden toimien kanssa on vahvana jatkuneen vientimarkkinakasvun oloissa johtanut työllisyyden merkittävään paranemiseen. Iso osa kilpailukyyvn paranemisesta on toteutunut juuri kiky-sopimukseen sisältyneiden työnantajien sosiaaliturvamaksujen työntekijöille siirtämisen ja työajan pidentämisen avulla.
Kuitenkin myös palkanmuodostuksessa tapahtui vuosien 2015 ja 2017 välillä muutos. Palkkojen nousuvauhti hidastui samalla kun työllisyys parani ja työttömyys laski; ns. Phillips-käyrä siirtyi työllisyyden kannalta parempaan suuntaan (kuvio). Syntyi katetta puheelle ns. Suomen mallista, jossa kustannustaso määritellään talouden avoimella sektorilla niin, että työllisyys saadaan nousemaan korkeammalle tasolle ja pidettyä siellä.
Kysymys kuuluu, pystymmekö nyt pitämään palkkakustannusten nousuvauhdin maltillisena alentuneesta ja toivottavasti yhä alenevasta työttömyydestä ja vahvistuvasta työllisyydestä huolimatta. Pystymmekö välttämään tilanteen, johon ajauduimme 2007-2008 ja jota seurasi työttömyyden iso nousu? Sanomattakin on selvää, että kilpailukyvyn rapauttavalle uralle ajautuminen tekisi hallituksen työllisyystavoitteen saavuttamisen toivottomaksi.
Edellytykset työllisyyden kannalta hyvällä palkkauralla pysymiselle ovat olemassa.Teknologiateollisuuden sopimuksen kustannustaso on likimain sopusoinnussa kilpailukyvyn säilyttämisen kanssa (sopimus johtanee vain hieman korkeampaan kustannustason nousuun kuin kuviossa oleva Etlan syyskuinen ennuste). Tämä on myös Suomen Pankin arvio.
Edellytykset työllisyyden kannalta hyvällä palkkauralla pysymiselle ovat olemassa.
Teknologiateollisuuden sopimuksen taso on siten hyvä lähtökohta muillekin aloille, ml. julkinen sektori. Paikallisen sopimisen laajentaminen niin työajoista kuin palkoistakin on tärkeä osa hyvää kokonaisuutta. Se mahdollistaisi sen, että myös aloilla ja yrityksissä, joissa tuottavuuskehitys tai markkinatilanne ei kehity yhtä hyvin kuin teknologiateollisuudessa, yritysten työllistämiskyky säilyy.
Julkisen sektorin osalta on vaikea nähdä mahdollisuuksia yleistä linjaa suurempiin yleiskorotuksiin. Julkinen taloushan on jo nyt kasvien alijäämien uralla, mm. vastoin hallitusohjelman tavoitetta. Paikallisen sopimisen laajentaminen voi kuitenkin tältäkin osin tuoda helpotusta. Ne kunnat ja yksiköt, joissa on suurin työvoimapula ja/tai jotka kykenevät parantamaan tuottavuutta, voivat tällöin nostaa palkkoja keskimääräistä enemmän ilman, että syntyy kestämättömiä kustannusvaikutuksia koko julkisessa sektorissa.