Suomi näyttää selviävän koronataantumasta ennakoitua paremmin. Pidemmän ajan kasvuongelma on kuitenkin vähintään yhtä paha kuin ennen koronaa. Tarvitaan kunnianhimoisia rakenneratkaisuja ja valmiutta niiden edellyttämiin kompromisseihin.
Koronan aiheuttama taantuma on Suomessakin vakava. Jos talouskehitys noudattelee tuoreimpien ennusteiden uraa, taantuma jää kuitenkin tuotannon ja työllisyyden mielessä mitättömäksi verrattuna 1990-luvun lamaan. Myös verrattuna 2008 syksyllä alkaneeseen taantumaan, josta tuli ”menetetty vuosikymmen”, esimerkiksi VM:n ennusteura on selvästi positiivisempi.
Tuotannon ennustetaan palaavan kriisiä edeltävän vuoden tasolle kolmessa vuodessa (2022), kun 1990-luvulla tähän kului kuusi vuotta (1996) ja 2008:n jälkeisessä taantumassa peräti 8 vuotta (2017). Myös työllisyyskehitys on suotuisampaa. VM:n lokakuisen ennustelaskelman mukaan työllisyys on huonoimpana vuonna (2022) vain 65 000 pienempi kuin ennen kriisiä, kun 1990-luvulla työllisyyden menetys oli 450 000 ja pitkässä taantumassakin lähes 100 000.
Tuoreet ennakkotiedot 3. neljänneksen kokonaistuotannon kehityksestä (3,3 % verrattuna 2. neljännekseen ja -2,9% verrattuna vuoden 2019 3. neljännekseen) tukevat käsitystä jopa VM:n ennustamaa pienemmäksi jäävästä tuotannon menetyksestä tänä vuonna. Tuorein työvoimatutkimuksen tieto on myös linjassa varsin pienen työllisyyden notkahduksen kanssa: lokakuun työllisyys oli vain 26 000 eli noin prosentin verran pienempi kuin edellisen vuoden lokakuussa.
Epidemian kiihtyminen ongelma, mutta tuskin fataali
Epidemian kiihtyminen kaikkialla pohjoisella pallonpuoliskolla heikentää lähitulevaisuuden talouden näkymiä. Suomen tartuntaluvut ovat olleet muiden maiden tavoin jyrkässä nousussa, vaikka taso onkin yhä kansainvälisessä vertailussa matala. Talouden toimeliaisuus kuluvan vuoden viimeisellä ja ensi vuoden ensimmäisellä ja ehkä toisellakin neljänneksellä tulee jokseenkin varmasti jäämään huonommaksi kuin alkusyksyn ennusteissa on arvioitu.
Toisaalta näkymä rokotteiden saamisesta käyttöön ensi vuoden alkupuoliskolta alkaen ja koronaviruksille tyypillisen kausitekijän kääntyminen epidemian leviämistä hillitsevään suuntaan johtavat hyvin todennäköisesti epidemiatilanteen paranemiseen kesään mennessä. Tällaisen skenaarion tapauksessa kasvu kokee kyllä jonkinlaisen uuden notkahduksen, mutta se voi jäädä varsin lieväksi.
Kestävään kasvuun pääsy todellinen haaste
Olennaista ei kuitenkaan ole, millaisen jatkopalan koronan uusin äityminen aiheuttaa talouden notkahdukseen. Varsinainen kysymys on, pääseekö Suomi kasvuun, joka turvaa työllisyyden kestävän paranemisen, viimeisten 10 vuoden aikana syntyneen hyvinvointikuilun kaventumisen suhteessa Euroopan parhaimmistoon ja julkisen talouden vahvistumisen niin, että selviydymme hyvinvointivaltion eläkkeitä, hoivaa ja turvaverkkoja koskevista lupauksista kansalaisille.
Lähtökohta ei ole hyvä. Globaalia finanssikriisiä seuranneen pitkän taantuman aikana Suomen kasvu-ura muistutti pikemminkin euroalueen kriisimaiden uraa kuin Ruotsin, Saksan tai Yhdysvaltain uraa. Siinä vaiheessa, kun Nokian kännykkätuotannon negatiivinen kasvuvaikutus oli poistunut 2014 lähtien, Suomi pääsi vain samaan kasvuvauhtiin kuin verrokit. Syntynyttä kuilua ei kyetty kuromaan oikestaan lainkaan umpeen.
Toipumisperiodin lopulla vuonna 2019 taloudessa alkoi ilmaantua yhä enemmän työvoiman saatavuusongelmia, vaikka työllisyysaste (15-64-vuotiaat 73 %) oli vielä selvästi alempi kuin meihin monin tavoin verrattavissa olevissa Ruotsissa, Tanskassa ja Saksassa. Samanaikaisesti työn tuottavuuden kasvu painui lähes nollaan; alustavien tietojen mukaan työtuntia kohden laskettu BKT:n kasvu oli vain 0,1 % vuonna 2019.
Kokonaistuotanto kääntyikin lievään laskuun jo viime vuoden kolmannella neljänneksellä ja supistumisvauhti kiihtyi niin, että vuoden 2020 ensimmäisellä neljänneksellä, jolloin koronan vaikutus oli vielä vähäinen, BKT supistui 1,5 % edellisestä neljänneksestä. Suomi näytti törmänneen kasvun rajoihin jo ennen koronaa. Ja vaikka Suomen kokema sokki jääkin pienemmäksi kuin useimmissa muissa Euroopan maissa, sen vaikutukset kasvupotentiaaliin ovat meilläkin kielteiset: yritykset menettävät omia pääomiaan, jolloin niiden riskinottokyky heikkenee, osa työttömistä ajautuu pitkäaikaistyöttömyyteen ja nuorten työmarkkinoille kiinnittyminen vaikeutuu.
Mistä kasvun rajoihin törmääminen oikein kiikastaa?
Työllisyyden osalta helppo todeta, että merkittävimmät erot työllisyysasteessa suhteessa mainittuihin kolmeen maahan on ikääntyneemmässä päässä, yli 55-vuotiaiden joukossa. Jos Suomessa olisi 55-64-vuotiailla sama työllisyysaste kuin Ruotsissa, meillä olisi 80 000 työllistä enemmän. Paljon hankalampi on sanoa, mistä tarkkaan ottaen Suomen heikompi työllisyys johtuu. Paljon puheena ollut ja ajankohtainen työttömyysputki, jollaista verrokkimaissa ei ole, on tutkimustiedon valossa yksi uskottava selitys. Se ei kuitenkaan ole koko tarina, koska putken poistamisen vaikutus työllisyyteen jää parhaimmillaankin vajaaseen 10 000 henkeen.
Työllisyysaste jää Ruotsia ja Saksaa alemmaksi myös 25-54-vuotiaiden joukossa. Suomi häviää työllisyysasteessa kaikilla koulutusasteilla. Erityisen heikkoa työhön osallistuminen suhteessa verrokkeihin on vähän koulutetuilla. Kun lisäksi työllisyysasteen heikkous on pitkäaikainen ilmiö, kyse täytyy olla voittopuolisesti työn tarjontaan ja kohdentumiseen liittyvistä ongelmista, ei niinkään kokonaiskysynnästä.
Tuottavuuden heikon kehityksen osalta on vähintään yhtä vaikeaa sanoa täsmällisesti, miksi emme ole pystyneet parempaan. Väestön yleinen osaamistaso ei ole hyvä selitys, Suomihan pärjää tätä parhaiten mittaavan OECD:n PIAAC-tutkimuksen perusteella verrokkeja paremmin ja on maailman kärkeä. Tältä osin kysymyksen täytyy pikemminkin liittyä siihen, löytyykö juuri sellaista osaamista, joka parhaiten palvelee tuottavuuden kasvua.
Yksi uskottava ongelma on tuotannollisten investointien vähäisyys. Niiden määrä on viimeiset kymmenen vuotta jäänyt selvästi Ruotsia pienemmäksi (suhteessa BKT:hen). Verrattuna Saksaan tai Tanskaan eroa ei kokonaisuutena kutenkaan ole. Tärkeämpi asia kuin kokonaismäärä voi kuitenkin olla investointien rakenne. Tuottavuustutkimuksen valossa hyödyllisimpiä ovat investoinnit tutkimus- ja kehittämistoimintaan ja informaatio- ja kommunikaatioteknologiaan. Näissä olemme viime vuosina jääneet verrokeista jälkeen, kun etenkin ICT-sektorin T&K-panostukset ovat supistuneet. Sama jälkeenjääneisyys koskee kone- ja laiteinvestointeja. Seiniin ts. rakennuksiin sen sijaan investoidaan Suomessa paljon.
Hankalampi kysymys investointienkin suhteen on kuitenkin, miksi kokonaismäärä ja rakenne ovat tällaisia ja ehkä vielä syvemmin se, miksi toteutuneetkaan investoinnit eivät ole johtaneet nopeampaan tuottavuuden kasvuun. Asia tuskin selittyy esimerkiksi yritysverotuksen ankaruudella, yhteisöverokantahan on Suomessa kansainvälisesti kilpailukykyinen ja esimerkiksi mainittuja kolmea verrokkia alempi. Myöskään rahoitusmarkkinoiden poikkeuksellinen kireys viimeisten kymmenen vuoden aikana ei voi olla selitys. Suomen korkotaso on ollut matala ja luoton saatavuus kansainvälisessä vertailussa hyvä.
Uskottavimman tuntuiset selitykset liittynevät avainresurssien niukkuuteen ja ehkä riskeihin ja riskienottohalukkuuteen. Korkeaan tuottavuuteen yltävä, nopeat kasvuedellytykset tarjoava tuotanto nojautuu innovatiivisiin yrittäjiin ja globaalisti kilpailukykyiseen osaamiseen nopeasti skaalautuvassa tuotannossa. Suomen oma tarjonta ja kykymme houkutella tällaisia henkilöitä ulkomailta ovat luultavasti olleet vaatimattomat.
Tutkimus- ja kehitysinvestoinnit ja yleensä aineettomat investoinnit eivät kerrytä vakuusmassaa, joten ne sopivat huonosti luotolla rahoitettavaksi. Tarvitaan riskipääomaa, mistä mm. Wessman kirjoitti äskettäin osuvasti. Tähän pääomaan täytyy kuitenkin liittyä kyseessä olevaa liiketoimintaa koskevaa ymmärrystä, jotta riskit pysyvät hallinnassa. Pitäisi siis olla osaavia ja samalla varakkaita sijoittajia, ”osaavaa pääomaa”. Tästä on mitä ilmeisimmin Suomessa niukkuutta.
Riskien osalta kyse voi olla työvoiman saatavuudesta yleisemmin ja myös kyvystä sopeuttaa toimintaa ja kustannuksia, jos tilanne sitä vaatii. Työvoiman tarjontanäkymähän on huono, työehtojen joustavuus vähäistä ja yksilöllinen irtisanominen vaikeaa. Joidenkin kyselytutkimusten mukaan myös riskinottohalukuutta pidetään Suomessa pienempänä kuin verrokeissa.
Tarvittava politiikka edellyttää kunnianhimoisia kompromisseja
Edellä todetusta voi tuskin vetää mitään muuta johtopäätöstä kuin että tarvitsemme varsin kattavia rakenneuudistuksia, jotka tukevat sekä työllisyysasteen nousua että tuottavuuden kasvua. Tämä näyttäisi olevan istuvan hallituksen lähtökohta. Sehän on ns. kestävyystiekartassaan ilmoittanut pyrkivänsä julkisen velan BKT-suhteen vakauttamiseen juuri rakenteellisin toimin tällaisiin toimiin liittymättömien menoleikkausten tai veronkorotusten sijasta. Kuten aiemmin olen todennut, toistaiseksi toimenpiteet ovat vielä pääosin päättämättä.
Päätöksenteon ongelma tunnetusti on, että useat järkevät toimet ovat ainakin lyhyellä aikavälillä joillekin ihmisille epämiellyttäviä ja lisäksi eri asiat ovat eri puolueiden kannattajille eri tavoin epämiellyttäviä. Tämä koskee sekä nykyistä hallituskoalitiota että mitä tahansa enemmistöhallituskoalitiota. Jotta päätöksiä voisi syntyä tarvitaan kompromisseja, joissa epämiellyttäviksi koetut asiat koskevat jollakin tavoin kaikkia puolueita. Tällaisten kompromissien tekoon olisi nyt rohjettava ryhtyä.
Nykyisessä koalitiossa vasemmistopuolueille vaikeita ovat erityisesti työn tarjonnan ja työmarkkinoiden joustavuuden lisäämiseen liittyvät uudistukset. Keskustalle ja RKP:lle puolestaan vaikeita ovat verotuksen kiristäminen ja yritystukien leikkaaminen. Mikään puolue tuskin pitää palveluiden tai kotitalouksien tulonsiirtojen leikkaamisesta.
Jos todellakin halutaan vakauttaa julkinen talous ilman isoja menojen leikkauksia tai verojen korotuksia, rakenneuudistuksia koskevien toimien ja siten myös tarvittavien kompromissien tulisi olla kunnianhimoisia. Tämä tarkoittaa minusta yhtäältä kunnianhimoisia työvoiman tarjontaa, työmarkkinoiden toimintaa sekä riskipääomasijoitusten kannustamista koskevia toimia. Toisaalta osaamisen kehittämiseen ja innovointien tukeen tarvitaan pysyvästi lisää julkista rahaa (koulutuspanostukset, julkinen T&K-rahoitus jne.). Tämän mahdollistamiseksi on oltava valmis etsimään lisää verotuloja huonosti perustetujen verohelpotuksien leikkaamisesta ja vähän vääristymiä aiheuttavista veroista sekä olemassa olevien menojen – kuten yritystukien – uudelleen kohdentamisesta.
Lyhyellä aikavälillä tarvittavia velalla rahoitettavia elvytystoimia voidaan käyttää helpottamaan rakenneuudistuksiin sopeutumista. Samoin kertaluonteisilla menoilla innovaatioiden tukemiseksi (tutkimusinfrastruktuuri, koelaitokset) voidaan hyvin kohdennettuina luoda itseään vahvistavia kehityskulkuja, jotka vähentävät pysyvän rahoituksen tarvetta. EU:n elpymisrahastorahoitus tarjoaa tähän hyvän mahdollisuuden. Näistä syistä rakenneasioista päättämistä ei pitäisi lykätä ajankohtaan, jolloin elvytysrahoituksesta on jo pitkälle päätetty.
Mitä siis konkreettisemmin?
Relevantit työllisyyttä ja tuottavuutta lisäävät uudistusvaihtoehdot kaikkine vaikutuksia koskevine epävarmuuksineen ovat olleet keskustelussa esillä jo pitkään. Niistä on vaikea löytää mitään uutta sanottavaa. Muutama poliittisesti kiistanalainen asia on kuitenkin hyvä nostaa esille.
Työn tarjonnan osalta ilmeinen välitön toimi on työttömyysputken lopettaminen. Jos työmarkkinajärjestöt eivät pääse asiasta sopimukseen, hallituksen on päätettävä asiasta, ilmoituksensa mukaisesti. Uudistun hyväksyttävyyttä voi hyvin helpottaa sillä, että uudistus astuu voimaan vasta akuutin kriisin jälkeen.
Työttömien työllistymiskannustimien parantamiseksi tuskin voimme välttää ansiosidonnaisen työttömyysturvan porrastamista ja/tai tiukempaa työnhakua ja aktiivitoimiin osallistumista koskevaa ehdollisuutta. Yhdistyneenä työvoimapalveluiden tehostamiseen, mikä on jo menossa, tällaisten uudistusten ei pitäisi olla ylivoimaisia.
Ulkomaisen työvoiman maahantulon esteiden vähentäminen on myös välttämätöntä. Suorittavan työn osalta tarveharkinta on yhä ongelma. Osaajien kohdalla kyse on pikemminkin työ- ja oleskelulupaprosessien hitaudesta sekä puolison työmahdollisuuksien ja lasten vieraskielisen koulutuksen järjestämisestä. Näissä asioissa hallitus näyttääkin ihan viime kuukausina ryhtyneen toden teolla etsimään uusia ratkaisuja ja myös muut toimijat olleet erinomaisella tavalla aktiivisia (esim. Helsinki Business Hubin ”90 say Finn” –ohjelma).
Työllistämiseen liittyvien riskien näkökulmasta paikallisen sopimisen edistäminen niin, että kaikki työnantajat voivat sitä hyödyntää, on nähdäkseni olennainen asia. Työehtojen, jossa paikallisella sopimisella on ollut olennainen rooli, on ollut Saksan hyvän työllisyyskehityksen tärkeä taustatekijä. Tuoreen tutkimuksen mukaan yrityskohtaisten palkankorotusten osien sisällyttäminen työehtosopimuksiin on johtanut keskimääräistä parempaan palkkakehitykseen. Tämän pitäisi hieman helpottaa työntekijöiden pelkoja. Tästä riippumatta olisi eduksi, että paikallisen sopimisen laajentumiseen yhdistyisivät työntekijöiden paremmat vaikutusmahdollisuudet, isommissa yrityksissä esimerkiksi hallitustyöskentelyyn osallistumisen kautta. Työehtoasioista sopiminen on viime kädessä työmarkkinajärjestöjen asia. Jos ne eivät asiassa pääse eteenpäin, hallituksen olisi katsottava, mitä se voi lainsäädännöllä tehdä.
Verotuksen huomattavaan yleiseen kiristämiseen tai verotuksen progression lisäämiseen ei nähdäkseni ole mahdollista mennä. Suomen veroaste on jo korkea ja verotus tasoittaa tuloeroja enemmän kuin missään muussa maassa (PIIE).
Veroasiantuntijat ovat kuitenkin jokseenkin yksimielisiä, että verotuksessa on huonosti perusteltuja helpotuksia, jotka koetaan epäoikeudenmukaisiksi ja joista on kasvukannustimien kannalta enemmän haittaa kuin hyötyä. Listaamattomien yritysten osinkojen poikkeuksellisen edullinen verokohtelu on tällainen. Tätä olisi syytä korjata, vaikka hallitusohjelmassa asiaa ei olekaan.
Myös kiinteistöveron korottaminen on edelleen perusteltua. Se ei vääristä kannustimia työn tarjontaan tai tuottavuutta edistäviin investointeihin. Sitä voidaan pitää myös oikeudenmukaisena, kun veron perusta on kiinteistön arvo, joka on paljolti riippumaton omistajan toimista. Viime vuosien yksi keskeinen varallisuushintailmiö on ollut asuntohintojen eriytyminen siten, että hinnat ovat nousset lähinnä pääkaupunkiseudulla ja muutamassa muussa kasvukeskuksessa ja laskeneet muualla. En näe suurta epäoikeudenmukaisuutta siinä, että kiinteistöveron lisärasitus kohdistuu pikemminkin arvonnoususta hyötyneeseen töölöläiskiinteistön omistajaan kuin hinnanlaskusta kärsineeseen vimpeliläiseen.
Menetetty vai menestyksen vuosikymmen?
Vetämäni ekonomistiryhmän raportissa toukokuun alussa nostimme esille uhan uudesta ”menetetystä vuosikymmenestä” pitkän taantuman jatkoksi. Tämä huoli perustui keväällä aika laajasti jaettuun arvioon hyvin syvästä taantumasta kuluvana vuonna, sen jättämiin arpiin sekä Suomen tuotantopotentiaalissa havaittuihin ongelmiin. Lyhyen aikavälin kehitys on osoittautunut keväisiä arvioita paremmaksi. On myös perusteita uskoa, että selviämme koronataantumasta kokonaisuutenakin monia muita maita paremmin.
Tästä huolimatta huoli siitä, että kuluvan vuosikymmenen tuotannon ja työllisyyden kasvu jäävät heikoiksi ja julkisen talouden uudelleen alkanut velkakierre jatkuu, on yhä aiheellinen. Ennakoitua lievemmänkin taantuman seurauksena työllisyys pysyy vuosia heikompana ja julkisen talouden alijäämä suurempana kuin vielä vuosi sitten oli realistista ajatella. Tuotantopotentiaaliin tulee ainakin jonkiasteinen arpi. Myöskään T&K-panostusten pienentymisen kielteiset vaikutukset eivät ole vielä kauttaaltaan realisoituneet. Mikään ei viittaa siihen, että työvoiman tarjontaongelmat, joihin törmäsimme ennen koronaa, tai tuottavuuden aneemisuus olisivat korjautuneet.
Koronan aiheuttama kriisi tuo kuitenkin mukanaan myös joitakin positiivisia asioita. Meillä kuten muuallakin on pakon edessä otettu digiloikka, joka merkitsee työn ja tuotannon paikkasidonnaisuuden vähenemistä. Tämä vähentää Suomen perifeerisyyttä. Samoin se pienentää Suomen hajautuneen aluerakenteen tuottavuushaittoja. EU:n elpymisrahastohankeen painotukset vihreään siirtymään ja digitalisaatioon antavat hyvin käytettyinä Suomelle kilpailuetuja.
Tuotantopotentiaalin aneemisuuden korjaaminen ja em. mahdollisuuksien hyödyntäminen edellyttävät kuitenkin kunnianhimoista rakennepolitiikkaa. Kriisinhallintatoimien vaatimasta huomiosta huolimatta päätöksentekijöiden pitäisi löytää voimia tällaisesta politiikasta päättämiseen ja rohkeutta tarvittaviin kompromisseihin.
