Kansalaisten kokema arvostuksen puute on tärkeä populismin käyttövoima. Eliitin ei pitäisi kepeästi tuomita toisin ajattelevia tyhmiksi tai fasisteiksi. Mutta vastuullisen politiikan tekoa ei auteta myöskään leimaamalla vaikeiden ongelmien kanssa kamppailevat poliitikot konniksi.
Kieliprofessori Janne Saarikivi kiinnittää huomiota olennaisiin asioihin, kun hän pohtii YLE-kolumnissaan perussuomalaisten kannatuksen nousua, erityisesti Keskustan ja SDP:n kustannuksella. Hänen perusteesinsä löytyvät tämäntapaisista lauseista:
1) perussuomalaisten kannattajat ovat täysipäisiä
2) keskustajohtoiset hallitukset tuhosivat Suomen talonpojat ja demarijohtoiset suomalaiset duunarit ja duunit
3) kun populistipoliitikot maalaavat mustan valkoiseksi ”oman porukan tähden, eliiteistä ja tutkimuksista riippumatta”, porukka kokee itsensä arvostetuksi
4) ”kun ihminen ei elä ainoastaan leivästä, tarjoavat perussuomalaiset … sellaisen ihmisen kanssa kulkemista, joka ei samaistu menestyjiin”
5) ”sen, joka haluaa voittaa perussuomalaisten äänestäjät taakseen, olisi tarjottava heille samaa kuin perussuomalaiset, arvostusta.”
Saarikivi on mielestäni oikeassa, kun hän kirjoittaa arvostuksen kokemuksen tärkeydestä. Muuten on vaikea ymmärtää Trumpin kannatusta Länsi-Virginian köyhien keskuudessa, Brexitin kannatusta alueilla, jotka riippuvat EU-markkinoista, tai AfD:n kannatusta itäisen Saksan paikkakunnilla, joilla on suhteellisesti vähän maahanmuuttajia. SMP:n voitto 1970 perustui monien maaseudun pieneläjien kokemukseen oman elämän ja elämäntavan arvottomuudesta eliitin silmissä. Ja uskoakseni arvottomuuden kokemukseen paljolti nojaa myös perussuomalaisten kannatuksen kasvu nyt Suomessa.
arvottomuuden kokemukseen paljolti nojaa myös perussuomalaisten kannatuksen kasvu nyt Suomessa
Saarikivi iskee kuitenkin harhaan, kun hän antaa ymmärtää Suomen talonpoikien ja duunareiden vaikeuksien johtuneen Ahon, Lipposen tai Sipilän hallitusten pahantoisista, lähinnä poliitikkojen omia etuja palvelevista toimista. Pikemminkin kyse on siitä, etteivät nämä (taikka muutkaan) hallitukset ole yrityksestä huolimatta pystyneet kansalaisten mielestä riittävällä tavalla helpottamaan eri syistä syntyneitä ongelmia.
Ahon hallitus peri syöksykierteessä olleen talouden, jonka kriisi johtui aiemmista politiikkavirheistä ja Neuvostoliiton romahduksesta. Mikään maa, joka on myöhemmin ajautunut samantyyliseen kurimukseen (Baltian maat, Kreikka, Islanti, Irlanti, Portugal, Espanja,…) ei ole selvinnyt ilman ikäviksi koettuja julkisten menojen leikkauksia, verojen korotuksia tai talouden pidemmän ajan kasvunäkymiä parantavia vastenmielisiksi koettuja rakenneuudistuksia. Vihattua pankkitukeakin on monessa maassa jouduttu maksamaan suurempien vaikeuksien välttämiseksi. Olisi ollut vastuutonta koko kansantalouden ynnä laajempien turvallisuuspoliittisten näkökohtien valossa pidättäytyä EU-jäsenyydestä sen takia, että maatalouden joka tapauksessa välttämätön tehostuminen ei olisi nopeutunut.
Lipposen hallitusten kannustinloukkujen lieventämistä ja julkisten menojen leikkauksia on yhtä lailla vaikea tulkita muuten kuin järkeväksi pyrkimykseksi alentaa korkeaa työttömyyttä ja pienentää julkista velkaa niin, että seuraavassa kriisissä olisi taas pelivaraa. Lipposen hallituksilta ja sitä seuranneelta Vanhasen I hallitukselta kesti 15 vuotta saada yli 60 % bkt:sta noussut julkinen velka puolittumaan. Ilman tätä velkatason laskua Vanhasen II hallitus tuskin olisi pystynyt elvyttämään, kun globaali kriisi iski, ja Kataisen/Stubbin hallitus olisi joutunut toteutunutta jyrkempiin sopeutustoimiin.
Sipilän hallitus peri vastaavasti hyvin hankalan tilanteen, kun tuotannon taso oli 6 vuotta 2008 syksyllä alkaneen kriisin jälkeen yhä 8 % kriisiä edeltänyttä huippua alempi, työllisyys oli vähentynyt 100 000 työpaikalla ja suhdannetilanteen heikkouden ohella ikärakenteen muutos alkoi toden teolla näkyä julkisen talouden tasapainossa. Menojen leikkaukset, kiky ja useat muut toimet on ymmärrettävä tätä taustaa vasten.
Tämä ei tarkoita sitä, että minkään edellä mainitun hallituksen politiikka olisi ollut ainoaa mahdollista, virheetöntä. Monia asioita olisi voinut tehdä toisin, ja varsinkin jälkikäteen arvioiden paremmin.
Vastuullinen, yhteiskunnan pitemmän ajan etua palveleva politiikka vaatii kuitenkin toimia, jotka eivät monien kansalaisten näkökulmasta ole ainakaan lyhyellä aikavälillä mukavia. Työtä muuttava ja työpaikkoja tuhoava teknologinen kehitys ei riipu kulloinkin istuvasta hallituksesta, eivätkä siitä riipu globaalin talouden pelisäännöt, menestyvien kilpailijoiden nousu haastamaan suomalaista tuotantoa tai demografia, ilmastonmuutoksen asettamista vaatimuksista puhumattakaan. Marin ei pysty estämään työllisyyden rakennemuutosta eikä Kulmuni maaseudun väestön vähenemistä.
Vastuullinen, yhteiskunnan pitemmän ajan etua palveleva politiikka vaatii kuitenkin toimia, jotka eivät monien kansalaisten näkökulmasta ole ainakaan lyhyellä aikavälillä mukavia
Näiden muutostekijöiden synnyttämiin ongelmiin on haettava aitoja, tosiasioihin perustuvia ratkaisuja. Vastattava kysymys on se, miten toteutetaan pidemmän päälle hyvää politiikkaa kansalaisten tuki säilyttäen, miten voitetaan Junckerin kirous.
En tiedä tätä mahdollisuuksien taitamisen salaisuutta. Muuta lähtökohtaa on kuitenkin vaikea ottaa vakavasti kuin pitäytymistä parhaan ymmärryksen mukaisiin tosiasioihin, olkootpa ne kuinka ikäviä, monimutkaisia tai tylsiä tahansa. Lähtien siitä, että pääosa kaikista äänestäjistä on Saarikiven ilmaisua käyttäen täysipäisiä, tämän pitäisi riittää pitkälle.
Ikävien asioiden hyväksyttävyyttä ei helpota, jos poliitikkoja pidetään kaikkivoipaisina ja välttämättömiäkin politiikkatoimia seurauksina poliitikkojen välinpitämättömyydestä tai pahimmillaan ahtaasta oman edun tavoittelusta. Kun vaikeita kompromisseja etsivät poliitikot esitetään konnina, ei ole ihme, että monet turvautuvat yksinkertaisia ja yleensä kestämättömiä ratkaisuja mainostaviin messiashamoihin, jopa väitteiden ilmeisestä valheellisuudesta välittämättä.
Mutta ajattelen toisaalta Saarikiven tapaan, että ketään ei myöskään pitäisi leimata fasistiksi, jälkeenjääneeksi tai säälittäväksi, jos henkilö ei täsmälleen jaa oman porukan näkemyksiä maahanmuutosta, tasa-arvon mittatikuista, turkiseläinten sopivasta koppikoosta, kristillisten joululaulujen sopivuudesta koulun tilaisuuksiin tai siitä, millä vauhdilla Suomessa on päästävä eroon turpeen polttamisesta. Clintonin ”deplorables” saattoi olla ratkaiseva sana Trumpin tiellä presidentiksi.
Clintonin ”deplorables” saattoi olla ratkaiseva sana Trumpin tiellä presidentiksi.
Kaikkea ei kuitenkaan voi hyväksyä populistipoliitikoilta tai heidän tukijoiltaan, vaikka rajanveto ei aina olekaan helppoa. Haluttomuus selvästi tuomita synagogan seinien maalaaminen Auschwitzin vapauttamisen vuosipäivänä, ihmisistä puhuminen vieraslajina tai kehotukset toisinajattelevien raiskaamiseen menevät varmasti hyväksyttävyyden rajan toiselle puolelle, juridiikasta riippumatta.
