EU:n huippukokous sai neljän päivän maratonistumisen jälkeen aikaiseksi päätökset sekä seuraavasta rahoituskehyksestä että ns. elpymisvälineestä. Olen mm. aiemmissa blogeissani (esim. tässä) suhtautunut kriittisesti päätöksenteon pohjana olleeseen komission esitykseen, vaikka elpymisrahaston tavoitteiden tärkeydestä (elvytys, taakanjako koronasta eniten kärsineiden maiden kanssa ja panostukset Euroopan digitaaliseen kilpailukykyyn ja ilmastopolitiikkaan) olenkin ollut täysin samaa mieltä. Kritiikkini on kohdistunut EU:n velkaantumismahdollisuuden luomiseen uudella tulkinnalla ilman perussopimusmuutosta ja siihen liittyvää laajaa poliittista keskustelua sekä heikon julkisen talouden maille tehtävien tulonsiirtojen puutteelliseen ehdollisuuteen.
Tulos
Elpymisrahasto toteuttaa varsin hyvin tavoitetta mahdollistaa elvyttävää talouspolitiikkaa maissa, joiden julkisen talouden pieni liikkumavara sitä rajoittaa. Esimerkiksi Italia saa suoraa tukea määrän, joka vastaa noin 5 % yhden vuoden bkt:sta, ja yhteensä rahoitusta reilusti yli 10 % vuoden bkt:sta. Tämä auttaa kasvua näissä maissa ja myös koko EU-alueella ja ennen kaikkea vähentää todennäköisyyttä ajautua eurokriisin tapaiseen tilanteeseen ja syvenevään poliittiseen hajaannukseen lähivuosina. Tästä hyötyy koko Eurooppa ja Suomi sen osana.
Myös Euroopan digitaaliseen kilpailukykyyn ja ilmastopolitiikkaan panostetaan paketin ansiosta jonkin verran lisää, ei kuitenkaan niin paljon kuin komissio alun perin esitti taikka tarvittaisiin. Kun neuvottelujen loppuvaiheessa nuukien ja mm. Suomen vaatimuksesta suoria tukia pienennettiin, leikkaukset kohdistuivat masentavasti juuri tällaisiin EU-tason julkishyödykkeisiin.
Esittämäni kritiikin aiheet ovat pääosin yhä olemassa. EU:n velkaantumismahdollisuuden hokkuspokkus-luomisen osalta mikään ei ole muuttunut. Tässä ratkaisussa näkemäni ongelmat eivät siten ole poistuneet.
Tuen ehdollisuus on hieman epäselvempi asia, mutta tässäkin ongelma on yhä olemassa. Suoran tuen ja luoton saamiseksi täytyy olla ”elpymis- ja palautumissuunnitelma”, jonka komissio arvioi ja jäsenmaiden neuvosto hyväksyy. Suunnitelman tulee olla sopusoinnussa jäsenmaata koskevien maakohtaisten suositusten kanssa ja tukea maan kasvupotentiaalia ja työpaikkojen luomista. Tämä antaa periaatteessa mahdollisuuden vaatia sellaisia rakenneuudistuksia, joilla lisätään käytettävän rahoituksen vaikutusta talouden kasvupotentiaaliin ja edelleen julkisen talouden kestävyyden parantamiseen niin, että maiden tarve nyt päätetyn kaltaiseen tukeen vähenee tulevaisuudessa.
Vaaditaanko tehokkaita uudistuksia ja ennen kaikkea kuinka hyvin rahankäyttöä ja uudistuslupauksia valvotaan, on kuitenkin mitä suurimmassa määrin epäselvää. Komissio ja jäsenmaita edustava talous- ja rahoituskomitea arvioivat (väli)tavoitteiden toteutumista ja jäsenmaa maa voi viedä asian myös yksimielisesti päätöksiä tekevän Eurooppa-neuvoston keskusteltavaksi. Tämä keskustelu on kuitenkin vain ”perusteellista”, ei ”ratkaisevaa”, eikä millään jäsenmaalla ole näin ollen veto-oikeutta toisten maiden rahankäytön suhteen. EU-rahan käyttöön ei ole liitetty vaatimusta omarahoitusosuudesta, mahdollisuutta väärin käytetyn rahan takaisinmaksusta tai muita sanktioita. Kun lisäksi tiedetään, että jäsenmaat eivät ole kovin hyvin maakohtaisia suosituksia aikaisemmin panneet toimeen, on vaikea vakuuttua ohjelmien tehokkuudesta talouksien rakenteellisten ongelmien korjaamisessa nyt päätettyjen linjausten nojalla.
Vaihtoehdot?
Aina kun löytää ongelmia jossakin politiikkaratkaisussa, täytyy kysyä, mikä olisi parempi vaihtoehto. Esillä olleen ja nyt hieman muuttuneessa muodossa Eurooppa-neuvostossa hyväksytyn paketin järkevä vaihtoehto ei olisi ollut eikä ole se, että EU-tasolla ei tehtäisi mitään. Tarve mahdollistaa elvytystä myös heikon julkisen talouden maissa on olemassa, kuten myös tarve Euroopan kilpailukykyyn ja ilmastopolitiikkaan liittyviin yhteisiin toimiin. Samoin on tärkeää solidaarisuuden hengessä auttaa koronan pahiten runtelemia talouksia Euroopan yhtenäisyyden tukemiseksi maailmassa, jossa Kiina, Venäjä ja Trumpin USA pyrkivät eri tavoin heikentämään Eurooppaa omien tavoitteidensa ajamiseksi.
Oman käsitykseni mukaan paras vaihtoehto olisi voinut rakentua koronasta eniten kärsiville maille maksetusta suorasta tuesta (ilman sen kummempaa ehdollisuutta ja suuruusluokka lähempänä ns. SURE-lainaohjelman 100 miljardia kuin nyt päätettyä 390 miljardia), laajennetun EVM:n ehdollisesta rahoitustuesta heikon julkisen talouden maille elvytysmahdollisuuksien tukemiseksi, euromaiden EKP-velkojen maturiteetin pidennyksestä (ehkä ikuiseksi) kaikille euromaille pääoma-avaimen suhteessa samassa elvytyksen mahdollistamisen tarkoituksessa sekä lisätyistä EU-panostuksista EU-tasoisiin julkishyödykkeisiin, ennen kaikkea tutkimukseen. Lisäksi olisi vahvistettu markkinakurin uskottavuutta erilaisin valtion velkajärjestelyn edellytyksiä parantavin toimin. Tässä mallissa EU-maiden jäsenmaksut olisivat nousseet välittömästi ja osin pysyvästi, ja jäsenmaat olisivat rahoittaneet ne omalla velkaantumisellaan. Malli olisi välttänyt nyt syntyvään EU-velkaan liittyvät ongelmat ja tukenut vastuullisen finanssipolitiikan edellytyksiä maissa, jossa tämä on ollut erityinen ongelma. Se olisi ollut sopusoinnussa EU:n perussopimukseen kirjatun ajatuksen kanssa, että jäsenmaat ovat vastuussa finanssipolitiikasta ja sen seurauksista.
Saksan ja Ranskan ehdotus elpymisrahastosta ja sen pohjalta syntynyt komission esitys muodostui kuitenkin keskustelun lähtökohdaksi. Siitä tuli ”the only game in town”. Tällöin yksittäisen jäsenmaan kuten Suomen vaihtoehdoksi jäi periaatteessa (a) yrittää kaataa koko yksimielisyyttä edellyttävä paketti, (b) löytää järjestely jäädä paketista pois tai (c) koettaa muokata pakettia paremmaksi perusrakennetta muuttamatta.
Koko paketin kaatamisella voi toki uhata, mutta se ei loppupeleissä ole houkutteleva vaihtoehto pienelle maalle, jos se haluaa olla osa yhteisöä ja saada siltä tukea omissa tärkeissä kysymyksissään. Sisämarkkinoihin liittyvien taloudellisten etujen ohella turvallisuutta koskevat elintärkeät seikat olivat Suomen EU-jäsenyyden keskeinen peruste ja ovat hyvällä syyllä sellaisia edelleenkin. Näitä ei kevyin perustein ole syytä vaarantaa.
On lisäksi jokseenkin selvää, että tavalla tai toisella paketti syntyisi myös ilman yksittäisen pienen maan myötävaikutusta. EU:n toiminta muuttuisi Suomen kannasta riippumatta ja Suomen osalta kyse olisi siitä, millainen erillisratkaisu (vaihtoehto b) löytyisi ja mikä vaikutus sillä olisi Suomen asemaan.
Suomella on kokemusta omasta erillisratkaisusta nykyistä tilannetta hieman muistuttavassa asetelmassa eurokriisin ajalta. Kreikan lainajärjestelyjen yhteydessä Suomi vaati ja sai muista euromaista poiketen ns. vakuudet luotoilleen. Järjestelyn tuomaa taloudellista hyötyä ei voi pitää kovin suurena. On vaikea sanoa, kuinka paljon haittaa tästä erityiskohtelun vaatimuksesta on ollut, mutta ei se ainakaan parantanut Suomen mainetta yhteisön solidaarisena jäsenenä, jolla on oikeus odottaa muiden solidaarisuutta omissa vaikeuksissaan. Yleiseksi periaatteeksi tällaiset ratkaisut sopivat joka tapauksessa huonosti.
Elpymisrahastossa on kyse huomattavasti isommista yhteisistä intresseistä kuin Kreikan tapauksessa. Tämän vuoksi poliittinen hinta ulkopuolelle jättäytymisestä olisi yksittäiselle maalle varmasti suurempi. Realistista poisjäänti voisikin olla vain, jos useampi saman mielinen maa hakisi vastaavaa erillisratkaisua. Pidin tätä vaihtoehtoa varteenotettavana prosessin alkuvaiheessa. Ajatukseni oli, että elpymisrahaston muodostaisivat vain maat, jotka eivät koe tulonsiiroihin käytettävään yhteiseen velkaan osallistumista ongelmalliseksi ja muut maat osallistuisivat korona-taakan kantoon muulla tavoin. Teknisesti erillisratkaisu olisi (ollut) tehtävissä rahaston perustamisella halukkaiden koalitiona ns. tiivistetyn yhteistyön menettelyllä. Osoittautui kuitenkin, että elpymisrahastoon kriittisesti suhtautuneet neljä ”nuukaa” maata (Hollanti, Itävalta, Ruotsi ja Tanska) eivät pitäneet velkaan liittyvää ongelmaa sellaisena periaatteellisena kysymyksenä, jonka vuoksi hankkeesta pitäisi jäädä pois ja maksaa tähän liittyvä poliittinen hinta.[1]
Tällaisessa asetelmassa Suomen realistinen vaihtoehto ei voinut olla muu kuin koettaa parantaa pakettia sen perusrakennetta muuttamatta. Suomi painotti suoran tuen osuuden alentamista esitetystä 500 miljardista, mikä vähentää Suomen kaltaisten maiden rahoitustaakkaa. Tässä Suomi myös onnistui yhdessä nuukan nelikon kanssa vähintäänkin kohtuullisesti. Samoin jakoperusteiden muuttaminen niin, että tulonsiirrot vastaavat paremmin koronasokin suuruutta, oli Suomen tavoitteiden mukainen.
Toiseksi Suomi koetti huolehtia siitä, ettei maan nettomaksuosuus nouse tavattomasti. Tältäkin osin tulosta voi pitää vähintään kohtuullisena, ellei jopa hyvänä. Suomen arvioitu nettomaksu elpymisvälineestä suhteessa bkt:hen jäi selvästi pienemmäksi kuin em. nuukilla mailla. Samoin nuukien maiden kasvaneista maksuhyvityksistä huolimatta niiden nettomaksut rahoituskehykseen jäävät suuremmiksi suhteessa bkt:hen kuin Suomella. Tällaisessa ahtaassa talouden kokoon suhteutettujen nettomaksujen tarkastelussa Suomi siis pärjää edelleen hyvin.
Voidaan kuitenkin kysyä, eikö Suomen olisi tullut ajaa pidemmälle meneviä parannuksia pöydällä olleeseen pohjaan. Itse esitin mm. lausunnossani valtiovarainvaliokunnalle kolmea asiaa: (1) velkarahoituksen perussopimusristiriidan lieventämistä sillä, että kaikki suora tuki rahoitettaisiin korotetuilla jäsenmaksuilla EU:n seuraavan, ehkä pidennetyn, rahoituskehyskauden kuluessa, (2) tuen ehdollisuuden kiristämistä mm. omavastuuosuuksilla ja rakentamalla kannustin tavoitteiden saavuttamiselle niin, että tuki olisi aluksi lainaa mutta muuttuisi halutulta osin suoraksi tueksi, jos tuen ehtona olevat asiat toteutuvat ja (3) markkinakurin uskottavuuden vahvistamista muilla keinoilla koskevan lausuman vaatimista Eurooppa-neuvoston päätelmiin kompensoimaan tuen vastakkaissuuntaista vaikutusta. Tietääkseni Suomi ei esittänyt tämäntapaisia muutoksia.
Tärkeä seuraus: askel kohti (epätäydellistä) fiskaaliunionia
Elpymisrahastopäätöksen todennäköisesti kauaskantoisin vaikutus liittyy EU:n velkaantumisen sallimiseen toiminnan rahoittamiseksi. Nyt tehty ratkaisu merkitsee ensi kerran aitoa EU-tason finanssipoliittista operaatiota: unioni ottaa omaa velkaa rahoittaakseen joidenkin jäsenmaiden finanssipoliittista ekspansiota. Samalla on päätetty luoda EU:lle ns. uusia omia varoja eli EU:n veroja, joilla osaksi huolehditaan velan maksusta. Aikaisemmin finanssipolitiikka on ollut yksinomaan jäsenmaiden asia ja EU-tasolla on tyydytty koordinoimaan politiikkatoimia ja toisaalta pyritty (huonolla menestyksellä) pitämään jäsenmaiden velkaantuminen kestävällä tolalla vakaus- ja kasvusopimuksen nojalla.
Päätös koskee toki vain tätä nimenomaista tilannetta eikä ratkaisu muuta muodollisia toimivaltasuhteita, ts. luo jäsenmaiden yläpuolelle finanssipolitiikasta päättävää elintä. Ratkaisun syntyminen edellytti jäsenmaiden yksimielisyyttä ja mahdollinen vastaava ratkaisu edellyttää myös tällaista yksimielisyyttä. Tästä huolimatta se on merkittävä ennakkotapaus. Kun velkaantumismahdollisuus finanssipoliittisten toimien rahoittamiseen on avattu kerran vastoin perussopimuksen henkeä, siihen turvautuminen uudelleen on jatkossa paljon helpompaa. Samalla pitkäaikaiselle turvallisena pidetylle velalle syntyvä kysyntä luo kannustimen tällaisen velan lisäämiseen rahoitusmarkkinanäkökulmasta. Sen hoitamiseksi on myös luontevaa turvautua kasvavasti EU-veroihin.
Ei olekaan hämmästyttävää, että useat johtavat poliitikot, ekonomistit ja kommentaattorit pitävät ratkaisua merkittävänä askeleena kohti tiiviimpää finanssipoliittista integraatiota, fiskaaliunionia. Joku puhuu jopa Euroopan Hamiltonin hetkestä, viitaten Yhdysvaltain liittovaltion rakentumiseen, kun valtiovarainministeri Hamiltonin johdolla liittovaltio otti kantaakseen osavaltioiden velat vuonna 1790.
Mutta sitä, millaiselle tielle tämä askel vie, on kuitenkin paljon vaikeampi arvioida. Looginen ratkaisu epäilemättä olisi kehittää liittovaltiomaisia rakenteita, joissa yhtäältä päätöksenteko tapahtuisi tehokkaammin kuin nykyisin osin yksimielisyyttä vaativassa rakenteessa ja toisaalta EU-tason toimivalta ja vastuut ja vastaavasti kansalliset toimivallat ja vastuut määriteltäisiin selkeästi. Ilman tällaista muutosta on ilmeinen riski, että talouspolitiikasta tulee vakaata kehitystä vaarantavaa.
Korkean velkaantuneisuuden maat voivat tehdyn tukipäätöksen jälkeen suhtautua entistä luottavaisemmin siihen, että vaikeuksien syntyessä muut maat (tai EKP) pelastavat ne uusilla tuilla. Tarve vähentää velkaantuneisuutta hyvinä aikoina pienenee kuten myös tarve talouden kasvua ja resilienssiä parantaviin rakenteellisiin uudistuksiin. Ei myöskään ole kaukaa haettu huoli, että yhteisen velan aiheuttamaa taakkaa (tulevien korkeampien jäsenmaksujen ja kansallisen verotuksen keruumahdollisuuksia rajoittavien EU-verojen kautta) ei sisäistetä samalla tavalla kuin kansallisen julkisen velan rasitusta. Uuden velkakriisin todennäköisyys kasvaa tuonnempana, vaikka se lähivuosina pieneneekin.
Toisaalta taantumissa EU-tason finanssipoliittinen päätöksenteko on edelleen riippuvainen kansallisvaltioiden yksimielisyydestä. Vaikka odotus varmaan onkin, että tulevaisuudessakin pahassa kriisissä sovitaan yhteisestä elvytyksestä ja tähän liittyvästä tuesta heikossa tilanteessa oleville jäsenmaille, varmuutta asiasta ei ole. Poliittiset asetelmat eri maissa voivat muodostua sellaisiksi, ettei päätöksiä kyetäkään tekemään.
Laajemmat EU-tason talouspoliittiset valtuudet johtaisivat todennäköisesti myös siihen, että aitojen EU-tason julkihyödykkeiden rahoitukseen löytyisi paremmin resursseja. Tarkoitan paitsi tutkimus- ja kehitystoimintaa ja ilmastopolitiikan toimia, myös rajojen valvontaan, kyberturvallisuuteen ja miksei myös sotilaalliseen turvallisuuteen liittyviä asioita.
Ongelma kuitenkin on, että päätöksentekorakenteiden muuttaminen kohti liittovaltiota on kaikkea muuta kuin helppoa. Tarvitaan ainakin jonkinasteisia perussopimusmuutoksia, joista pitäisi osassa jäsenmaita järjestää kansanäänestys. Kun muutoksissa on kyse EU-tason päätösvallan lisäämisestä kansallisen vallan kustannuksella, muutoksille on hyvin vaikea saada tukea.
Nyt tehty ratkaisu antaa EU:lle mahdollisuus velkaantumiseen perussopimuksen uudella tulkinnalla voi jopa vaikeuttaa entisestään tuen saamista muutoksille, jotka lisäävät EU-tason toimivaltaa. Jos tulkinnan muutoksilla voidaan poiketa perussopimuksen määrittelemistä rajoista, miksi liittovaltiollistumiseen kriittisesti suhtautuvat voisivat luottaa uusien laajempien toimivaltarajojen pitävyyteen? Pikemminkin halutaan pitää kiinni olemassa olevasta.
Miten eteenpäin?
Jos päätöksentekorakenteiden muuttamiselle ei löydy tukea, kuten arvelen, huomion tulisi kiinnittyä siihen, miten syntymässä olevan tosiasiallisen epätäydellisen fiskaaliunionin ongelmia voidaan rajoittaa ja toisaalta hyödyntää syntyneitä mahdollisuuksia. Nähdäkseni kaikkein tärkein asia olisi vähentää riskiä, että nyt tukea eniten saavat maat joutuisivat nopeasti uudelleen tilanteeseen, jossa niitä on tuettava koko EU-aluetta koskevan kriisin välttämiseksi.
Tämä tarkoittaa itse asiassa kahden edellä mainitsemani kehitysehdotuksen edistämistä. Olisi pyrittävä muotoilemaan elpymis- ja palautumissuunnitelmat ja niiden ehdollisuus niin, että suunnitelmat tukevat mahdollisimman hyvin talouden kasvupotentiaalin vahvistumista ja valvottava suunnitelmien toteuttamista mahdollisimman tehokkaasti. Että ohjelmat eivät jäisi vain isojen tulonsiirtojen muodolliseksi legitimoinniksi.
Toisaalta tulisi ottaa agendalle markkinakurin edellytysten vahvistaminen vähentämällä valtion velkasaneeraukseen liittyviä riskejä. Samalla velkasaneerauksen pienemmät riskit merkitsisivät sitä, että mikäli sellaiseen uudessa kriisissä joudutaan turvautumaan, Eurooppa selviää kriisistä pienemmin vaurioin. Tätä tavoitetta palvelisivat pankkien valtionlainasijoitusten rajoitukset, vaatimus tehokkaammista yhteistoimintalausekkeista valtionvelkakirjoissa ja EVM:n tuen velkakestävyyskriteerien tiukentaminen.
Helppoja tällaiset toimenpiteet eivät varmasti ole. Esimerkiksi Italiassa oppositio pitää jo nyt sovittua yleistä kirjausta tuen edellytyksenä vaadittavasta elpymis- ja toipumissuunnitelmasta sietämättömänä suvereniteetin rajoituksena. Samoin kaikki viittaukset velkasaneerauksen mahdollisuuksien parantamiseen torjutaan jyrkästi. Mutta toiseen vaakakuppiin on asetettava se, millaiseen tilanteeseen voidaan ajautua, jos seuraavassa taantumassa Italia tai joku muu nyt paljon tukea saava maa on muutaman vuoden päästä uudelleen samantapaisissa vaikeuksissa.
Kuvitellaan tilanne, että Eurooppa ajautuu seuraavan kerran isompaan taantumaan 5-10 vuoden kuluttua, mitä tuskin voi pitää kovin epärealistisena. Jos tässä tilanteessa esimerkiksi Italian velkasuhde on pysynyt nykyisen kriisin nostamalla korkealla tasolla, kun talouden kasvua vahvistavat uudistustoimet ovat jääneet tekemättä eikä myöskään julkista taloutta ole kyetty sopeuttamaan, taantuma nostaa nopeasti velkasuhdetta edelleen ja lisävelan korkotaso alkaa nopeasti nousta. Samanaikaisesti maan pitäisi alkaa maksaa takaisin EU-luottoja ja kaikkien maiden myös korkeampia jäsenmaksuja. Kuinka helppoa tällöin on tehdä päätöksiä Italian tukemisesta uudelleen? Ei välttämättä kovin helppoa.
On syytä huomata, että jäsenvaltioiden julkista taloutta tukevan markkinakurin edellytysten parantaminen ei ole mitenkään ristiriidassa liittovaltiomaisten päätöksentekorakenteiden luomisen kanssa, vaikka vähentääkin sellaisten tarvetta. Yhdysvalloissa markkinakuri on ollut keskeinen seikka osavaltioiden velkaantumisen kurissa pitämisessä.
Toisaalta olisi pyrittävä hyödyntämään syntyneen EU-velan luomaa uutta tilannetta rahoitusmarkkinoilla. Em. pankkien valtionlainasijoitusten rajoittamisen pitäisi olla nyt aiempaa helpompaa, koska vähäriskiset EU-lainat tarjoavat vaihtoehtoisen turvallisen sijoituskohteen. Tämä olisi sellaisenaan hyvä asia ja voisi myös edesauttaa pankkiunionin viimeistelyä talletussuojan ja kriisinratkaisumekanismin varautumisjärjestelmän osalta.
Summa summarum
Elpymisrahastoratkaisu tukee Euroopan kasvua ja vähentää eurokriisin kaltaisen kriisin todennäköisyyttä lyhyellä tähtäimellä, mikä on myös Suomen etu. Toteutustapa on alkuperäiseen ehdotukseen tulleista muutoksista huolimatta ongelmallinen. EU:sta on tulossa fiskaaliunioni, mutta kovin epätäydellisenä se lisää kriisiytymisen riskiä pidemmällä aikajänteellä. Tähän liittyvät ongelmat voisivat ratketa liittovaltiomaisten päätöksentekorakenteiden avulla. Näiden syntymiselle on kuitenkin vaikea nähdä olevan saatavissa riittävää tukea. Sen vuoksi huomio pitäisi kiinnittää syntymässä olevan rakenteen riskien vähentämiseen. Tätä palvelisi jäsenmaiden elpymis- ja palautumissuunnitelmien kunnianhimoisuus ja toteutuksen tiukka valvonta sekä markkinakurin edellytysten parantaminen.
Suomi on pystynyt huolehtimaan omista kansallisista eduistaan varsin hyvin EU:n vauraiden maiden joukossa. Kun elpymisrahastoa ja siihen kytkettyä rahoituskehysratkaisua viimeistellään, Suomen päähuomion ei tämän vuoksi pitäisi olla kansallisten ”saantojen” marginaalisessa parantamisessa, vaan juuri edellä mainittujen parannusten aikaansaamisessa koko ratkaisuun.
Toinen seuraus tehdystä ratkaisusta on, että Suomessa kuten muuallakin Euroopassa tarvitaan laajaa ja avointa kansalaiskeskustelua siitä, miten unionia haluamme kehittää. Avainkysymys on, mitä ovat ne asiat, joissa EU-tason toiminta ja sen edellyttämä tehokas päätöksenteko tuo aidosti lisäarvoa, missä taas kansallisella päätöksenteolla pystytään paremmin vastaamaan kansojen varsin erilaisiin preferensseihin ja olosuhteisiin. Tätä keskustelua tulisi vihdoin kyetä käymään ilman kriisien luomaa pakkoa hätäratkaisujen etsintään. Monien EU-integraatiota innolla ajavien luottamus ns. Monnet’n menetelmään, jossa yhtä integraatioaskelta seuraavat kriisit pakottavat seuraaviin askeleisiin, kunnioittaa huonosti demokratian pelisääntöjä ja voi integraation syvenemisen sijasta johtaa ennen pitkää hajoamiseen. Kestävä integraatio syntyy paljon varmemmin koettujen hyötyjen kuin pelon varaan.
[1] Mahdottomana tällaista ratkaisua ei kuitenkaan voine pitää, jos usea maa olisi tätä todella halunnut. Tähän viittaa se, että kokouksesta tihkuneiden tietojen mukaan Ranska olisi nostanut esille tällaisen vaihtoehdon, kun yhteisymmärrystä ei nuukien maiden kanssa tahtonut syntyä.
