Koronakriisi nostaa euroalueen tulevaisuuden taas kysymykseksi. Uutta pontta on saanut näkemys, että euroalue voi selvitä vain eurobondeilla rahoitetun massiivisen elvytysrahaston ja siitä syntyvän yhteisen finanssipolitiikan avulla. En pidä tätä realistisena enkä välttämättömänä. Mutta isompi EU-budjetti ja uutta ajattelua sekä rahapolitiikassa että makrovakauspolitiikassa tarvitaan.
Koronakriisi on iskenyt rajusti euroalueen(kin) talouteen. EU-komission oma arvio kuluvan vuoden kasvusta, johon tyypillisesti on sisältynyt hieman ”virallista optimismia” on -8% ja esimerkiksi Italialle -10%. Tämä olisi iso haaste kaikissa oloissa, mutta se on sitä erityisesti sen vuoksi, että euroalue ei ole kovin hyvässä kunnossa kohtaamaan tällaista sokkia.
Eurokriisi pakotti luomaan useita järjestelyjä, joilla on parannettu euroalueen kriisinkestävyyttä. Näistä tärkeimmät ovat valtionvelkakriisin hoitamiseen luotu Euroopan vakausmenkanismi EVM, Euroopan keskuspankin EKP:n ilmaisema valmius tukea perusteettoman epäluottamuksen kohteeksi joutuvan jäsenvaltion maksuvalmiutta ns. OMT-ohjelmalla sekä päätös ns. pankkiunionin perustamisesta. Lisäksi pankkien ja muiden rahoituslaitosten sokkien kestokykyä on parannettu tiukentamalla mm. omien pääomien määrää ja likviditeettiä koskevien sääntöjä.
Kriisinsietokyky yhä puutteellinen
Kaikki nämä uudistukset ovat parantaneet euroalueen kriisinkestävyyttä. Ne ovat kuitenkin usealla tavalla puutteellisia, etenkin kun osa jäsenmaista ei ole kyennyt vähentämään oman taloutensa haavoittuvuutta.
Yksi olennainen puute on se, että pankkien ja valtioiden välistä ”kohtalonyhteyttä” ei ole kyetty kunnolla katkaisemaan. Velkojan vastuuseen (bail-in) perustuvan pankkikriisien ratkaisumekanismin ja ns. pankkiunionin tarkoitus on tehdä näin siltä osin kuin on kyse riskistä, että vaikeuksiin ajautunut pankki johtaa sen kotivaltion kestämättömään tilanteeseen. Vielä ei ole kokemusta siitä, kyetäänkö pankkikriisit ratkaisemaan bail-in-periaatteeseen nojautuen laajassa, systeemisessä kriisissä, vai koetaanko riski rahoitusjärjestelmän romahtamisesta liian suureksi ja päädytään sittenkin pelastamaan kaatumisuhan alaisten pankkien velkojat veronmaksajia rasittavalla pankkituella.
Pankkiunionista on valmiina yhteinen valvonta (SSM) ja yhteinen kriisinratkaisumekanismi (SRM). Sen sijaan talletussuojajärjestelmät ovat yhä erilliset ja kriisinratkaisurahaston ja sen julkisiin varoihin perustuva varautumisjärjestely ovat keskeneräisiä. Kaikilla pankeilla ei myöskään ole vielä riittävästi velkojan vastuun toteuttamiseen ensisijaisesti tarkoitettuja velkoja (”bail-innable debt”). Näistä syistä on yhä täysin mahdollista, että vakava pankkikriisi pakottaa jäsenvaltion sellaiseen pankkitukeen, joka vaarantaa jäsenvaltion oman maksukyvyn.
Myös kohtalonyhteys toiseen suuntaan on katkaisematta. Pankeilla on hallussaan runsaasti oman valtionsa velkapapereita, joita EU-lainsäädäntö pitää riskittöminä sijoituskohteina, vaikka osaan näistä velkapapereista kohdistuu ilmeisellä tavalla luottotappion vaara. Jos valtion maksukykyisyys joutuu uhanalaiseksi, pankkien maksukyky voi heikentyä radikaalisti.
On niin ikään ilmeistä, ettei EVM ole riittävän suuri voidakseen hoitaa suuren jäsenmaan valtionvelkakriisiä. Yksin Italian vuotuinen bruttorahoitustarve lienee noin 300 mrd. euroa, kun EVM:n toistaiseksi vapaat resurssit ovat 410 mrd. euroa. EKP:n OMT on resursseiltaan periaatteessa rajaton, mutta mekanismin toimintaa ei ole vielä testattu. Yksi olennainen kysymys on, millaisia ehtoja liittyy EKP:n ”epäsymmetrisiin”, ts. jonkin tai joiden jäsenmaiden valtionvelkojen ostoon suuremmassa määrin kuin maan koon (pääoma-avaimen) perusteella pitäisi tapahtua.
Ehdollisuus valtioiden luototuksen lähtökohtana
EU:n perussopimuksen artikla 125 eli ns. no-bailout-klausuuli kieltä jäsenmaita ottamatta vastuulleen muiden maiden velkoja. Ajatus on, että jokainen jäsenvaltio on vastuussa veloistaan ja velkaantumisen määrittämästä finanssipolitiikasta. Kun velan ostajat tietävät tämän, ja uskovat säännön pitävyyteen, ne hinnoittelevat rahoituksen niin, että se vähentää kannustinta turvautua liiallisesti velkarahoitukseen. No-bailout-klausuulin luoman markkinakurin ja finanssipolitiikkaa koskevan säännöstön, vakaus- ja kasvusopimuksen, on ajateltu pitävän jäsenmaiden velkaantumisen kurissa niin, ettei velanhoito-ongelmaa synny.
Eurokriisi osoitti, etteivät nämä mekanismit toimineet. Massiivisen, kaikkia euromaita vahingoittavan finanssikriisin estämiseksi oli turvauduttava ongelmiin joutuneiden maiden lainamuotoiseen tukeen. Tukea annettiin ensin maitten välisenä bilateraalisena lainana Kreikalle ja sittemmin erikseen luotujen tilapäisten (ERVM, ja ERVV) ja edellä mainitun pysyvän (EVM) tukimekanismin kautta. Nämä lainajärjestelyt rikkovat no-bailout-periaatteen henkeä.
Euroopan unionin tuomioistuin on todennut järjestelyt kuitenkin perussopimuksen mukaisiksi vedoton ennen kaikkea siihen, että tuki on tiukan ehdollista niin, että ehdoilla varmistetaan tuen saajan kyky selvitä veloistaan. Tällöin rahoitustukea antava maa ei asiallisesti ota kantaakseen tukea saavan maan velkoja vaan ainoastaan lainaa tilapäisesti rahaa. Ehdollisuus on tarkoittanut käytännössä julkisen talouden sopeutusohjelmia, joissa menojen leikkauksilla ja verojen korotuksilla on vähennetty alijäämiä ja toisaalta rakenneuudistuksia, joilla on pyritty parantamaan talouden kasvua ja siten kantokykyä.
EKP:n em. OMT-ohjelmassa sovelletaan samaa ehdollisuutta kiertoteitse. Jäsenvaltio, jonka velkakirjoja EKP ostaisi, täytyisi pyytää rahoitustukea EVM:ltä, joka laatisi sopeutusohjelman. Päätös epäsymmetrisistä valtionlainojen ostoista olisi siis EKP:n, mutta sen edellytyksenä olisi jäsenmaiden hallitusten kontrolloiman EVM:n asettamat ehdot.
Ehdollisuus on ollut kaikkien lainajärjestelyjen kipupiste. Tukea potentiaalisesti tarvitsevat maat ovat kokeneet ne nöyryyttäviksi suvereniteetin loukkauksiksi. Aiempien tukiohjelmien edellyttämiä julkisen talouden sopeutusuria on myös kritisoitu liian kireiksi. Tuesta hyötyvät maat eivät olekaan olleet kovin innokkaita turvautumaan tukeen. Ehdollisuus ei kuitenkaan ole ilkeyttä eikä vain artiklan 125 kirjaimen täyttämistä varten. Se on turvaamassa sitä, että rahoituskriisin välttämiseksi tarpeellista lainaa ei käytetä väärin.
Uuden kriisin vaara ilmeinen
Monet euroalueen valtiot ovat hyvin velkaantuneita. Vaikka pankit ovat paremmin pääomitettuja kuin ennen globaalia finanssikriisiä ja eurokriisiä, monissa maissa pankeilla on yhä merkittävästi ns. järjestämättömiä luottoja. Kun lisäksi pankkien ja valtion välillä on edellä todetuista syistä yhä kaksisuuntainen kohtalonyhteys, talouden toimeliasuutta rajusti heikentävä sokki voi johtaa aitoon finanssikriisiin. Toisin sanoen voi syntyä tilanne, jossa pankkien toiminta uhkaa häiriytyä tai jopa keskeytyä ja valtion velkarahoituksen hinta alkaa nousta ja ääritilanteessa rahoituksen saatavuus markkinoilta ehtyy tyystin.
Syvä taantuma merkitsee jo sellaisenaan julkisen velan nopeaa kasvua. Monessa maassa julkisen velan bkt-suhteen arvioidaan nouseva 10-30 prosenttiyksikköä. Italian velkasuhteen arvioidaan nousevan runsaasta 130 prosentista 160-170 prosenttiin kahdessa vuodessa. Pankkituki ja paine finanssipolitiikan päätösperäiseen keventämiseen talouskasvun tukemiseksi nostaisivat toteutuessaan tätä velkasuhdetta tästäkin korkeammaksi.
Tämä herättää luonnollisesti kysymyksen siitä, pystyykö Italia näin suurta velkataakkaa hoitamaan. Ja ellei, mitä tapahtuu?
Paine velkaantuneiden maiden tukeen suuri
Koronakriisin erityinen ikävä piirre on, että se on iskenyt pahiten maihin, jotka jo lähtökohtaisesti ovat talouden suhteen haavoittuvia. Tällainen on ennen kaikkea Italia, mutta myös Espanja ja Portugali. Kaikissa näissä maissa valtion velkataso on korkea. Kaikissa näissä maissa, kuten myös Ranskassa ja euroalueen pahiten velkaantuneessa maassa Kreikassa, turismi on tärkeä elinkeino sekä tulonmuodostuksen että erityisesti työllisyyden kannalta. Turismi kärsii kuitenkin todennäköisesti merkittävästi, vaikka ankarimpia liikkumiseen ja sosiaaliseen kanssakäymiseen kohdistuvia rajoituksia voitaisiin lieventää lähikuukausina.
Näistä syistä on syntynyt huomattava paine muiden maiden tukea tavalla tai toisella ongelmamaita. Tuelle on vahva moraalinen peruste. Koronaepidemia ja sen välittömät taloudelliset seuraukset ovat kiistatta ao. maiden harjoittamasta talouspolitiikasta riippumaton ulkoinen sokki. Jos EU ja muut jäsenmaat eivät tällaisessa tilanteessa tule hätää kärsivän apuun, niin mitä merkitystä on eurooppalaisella solidaarisuudella? Tämän asian hyväksymisen ei pitäisi olla vaikeaa myöskään suomalaisille. On helppo kuvitella sokkeja, jotka koskisivat ”epäsymmetrisesti” Suomea ja varmasti tällöin toivoisimme saavamme apua muilta.
Tuelle on myös looginen peruste ns. ulkoisvaikutusten näkökulmasta: jonkin maan kyvyttömyys saada epidemia hyvin haltuun heikentää myös muiden maiden mahdollisuuksia pitää epidemia kurissa. Myös kriisin aiheuttama rahoitusvakausuhka voidaan katsoa ulkoisvaikutukseksi, jonka hallitsemiseksi vaikeuksissa olevan maan tukemiselle löytyy hyviä perusteita eurokriisin ratkaisujen tapaan.
Asia mutkistuu kuitenkin, kun keskustelu siirtyy siihen, mihin kaikkeen tuen pitäisi kohdistus, miten se rahoitetaan ja kuinka taakka loppujen lopuksi jakautuu. Etelä-Euroopan maat haluavat ymmärrettävästi mahdollisimman paljon tukea ja mieluummin suorana tukena kuin lainana, kun taas ne lähinnä pohjoisen Euroopan maat, jotka todennäköisimmin olisivat maksumiehinä, haluavat sitä rajoittaa ja ovat ilmaisseet pitävänsä lainaa parempana kuin suoraa rahaa. Nämä maat muistuttavat myös perustellusti, että vaikka itse koronasokki on jäsenmaista riippumaton, julkisen talouden ja pankkisektorin haavoittuvuudet eivät sitä ole. Ne ovat seurausta huonosta taloudenpidosta. Perusristiriita koskee siis yksinkertaisesti rahaa: kuka maksaa mitäkin.
Jäsenmaat ovat toistaiseksi sopineet paketista, jonka kokonaismääräksi sanotaan 540 mrd. euroa koko EU:n alueella. Tämä koostuisi EU:n budjettivarojen ohjaamisesta terveydenhoidon yms. tarkoitukseen 37 mrd. euron verran, EVM:n enintään runsaan 200 miljardin euron lainoituksesta, joka voi olla enintään 2 % vastaanottajamaan bkt:sta ja kohdistuisi terveydenhoitokuluihin ja epäsuoriin kuluihin (joita ei ole täsmällisesti määritelty), Euroopan investointipankin EIB:n lainoituksesta yksityisen sektorin hankkeisiin niin, että kokonaisrahoitus (ml. yksityinen rahoitus) voisi olla 200 miljardia euroa sekä jäsenmaiden työttömyysvakuutusjärjestelmien tuesta (akronyymi SURE), jonka mittakaavaksi on kaavailtu 100 mrd. euroa. Tämäkin on tiettävästi pääosin, ellei kokonaan, lainaa.
Täysin avoin on sen sijaa kysymys ns. elvytysrahastosta, jonka kokoluokkana on puhuttu monista summista 500 miljardista 1500 miljardiin tai jopa 3000 miljardiin euroon. Tämän tarkoituksena aikaansaada finanssipoliittista elvytystä koko EU:n alueella, mutta mitä ilmeisemmin painottuen maihin, joiden oma finanssipoliittinen liikkumavara on suuren velkaantumisen takia rajoitettu. Rahoitus ohjattaisiin joko jäsenmaiden omien budjettien kautta tai suoraan rahaston rahoittamiin hankkeisiin.
Kun EU:n (euroalueen) yhteenlaskettu bkt on noin 13 000 (11 000) mrd. euroa, kyse olisi todella merkittävästä finanssipoliittisesta elvytysohjelmasta jäsenmaiden omien finanssipoliittisten toimien lisäksi. Peruste massiiviselle finanssipoliittiselle elvytykselle on se, että tavanomaisella rahapolitiikalla ei vallitsevassa 0-korkotilanteessa kysyntää voida sanottavasti tukea ja kriisi voi johtaa pitkäaikaiseen talouden taantumaan aiempien globaalien ja finanssikriisien tavoin.
Sovittujen tukitoimien rahoitus perustuu joko EU:n olemassa olevaan budjettiin, EVM:n jo olemassa olevaan rahoituskapasiteettiin, EU:n ns. omien varojen ja rahoituskehyksen eroon (käytännössä lisäjäsenmaksuihin) ja jäsenmaiden erillisiin takauksiin. Elvytysrahaston osalta rahoitus(kin) on täysin auki. Vaihtoehdot ovat lähinnä em. omien varojen lisääminen, mikä siis tarkoittaa suurempia jäsenmaksuja tai EU:lle annettavaa jonkinasteista verotusoikeutta, tai yhteisvastuullinen velka.
Peruskysymykset taas pöydällä
Oikeastaan kaikki em. asiat mutta erityisesti kysymys massiivisesta elvytysrahastosta ja sen rahoituksesta palautuvat euroalueen ja EU:n peruskysymykseen: mikä on yksittäisen jäsenmaan vastuu omasta talouspolitiikastaan ja mikä on vastaavasti EU-tason tai euroaluetason rooli. Olennaisesti tiiviimpää integraatiota tukeva ”federalistinen” koulukunta katsoo, että euroalue ei voi toimia kunnolla ilman huomattavasti suurempaa euroalueen tason budjettia, joka mahdollistaa suhdannetasauksen yli ajan ja myös jäsenmaiden välisen suhdanneluonteisen tasauksen. Tällainen keskitetty finanssipolitiikka edellyttää yhteisvastuullista velkaa, eurobondeja. Ilman merkittävää finanssipoliittista kapasiteettia euroalue on epätäydellinen, kriisiytyy ja hajoaa.
Kuten edellä todettiin, Maastrichtin sopimuksen mukainen euroalue rakentui ajatukselle, että finanssipoliittiset säännöt sekä no-bailout-klausuulin vahvistama markkinakuri pitäisivät eurovaltioiden julkiset taloudet sellaisessa kunnossa, että ne kykenevät tarpeen vaatiessa harjoittamaan elvyttävää politiikkaa. Tämä vastaisi tarpeeseen maakohtaisesta kysynnänsäätelystä. EKP puolestaan voisi hintavakaustavoitteen puitteissa tukea talouskasvua tilanteissa, joissa koko euroalue tarvitsee kysynnän tukea.
Eurokriisi osoitti kahdella tavalla Maastricht-oletukset kestämättömiksi. Vakaus- ja kasvusopimus sen paremmin kuin no-bailout-klausuulikaan eivät luoneet sellaista kuria, joka olisi pitänyt julkisen velan kestävällä tasolla kaikissa maissa. Toiseksi taloudet saattoivat joutua suuriin vaikeuksiin myös muiden makrotalouden epätasapainojen kuin suurten alijäämien ja korkean julkisen velan takia.
Näistä syistä eurokriisin keskellä oli pakko improvisoida rahoitustukiratkaisuja, jotka estivät rahoitusjärjestelmän romahduksen ja pitivät euroalueen kasassa. Samalla käynnistettiin alussa todettuja uudistuksia, joiden tarkoituksena on ollut vahvistaa euroalueen kriisinkestävyyttä muuttamatta kuitenkaan finanssipolitiikkaa koskevaa vastuunjakoa. Finanssipolitiikka kuuluu tässä ajattelussa edelleen jäsenmaiden vastuulle. Tätä uudistusohjelmaa voisi ehkä kutsua ”kolmanneksi tieksi” merkittävän keskitetyn finanssipoliittisen vallan ja vastuun euroalueen ja euroalueen hajoamisen välillä.
Olen ollut tämän kolmannen tien kannattaja. Kahdesta syystä. En ole uskonut, että EU:ssa tai edes nykyisellä euroalueella olisi sellaista poliittista yhteenkuuluvaisuutta, jota laaja keskitetty finanssipoliittinen valta ja vastuu edellyttävät. Pyrkimys tähän ilman kansalaisten selvää tahdonilmaisua ja erityisesti hivuttamalla tai käyttämällä tilapäisiä kriisejä vipusimena johtaa jossain vaiheessa poliittiseen reaktioon, joka hajottaa unionin. Toisaalta olen ajatellut, että kolmas tie voi hyvin kehitettynä tuottaa riittävän vakauden euroalueelle.
Uudelleenajattelun tarve?
Antaako koronakriisin myötä syntynyt tilanne aiheen muuttaa tätä käsitystä? Pohjimmiltaan ei, mutta eräiltä osin kyllä.
En edelleenkään usko, että näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa kansalaisten enemmistö Suomessa tai useassa muussakaan EU-maassa on valmis siirtämään ratkaisevasti enemmän finanssipoliittista valtaa, ts. valtaa julkisista menoista ja veroista, kansallisvaltion yläpuolelle. Tarkoitan niin suurta finanssipoliittista valtaa, jolla olisi merkitystä koko euroalueen finanssipolitiikan kannalta. Viime vuosien populistiset reaktiot verraten pieniin impulsseihin puhuvat tämän näkemyksen puolesta.
Brexit osoittaa, että jopa monelta osin illusorinen kansallinen suvereniteetti painaa monien ihmisten ajattelussa enemmän kuin vaikeasti verifioitavat taloudelliset haitat. Demokratioissa ei voi rakentaa kestäviä rakenteita vastoin kansalaisten tahtoa. Kriisi on vielä korostanut kansallisvaltioiden roolia kansalaisten turvallisuuden takaajana.
Toisaalta edellä todettu tarve tukea finanssipolitiikan avulla kasvua koko euroalueella on todellinen. Ilman sitä on merkittävä riski eurokriisin toistumisesta. Yhtä todellinen on tarve jakaa taakkaa koronan tapaisen riskin realisoiduttua, olla solidaarinen. Lisäksi näyttää yhä ilmeisemmältä, että olisi kyettävä tuottamaan EU-tason julkishyödykkeitä laajemmin kuin mihin nykyinen budjetti antaa mahdollisuuden. Tällaisia asioita ovat ilmastonmuutoksen hillintä, turvallisuusuhkien torjunta, kyky menestyä teknologian globaalissa kehittämisessä, jne.
Miten tällaiset ristiriitaiset paineet ovat sovitettavissa yhteen? Historian valossa on suuri todennäköisyys ajautua epäselvään kompromissiin, jossa sovittuja periaatteita venytetään uudelleentulkinnalla ja tulonsiirtojen sijasta turvaudutaan erilaisiin laina- ja takausjärjestelyihin, joiden sisältöä tulkitaan eri maissa eri tavoin. Vaikka tämä on parempi kuin välitön ajautuminen kaaokseen, kestävä tällainen toimintatapa tuskin on.
Parempi vaihtoehto olisi pyrkiä selkeyteen, vaikka sellainen ei mahdollistaisikaan illuusiota, että kaikkiin ongelmiin on löydetty tyydyttävä ratkaisu.
Isompi budjetti, luova EKP, makrovakauspolitiikan terästys ratkaisuna?
Selkeä ja riittävä ratkaisu voisi ehkä rakentua kolmelle periaatteelle: suuremmalle EU-budjetille, EKP:n mahdollisuudelle rahoittaa poikkeusoloissa valtioita ja vauhdittaa näin inflaatiota sekä makrotalouden vakautta tukevien mekanismien vahvistamiselle lähtien kuitenkin edelleen siitä, että jokainen jäsenmaa vastaa itse talouspolitiikastaan.
Ensimmäinen asia olisi tunnustaa, että EU tarvitsee nykyistä suuremman budjetin, vaikka sen koko ei yltäisikään niin suureksi, että sillä olisi aidosti merkitystä EU:n tai euroalueen finanssipolitiikan kokonaisvirityksen kannalta. Rahoituskehyksen nostaminen 1½-2 prosenttiin bkt:sta antaisi realistiset edellytykset tukea koronan pahimmin runtelemia maita merkittävällä suoralla tuella lähimpien 2-3 vuoden aikana. Osa tästä korotuksesta voisi jäädä tilapäiseksi ”koronalisäykseksi”, mutta ainakin osan tulisi jäädä pysyväksi. Pysyvällä rahoituksen lisäyksellä voitaisiin rahoittaa yhteisiä toimia ilmastopolitiikassa, tutkimuksessa ja innovaatiotoiminnan edistämisessä, eurooppalaisen huoltovarmuuden parantamisessa, kyberturvallisuudessa jne.
Em. kokoinen budjetti ei mahdollistaisi sellaista finanssipoliittista kapasiteettia lähivuosiksi, jota edellä todetuissa elvytysrahastosuunnitelmissa on kaavailtu. Merkittävä finanssipoliittinen ekspansio voitaisiin sen sijaan tehdä mahdolliseksi sallimalla EKP:n rahoittaa kaikkia eurovaltioita ei-takaisinmaksettavalla rahoituksella poikkeuksellisissa oloissa. Tämän tulisi tapahtua tavalla, jossa EKP pystyy pitäytymään pidemmän ajan hintavakaustavoitteeseen ja välttämään tulonsiirrot jäsenmaiden välillä. Kyse olisi tavalla tai toisella pääoma-avaimen suhteessa jaettavasta ”helikopterirahasta” eurovaltioille, ei siis yksittäisten jäsenmaiden tukemisesta vaan rahapolitiikan tehokkaasta toteuttamisesta poikkeuksellisessa tilanteessa.[1]
Taloudellisessa mielessä apu jäsenvaltioiden kuten muidenkin velkaantuneiden tahojen velkaongelmaan tulisi nopeutuvan inflaation kautta. Temppu edellyttäisi perussopimuksen muutosta (samalla tavalla kuin EVM:n luomisen yhteydessä tehtiin) valtionrahoituskiellosta poikkeamiseksi poikkeustilanteessa. Jos tämä tehtäisiin tavalla, joka ei vaaranna EKP:n itsenäisyyttä, voisi luottaa siihen, että EKP voisi hallita lisääntyvän inflaation myöhemmin tehtävin kiristyksin niin, ettei lisäinflaatio ryöstäydy talouden toimintaa haittaavaksi.
Kolmanneksi, euroalueen makrotaloudellista vakautta olisi vahvistettava lähtien siitä, että kukin jäsenmaa on jatkossakin vastuussa omasta talouspolitiikastaan ja tämän mukaisesti myös velasta, jota se ottaa. Tämä tarkoittaisi yhtäältä EVM:n voimavarojen lisäystä samalla kun kunnioitetaan tällaiseen tukeen liittyvää periaatetta tuen ehdollisuudesta. Tämän ehdollisuuden kunnioituksen tulee koskea myös EKP:n toimia, ts. siltä osin kuin EKP:n on rahoitusvakauden turvaamiseksi tarve turvautua ”epäsymmetrisiin” valtiopapereiden ostoihin, olisi noudatettava OMT-lupauksen periaatetta EVM-ehdollisuudesta. Tämä tarkoittaa selvää rajaa nykyisen ei-ehdollisen PEPP-ohjelman joustavuudelle.
Ohjelmaan täytyisi kuulua myös pankkiunionin toimeenpano kaikilta osin ja pankkien valtiopaperisijoitusten rajoittaminen. Tarvitaan myös uskottavien toimintatapojen luominen valtioiden velkajärjestelyille silloin, kun vaikeuksiin joutuneen valtion velkakestävyydestä ei voida varmistua. Kun sekä vakaus- ja kasvusopimus että pelkästään no-bailout-klausuuliin perustunut markkinakuri eivät ole pystyneet estämän useiden maiden julkista taloutta ajautumasta haavoittuvalle tolalle, tarvitaan voimakkaampia toimia.
Helppoa yhteisymmärryksen saaminen tämäntapaisesta lähestymistavasta ei ole. EU:n rahoituskehysneuvottelut ovat osoittaneet, miten vaikeaa pienikin EU-budjetin lisäys on monille maille, mukaan luettuna Suomelle. EKP:n valtionrahoituskiellon ohittaminen poikkeustilanteessakin on hankala niellä useissa maissa, eikä Saksan perustuslakituomioistuimen äskettäinen kanta EKP aiempaan osto-ohjelmaan asiaa Saksassa helpota. Ja ajatuskin siitä, että pitäisi varautua jäsenvaltion velkajärjestelyyn, on tabu monella taholla. Mutta aina kun ehdotuksia toteaa mahdottomiksi, olisi hyvä esittää jotain, jolla ongelmat voitaisiin paremmin ratkaista.
[1] Perustelin yhtä versiota tällaisesta poikkeustilanteen valtionrahoitusjärjestelystä tässä artikkelissa. Ks. myös Alex Cukierman (2020).
Kirjoitus pohjautuu eduskunnan talousvaliokunnan kuulemistilaisuudessa 15.5. pitämääni alustukseen.
