Yhdysvaltain vaalitulos on ollut iso helpotus eurooppalaisille, jotka voivat toivoa normaalin menon paluuta USA:n kansainvälisiin suhteisiin. Trumpismi ei kuitenkaan katoa, pikemminkin kyse voi olla vastuullisen politiikan saamasta aikalisästä, myös Euroopassa. Tämä pitäisi osata käyttää hyväksi.
USA:n vaalitulos on saanut aikaan helpotuksen huokauksen niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa. Monenkeskisen yhteistyön hylännyt, diktaattoreiden kanssa kaveeraava, muiden maiden populisteja rohkaiseva ja Euroopan unionia tietoisesti hajottamaan pyrkivä, salaliittoteorioita levittävä, valehteleva ja ennakoimaton Donald Trump korvautuu kaikissa näissä suhteissa erilaisella Joe Bidenilla.
Trump ei kuitenkaan saa sellaista tuomiota, jota monet Amerikan menoa seuranneet pitivät ennen vaaleja lähes itsestään selvyytenä. Trumpia kannattaa yli 70 miljoonaa äänioikeutettua ja hänen politiikkaansa tukenut republikaaninen puolue saa todennäköisesti niukan enemmistön senaattiin ja pienentää demokraattien enemmistöä edustajainhuoneessa.
Miksi?
Neljä vuotta sitten saattoi ehkä ajatella, että Trump valittiin väärän tiedon perusteella: ei tiedetty, millainen Trump on ja millaista hänen tuleva politiikkansa on. Toiseksi, sikäli kuin hänen toimintatapaansa näytti liittyvän arveluttavia piirteitä, niiden saattoi ajatella karsiutuvan, kun presidentti joutuu hallitsemisen todellisuuden kanssa tekemisiin.
Oliko näillä seikoilla merkitystä vuoden 2016 vaalituloksen kannalta, on epäolennaista. Vuoden 2020 tulosta ne eivät voi tehdä ymmärrettäväksi. Amerikkalaiset tietävät, millainen Trump on ja millaista hänen politiikkansa on. Itse asiassa hän on tehnyt juuri niitä asioita, joita hän lupasi, ja toiminut tavalla, jolla hän on aina toiminut. Siitä huolimatta tai siitä syystä lähes puolet amerikkalaisista halusi Trumpin ja hänen politiikkansa jatkuvan. Tämän päätelmän voimaa korostaa se, että äänestysaktiivisuus oli näissä vaaleissa poikkeuksellisen korkea.
Yksi arvio on, että ”takapajuisen” maaseudun ja taantuvien pikkukaupunkien köyhät eivät ole ymmärtäneet, ettei Trumpin politiikka heitä auta. Tämä yhdistyneenä korkeaa verotusta vastustavien perinteisten republikaanien tukeen on esimerkiksi Osmo Soininvaaran selitys Trumpin kannatukselle. Samalla Soininvaara lohduttautuu sillä, ettei tämäntapainen ilmiö voi tapahtua Suomessa, koska Suomen ”Kepulandian” ihmiset eivät ole peruskoulun takia samalla tavalla tietämättömiä eivätkä sosiaaliturvajärjestelmän ja aluepolitiikan takia yhtä haavoittuvia kuin Amerikan serkut ja Suomen kaupunkien varakkaammat ihmiset tyytyvät äänestämään politiikan valtavirtaan kuuluvaa Kokoomusta.
Tällaiset arviot tavoittavat varmaankin jotain todellista. Mutta epäilen, että ne eivät ole ihan riittävä selitys sille, mitä Yhdysvalloissa tapahtuu, eivätkä ennen kaikkea poista huolta Trumpismin takapakin pysyvyydestä ja populismin vaikutuksesta Euroopassa ja Suomessakin.
Amerikka pysyy alttiina populismille
Jo jonkin aikaa on kiinnitetty huomiota siihen, että amerikkalaiset ovat aiempiin vuosikymmeniin verrattuna jakautuneet selvästi vahvemmin kahteen toisiinsa hyvin epäluuloisesti suhtautuvaan, jotakuinkin yhtä suureen ryhmään. Republikaanien joukossa on yhtäältä perinteisiä pientä valtiota ja matalaa verotusta kannattavia, keskimääräistä varakkaampia valkoisia talouskonservatiiveja, mutta toisaalta pieni- ja keskituloisia vähemmän koulutettuja taantuvilla alueilla asuvia, usein sosiaalisten kysymysten kuten abortin suhteen konservatiivisesti ajattelevia ihmisiä.
Demokraattien kannatus puolestaan nojautuu suurten kaupunkien yleensä liberaalimmin ajattelevaan väestöön, joka on keskimääräistä paremmin koulutettua sekä mustiin ja muihin vähemmistöihin. Erilaiset arvo- ja asennetutkimukset osoittavat puolueiden kannattajakuntien eriytyneen niin, että samantapaisia ajatuksia (limittäisyyttä) löytyy yhä vähemmän. Se, miten taloudessa kaiken kaikkiaan menee, epäilemättä vaikuttaa kulloisenkin presidenttipuolueen kannatukseen (”it’s the economy, stupid”). Mutta näyttää siltä, että puolueiden kannattajakuntien pysyvämmät erot liittyvät enemmän identiteettiin kuin taloudelliseen asemaan. Toisen puolueen kannattajat nähdään lisääntyvästi eri tavoin kyseenalaisina, huonoina ihmisinä, joiden kanssa ei haluta olla tekemisissä. Tämä tekee yhteistyön vaikeaksi; rahasta on helpompi tehdä kompromissi kuin aborttioikeudesta, vähemmistöjen oikeuksista, aseenkanto-oikeudesta jne.
Pääsyy tällaiseen polarisaatioon on republikaanien puolella. Jo pidemmän aikaa, mutta erityisesti globaalin finanssikriisin jälkeen, puolueen on ollut vaikea saada riittävästi kannatusta perinteisellä sääntelyn vähentämisen ja verojen alentamisen politiikalla, vaikka amerikkalaisten preferenssit valtion roolin suhteen ovatkin varsin erilaiset kuin Euroopassa. Voitolle ovat päässeet henkilöt, jotka ovat hakeneet kannatusta em. identiteettikysymysten esille nostamisella. Hyvin varakkaiden ihmisten rahoittamana (esim. Kochin veljekset) on luotu media-alustoja ja hyödynnetty mm. sosiaalista mediaa epäluulojen lietsomiseksi toisin ajattelevia kohtaan, kaihtamatta suoria valheita (”birtherism”) tai käsittämättömiä salaliittoteorioita (”pizzagate”). Trump oli tällaiseen agendaan erinomaisen sopiva ja jyräsi vakiintuneen, maltillisemman puolue-eliitin ennen 2016 vaaleja.
Toki demokraattienkin puolelta on eri tavoin vahvistettu identiteettiajattelua. Sen yksi ilmentymismuoto on ns. cancel-kulttuuri, jossa kieltäydytään yhteistyöstä omasta mielestä liian konservatiivisesti ajattelevien kanssa. Poliittisesti epäkorrekteiksi noteeratut mielipiteet ovat esimerkiksi johtaneet yliopistojen opettajien boikotointiin ja journalistien savustamiseen pois tiedotusvälineistä. Vuoden 2016 vaalikamppailussa Hillary Clinton luonnehti, ehkäpä vaalituloksen kannalta kohtalokkaasti, Trumpin kannattajia säälittäviksi (”deplorables”).
Miksi jauhaa tästä polarisaatiosta? Siksi, että vaikeuttaa olennaisesti järkiperäisen politiikan toteuttamista Yhdysvalloissa. Ilman tällaista vastakkainasettelua voisi ajatella, että poliittisen kannatuksen jakautuminen likimain kahtia ja erityisesti niin, että presidentti ja senaatin enemmistö ovat eri puolueista, johtaisi vakaaseen, pitkän aikavälin vaatimukset huomioon ottavaan politiikkaan. Jyrkän identiteetteihin perustuvan vastakkainasettelun tilanteessa paljon todennäköisempää on, että republikaanienemmistöinen senaatti pyrkii lähinnä estämään demokraattipresidenttiä saavuttamasta tavoitteitaan. Näinhän tapahtui jo Obaman presidenttiaikana. Johtavien republikaanipoliitikkojen haluttomuus tunnustaa vaalitulosta – ilmeisesti Trumpin vankkumattomien kannattajien pelossa – on vahva ja samalla hyvin ikävä indikaatio siitä, mitä tuleman pitää.
Tällaisessa asetelmassa Bidenin hallinto voi saavuttaa lähinnä ulkopolitiikkaan liittyviä tuloksia, jotka toki voivat olla usealla tavalla arvokkaita. Mutta senaatin myötävaikutusta edellyttävissä kotimaisissa lainsäädäntöön ja budjettiin liittyvissä asioissa hän tuskin saa paljon aikaiseksi. Tämä merkitsee, että taantuvien alueiden jälkeenjääneisyyteen, köyhyyteen, terveydenhoidon kalleuteen, rasismiin jne. liittyvät ongelmat eivät ainakaan olennaisesti lievene. Ihmiset, jotka tässä suhteessa panevat toivonsa Bideniin, tulevat pettymään. Toisaalta Bidenin agendalle kuuluvat paluu kansainväliseen yhteistyöhön erityisesti ilmastopolitiikassa ja todennäköisesti kauppapolitiikassa tuottavat konkreettista hyötyä hitaasti ja epäsuorasti ja ovat sen vuoksi alttiita populistiselle kritiikille. Trumpilaisen populismin kannatus ei USA:ssa katoa vaan voi jopa voimistua uudelleen niin, että vuonna 2024 tämä linja saa värisuoran: Valkoinen talo, Senaatti ja Edustajainhuone.
Euroopassa helpompi toimia järkiperäisesti
Trumpin tappio vie muun maailman populisteilta ja isommilta ja pienemmiltä diktaattoreilta tärkeän tukijan. Erdogan, Orban, ja Kaczynski, Bolsonaro, Putin ja muut eivät voi samalla tavalla viitata USA:n ja sen presidentin toimintatapaan omien demokratianvastaisten ja valheille ja ennakkoluuloille perustuvien toimiensa oikeuttamiseksi. Samoin on vaikeampaa leimata kansainvälistä yhteistyötä globaalien ongelmien voittamiseksi oman kansan etujen myymiseksi, kun myös USA on taas mukana esimerkiksi Pariisin ilmastosopimuksessa sekä tukee WTO:n pyrkimyksiä kansainvälisen kaupan sääntöjen kehittämiseksi ja WHO:ta pandemioiden estämiseksi ja kuriin saamiseksi. Kun Trumpin välinpitämättömyys tai suorastaan vihamielisyys USA:n demokraattisia liittolaisia kohtaan väistyy, Putinin ja Xi’n pyrkimykset heikentää Euroopan unionia eivät enää saa Amerikan hiljaista tukea.
Kaiken tämän pitäisi helpottaa pitkäjänteisen, vastuullisen talous- ja muun politiikan toteuttamista Euroopassa. Politiikassa voi panna enemmän painoa erilaisten ratkaisujen pitkänajan vaikutuksille ja ainakin jonkin verran vähemmän painoa sille, millaisia lyhyen ajan sopeutumishaasteita näistä syntyy. Populismin yksi käyttövoimahan on huomion kiinnittäminen erilaisten toimenpiteiden välittömiin vaikutuksiin, pitkän ajan seuraukset unohtaen: esitetään yksinkertaisia, näennäisesti vahvoilta vaikuttavia ja kansaan vetoavia toimia tai vastustetaan lyhyellä aikajänteellä joillekin vaikeuksia aiheuttamia toimia sivuuttaen asioiden todellisen kompleksisuuden ja pitkän ajan vaikutukset.
Ilmastopolitiikassa tämä näkyy esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden pientenkin hinnankorotusten vastustamisena, vaikka moni seikka puhuu sen puolesta, että päästöjen hinnoittelu on tehokas (vähiten kustannuksia tuottava) tapa vähentää niiden syntymistä. Kauppapolitiikassa tyypillistä on vastustaa kaupan esteiden purkamista, koska ne voivat heikentää jonkin olemassa olevan kotimaisen tuotannon menestystä. Samalla paremman markkinoille pääsyn hyödyt sivuutetaan. Julkisen talouden tasapainottamista vastustetaan sen aiheuttamien lyhyen ajan haittojen takia silloinkin, kun on jokseenkin selvää, että velkaantuminen johtaa ennen pitkää suurempiin leikkaustarpeisiin.
Trumpismin takapakki saattaa myös antaa paremmat mahdollisuudet kokonaisuutta hyödyttävälle Eurooppa-politiikalle. Yksi asia on, että Euroopan unioni voinee päättäväisemmin vaatia oikeusvaltioperiaatteen noudattamista kaikissa jäsenmaissa, kun USA:n presidentti ei enää ole tukemassa tässä suhteessa huonosti toimivia valtioita.
Myös unionin talouspolitiikan instituutioita voitaneen pohtia hieman rauhallisemmin. Ideaalista olisi voida yhdistää jäsenmaiden talouskehitykseen liittyvä riskien jakaminen sellaisiin kuria luoviin mekanismeihin, jotka hillitsevät tehokkaasti jäsenmaiden kannustimia ja mahdollisuuksia vastuuttoman, liiallisia riskejä aiheuttavan politiikan harjoittamiseen.
Populismi on hankaloittanut tällaista kehittämistä molemmista suunnista. Yhtäältä pohjoisessa Euroopassa kaikki riskinjakoa lisäävät ja integraatiota tiivistävät toimet on leimattu kansallisia etuja polkevaksi ”tulonsiirtounioniin” johtavaksi liittovaltiopolitiikaksi. Toisaalta Etelä-Euroopassa populistit ovat pitäneet niiden talouspolitiikkaa rajoittavia toimia sietämättömänä suvereniteetin loukkauksena ja tehneet vaikeaksi näille maille hyväksyä niin velkaantumista vähentäviä toimia kuin mekanismeja, jotka tulevaisuudessa vähentävät mahdollisuuksia vastuuttomaan politiikkaan.
Kun USA:n presidentin tuki Euroopan unionia hajottaville voimille loppuu, voisi ajatella, että riskien jakoa ja riskien vähentämistä koskevia ratkaisuja voidaan miettiä enemmän meriittien perusteella, ts. pelkäämättä aivan niin paljon populistisia poliittisia reaktioita kuin viime vuosina.
Osataanko aikalisä käyttää hyväksi?
Jos lähtee oletuksesta, että trumpismi ei kuole Trumpin vaalitappion myötä Yhdysvalloissa vaan voi uudestaan voimistua lähivuosina, Euroopalla on lähinnä aikalisä ennen kuin ulkoinen ympäristö taas vaikeutuu. Tämä pitäisi käyttää populismi-immuniteetin vahvistamiseen.
Koronakriisin myötä unioni on lisännyt merkittävästi jäsenmaiden välistä riskinjakoa. Ns. elpymisrahasto antaa useille korkeasti velkaantuneille maille mahdollisuuden vahvistaa taloutta keskipitkällä aikavälillä ja saattaa julkinen talous kestävämmälle tolalle. On olennaista, että tämä mahdollisuus käytetään hyväksi, eikä rahoja haaskata. Vielä tärkeämpää on lisääntyneen riskinjaon tasapainottamiseksi vahvistaa jäsenmaiden kannustimia vastuulliseen politiikkaan niin, että lopputuloksena ei ole pohjoisen Euroopan pelkäämä yksisuuntaisten tulonsiirtojen unioni. Onnistuminen näissä ei vain vahvistaisi Eurooppaa taloudellisesti vaan myös lisäisi sen poliittista koheesiota. Epäonnistuminen vaikuttaa päinvastoin, ja tekee Euroopan entistä haavoittuvammaksi populismin houkutuksille.
Aikalisää pitäisi pystyä käyttämään myös muuten ja myös Suomessa. Tässä onnistuminen edellyttää käsitystä siitä, mikä populismia oikein ajaa. Ei ole epäilystäkään siitä, että ihmisten kokeman taloudellinen ahdinko ja näköalattomuus, puutteellinen tieto politiikan vaikutuksista ja taitava manipulointi ovat olennaisia asioita. Kaikkiin näihin pitäisi kyetä vaikuttamaan.
On myös uskottavaa, että ihmisten kokema ahdinko on näistä populismin tärkein perusta. Monissa Brexitin, Trumpin ja eurooppalaisten populististen ääriliikkeiden kannatusta analysoineissa tutkimuksissa on löydetty vahva yhteys yhtäältä kansalaisten tulokehityksen ja työttömyyden ja toisaalta populismin kannatuksen välillä. Ratkaisujen hakeminen näihin ongelmiin on luonnollisesti kaikkein parasta populismin vastustamista.
Ongelma vain on, että ahdinkoa aiheuttavat tekijät ovat ns. pirullisia ongelmia. Talouden rakennemuutos tuhoaa väistämättä olemassa olevia työpaikkoja ja uudet työpaikat tapaavat olla erilaisia ja syntyä eri alueille kuin entiset. Ei ole mitään helppoja tai yksinkertaisia temppuja, joilla pienten yhteen toimialaan nojautuneiden amerikkalaiskaupunkien taantuva kehitys pysähtyy. Sama ilmiö havaitaan eri variaatioina Pohjois-Englannissa, Itä-Saksassa, isossa osaa Suomea. Samanaikaisesti esimerkiksi ilmastopolitiikka edellyttää tavalla tai toisella fossiilisista polttoaineista luopumista, mikä vaikeuttaa monien autosta riippuvien elämää, minkä merkityksestä Ranskan keltaliiviliikehdintä on hyvä osoitus. Pitäisi siis pystyä tukemaan uusien taloudellisesti ja ympäristön suhteen kestävien mahdollisuuksien syntymistä ja auttamaan ihmisiä sopeutumaan väistämättömään muutokseen, mutta samalla myös kyetä hillitsemään itseään vahvistavia kierteitä niin, että sopeutumisvaatimus pysyy realistisena. Tämä ei ole helppo tehtävä.
Niinpä ei voi olla kiinnittämättä myöskään huomiota tosiasiapohjaisen tiedon lisäämiseen ja valheeseen perustuvan manipuloinnin jarruttamiseen. Mutta tässä törmätään väistämättä toiseen ongelmaan: mikä on oikeaa tietoa, on kaikkea muuta kuin selvää. Tieteellinen tieto on aina epävarmaa ja vain toistaiseksi (kunnes uusi tutkimus toisin osoittaa) voimassa olevaa. Rehellinen argumentointi tutkimustiedon pohjalta harvoin voi olla yhtä selvää ja helposti miellettävää kuin populistiset heitot ongelmien syistä ja ratkaisuista.
Tämä asetelma johtaa helposti siihen, että ei-populistinen eliitti turvautuu toisinajattelevien mollaamiseen: populisteja kuuntelevat ja liikkeissä aktiivisesti toimivatkin ovat tyhmiä, jälkeenjääneitä, säälittäviä. Meille, jotka olemme riittävän vanhoja muistamaan stalinistisen etujoukon argumentoinnin 1970-luvulta, tässä ei ole mitään uutta. Näin tekevät unohtavat, että populististen liikkeiden kannatuksen avainasia ei ole tietämättömyys. Kyse on usein siitä, ettei mikään muu taho ota ihmisten kokemia ongelmia vakavasti ja myös siitä, että monilla ihmisillä on aidosti erilaisia arvoja kuin kosmopoliittisilla liberaaleilla. Olen taipuvainen ajattelemaan, että mikään ei lisää tukea populistiselle ajattelulle niin paljon kuin eliitin alentuva suhtautuminen vaikeuksissa oleviin ihmisiin ja omien arvojen paremmuuden korostaminen.
Koronakriisi antaa kahdesta syystä poikkeuksellisen mahdollisuuden toteuttaa pitkän ajan vaikutusten kannalta järkevää politiikkaa, joka kuitenkin ottaa huomioon lyhyen ajan sopeutumishaasteet. Ensinnäkin kokemus rajoitustoimista auttaa ihmisiä hyväksymään sen, että pitemmän päälle välttämättömät toimet voivat aiheuttaa lyhyellä aikavälillä monenlaista vaikeutta. Toiseksi poikkeuksellisen matalien korkojen oloissa julkisessa taloudessa voi olla isoja tilapäisiä alijäämiä. Tämä mahdollistaa investoinnit pitkän aikavälin ongelmien, kuten ilmastonmuutoksen, voittamiseen ja rakennemuutoksen toteuttamiseen tavalla, jossa sopeutumista voidaan eri tavoin pehmentää. Ilmeinen vaara kuitenkin on, että tästä yhdistelmästä otetaan vain helpot osat käyttöön ja kun julkisen talouden väistämätön sopeuttaminen kestävien alijäämien tasolle on edessä, talouden rakenneongelmat ovat edessä entistä karumpina.
Kuten aina, hyvä politiikka on mahdollisuuksien taidetta. Tarvitaan viisautta, nöyryyttä, rohkeutta ja sitkeyttä. Ei käy kateeksi vastuullisuuteen pyrkiviä poliitikkoja.
