Valtiovelkojen anteeksi antaminen on ollut useasti esillä viime aikoina. Ennen kuin ryntää sitä suosittamaan, olisi hyvä määrittää, mitä anteeksi antamisella tarkoitetaan ja miten sellaiset toimet suhtautuvat muihin keinoihin selvitä ylivelkaantumisesta.
Valtioiden velkatasojen nousu on herättänyt keskustelua velkojen anteeksi antamisesta ratkaisuna ylivelkaantumiseen. IMF on pitänyt köyhimpien maiden velkahelpotuksia tärkeinä. Euroopassa erityisesti Italiasta on kuultu vaatimuksia siitä, että EKP:n tulisi kirjata alas tai muuttaa ikuisiksi sen jäsenvaltioilta ostamia velkakirjoja. Suomessakin on syntynyt keskustelua juuri valtioiden EKP-velkojen antamisesta anteeksi tavalla tai toisella. Nostin yhden tällaisen vaihtoehdon itsekin esille huhtikuussa.
Ennen kuin julistaa velka-armahduksen ilosanomaa, on kuitenkin hyvä hieman pohtia, mitä velkojen anteeksi antamisella oikein tarkoitetaan ja miten tällaiseksi kutsutut toimet suhtautuvat muihin tapoihin hoitaa ylivelkaantumisen ongelmaa. Osoittautuu, ettei taikalääkettä ole. On eri tavoin vaikuttavia hoitokeinoja erilaisin sivuvaikutuksin ja olosuhteista riippuu, mitkä lääkkeiden yhdistelmät sopivat kuhunkin tilanteeseen. Oma velkakonversioajatukseni ei ole enää ajankohtainen.
Monia tapoja helpottaa ylivelkaantumista
Sanotaan, että valtion velkaa ei tarvitse maksaa takaisin, vaan ainoastaan hoitaa. Tällä tarkoitetaan kaiketi sitä, että erääntyvä velka voidaan korvata uudella velalla, ts. velan määrän ei tarvitse laskea. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että velan määrä voisi kasvaa rajatta suhteessa talouden kokoon. Yhtä selvää on, ettei ole mitään yhtä velan ja bkt:n suhdetta, jossa velan kasvun on loputtava. Tämä riippuu monella tavalla olosuhteista. Mikä raja kussakin tapauksessa onkaan, sille saavuttaessa jonkin asian on kuitenkin muututtava. Vaihtoehtoja on useita.
”Kipupaketti”, virtatasapainon parantaminen: Jos valtion kyky selviytyä veloistaan alkaa muodostua kyseenalaiseksi, ensimmäinen looginen vaihtoehto on alijäämän pienentäminen tai jopa kääntäminen ylijäämäksi. Tämä voi tapahtua vähentämällä menoja, kiristämällä verotusta tai pyrkimällä laajentamaan veropohjaa työllisyyttä ja talouden kasvua parantavilla rakenneuudistuksilla.
Tämän lääkkeen hyvä puoli on, että sillä on vähän sivuvaikutuksia, jos lääkkeen annostus on kohtuullinen. Lopputulosta voi myös pitää kestävänä, ts. kun velkataakkaa on paremman tasapainon ansiosta kyetty vähentämään, hyvä tilanne jatkuu ilman uusia ponnistuksia. Jos lisäksi tulokseen päästään veropohjaa laajentamalla, velkaongelman hoitumisen ohella elintaso paranee, potilas voi muutenkin hyvin.
Virtatasapainon parantaminen on kuitenkin vaikeaa. Erityisesti menojen leikkaaminen ja verojen korotukset (”austerity”) ja osa veropohjaa laajentavista rakenneuudistuksista heikentää ainakin lyhyellä aikavälillä joidenkin ihmisten hyvinvointia. Tämän vuoksi tällainen politiikka on poliittisesti epäsuosittua. Menojen leikkaaminen ja verojen korotus saattavat myös heikentää kasvua ainakin lyhyellä tähtäimellä. Toisaalta rakenneuudistusten vaikutus kasvuun on usein hyvin epävarma. Lopputulos määräytyy monimutkaisten prosessien tuloksena. Menoista ja veroista poiketen valtio ei voi lakia säätämällä nostaa tuottavuutta, eikä edes työllisyyttä julkista taloutta parantavalla tavalla.
Virtatasapainon kautta syntyvä ratkaisu vaikuttaa hitaasti. Tämän vuoksi se soveltuu hyvin vain maille, joiden julkisen talouden tilanne ei vielä ole ajautunut kriisiin vaan on vasta matkalla sinne. Kriisiin ajautuneen maan tapauksessa velkojien silmissä uskottavasta kipupaketista tulee väistämättä ankara. Ceausescun Romania 1970-luvulla on esimerkki äärimmäisestä, kansalaiset nälänhätään ajaneesta, säästöpolitiikasta valtion veloista selviämiseksi. Kreikan sopeutusohjelmat 2010 lähtien olivat myös varsin ankaria.
Velkojen maksamatta jättäminen tai anteeksianto: Velan maksamatta jääminen voi tapahtua yksipuolisesti, kuten esimerkiksi Neuvostoliiton kieltäytyessä vastaamasta tsaarin Venäjän veloista. Vaihtoehtoisesti velallinen ja velkojat voivat sopia velkajärjestelystä, jossa velka joko pyyhitään pois tai, kuten yleensä on asianlaita, velan määrää vähennetään tai maksuehtoja helpotetaan alentamalla korkoja tai pidentämällä maksuaikoja.
Tämän ratkaisun hyvä puoli on nopeus. Vaikka velkajärjestelystä sopiminen vie vähintään kuukausia, velkataakka vähenee joka tapauksessa nopeasti alijäämän supistamisen kautta syntyvään velkatason pienentämiseen verrattuna. Jos taakan leikkaus tehdään riittävän suurena, vaikutus voi olla myös verraten pitkäaikainen.
Huono puoli tällaisessa velkataakan yllätyksellisessä alentamisessa on riski, että ainakin osa velkojista voi tappioiden takia joutua itse maksuvaikeuksiin. Tämän seurauksena voi syntyä hankala dominoilmiö, joka leviää rahoitusjärjestelmän kautta laajalle sekä velallismaassa että sen ulkopuolella. Riski rahoitusjärjestelmän järkkymisestä ja sitä seuraavasta talouden lamasta onkin yksi keskeinen syy pyrkiä etsimään muita ratkaisuja tai vähintäänkin liittämään velkajärjestelyyn muita elementtejä.
Velallisen kannalta velkojen leikkauksen huono puoli on, että se tekee uuden luoton saamisen vaikeammaksi tai kalliiksi. Velkojien kerran kärsimät tappiot ovat indikaatio siitä, mitä uuden velan antajalle voi tapahtua. Tällöin uutta luottoa halutaan antaa vain vähän, lyhyeksi aikaa ja korkealla korolla. Toisaalta juuri tähän riskiin perustuu markkinakuri: velanhoitovaikeuksien riskin kasvaessa velanoton ehdot tiukkenevat ja tämä luo ylivelkaantumisen uralla olevalle valtiolle kannustimen ja ääritilanteessa pakon etsiä keinoja selvitä akuutista kriisistä ja välttää sellaiseen joutumista tulevaisuudessa.
Velkajärjestelyn onnistuminen ilman vakavia rahoitusvakausvaikutuksia ja velallisen kannalta tehokkaasti edellyttää, että valtionvelkojen leikkaamisen seuraukset pankeille ja muille valtioille kyetään hallitsemaan ja velkoja koskeva lainsäädäntö rajoittaa velkojien mahdollisuutta jarruttaa järjestelyn nopeaa ja laajaa toteuttamista (”holdout”).
Velkajärjestelyitä on toteutettu viime vuosikymmeninä lähinnä vähemmän kehittyneissä maissa. Argentiina on toistuva esimerkki tästä. Kreikan kriisissä turvauduttiin alun epäröinnin jälkeen myös tähän keinoon vuosina 2011-2012. Vuoden 2012 jälkeen on toteutettu 12 järjestelyä, joista vain yksi, Ukraina, Euroopassa. Järjestelyt ovat IMF:n mukaan toteutuneet nopeasti ja vähentäneet merkittävästi ao. maiden velkataakkaa. Nämä yksittäisiä pienehköjä maita koskeneet ratkaisut eivät myöskään ole johtaneet katastrofaalisiin rahoitusmarkkinaseurauksiin.
Kilautus kaverille, muiden valtioiden apu: Valtio voi myös kääntyä muiden valtioiden tai ylikansallisten organisaatioiden puoleen saadakseen apua velkojen hoitoon. Muut valtiot voivat suostua tällaiseen tukeen useista syistä: solidaarisuus erityisen säälittävissä tapauksissa (kaikkein köyhimpien maiden tuki, joka voi myös koskea näille maille aiemmin myönnettyjen valtion tai kansainvälisten järjestöjen luottojen leikkaamista), solidaarisuus oman viiteryhmän sisällä odotuksella, että muut maat suhtautuvat vastavuoroisella tavalla omiin tuleviin vaikeuksiin, muilla politiikan alueilla saadut hyödyt tai pelko valtion maksukyvyttömyyden aiheuttamista rahoitusjärjestelmähäiriöistä ja siten oman taloustilanteen heikkenemisestä.
Tällaisten tukijärjestelyiden tärkein hyvä puoli on, että niillä voidaan välttää muita, huonompia vaihtoehtoja tai ainakin lieventää muita toimia. Lisäksi eräänlaisena vakuutusjärjestelynä tukea voi jopa pitää tehokkaana tapana selvitä yllättävistä velanhoitovaikeuksista: riskien jakaminen vakuutuksen avulla on usein tehokkaampaa kuin kunkin talousyksikön äärimmilleen viety oma varautuminen.
Huono puoli vastaavasti on, että tieto muiden maiden tuesta vähentää kannustimia välttää ylivelkaantumista ja johtaa potentiaalisesti tilanteeseen, jossa muut valtiot joutuvat toistuvasti tukemaan talouttaan huonosti hoitanutta maata. Tästä ”moral hazard” -syystä Euroopan unionin perussopimuksen artikla 125 (no bailout –klausuuli) kieltää valtioita ottamasta muiden valtioiden velkoja vastuulleen.
Eurokriisin yhteydessä lähinnä pelko rahoitusvakauden järkkymisestä ja siitä seuraavista vaikeuksista kaikille euroalueen maille johti artiklasta 125 huolimatta tukiratkaisuihin ja niitä koskevien instituutioiden luomiseen. Ratkaisut saatiin tulkittua yhteensopiviksi perussopimuksen kanssa liittämällä tukeen tiukka ”ehdollisuus”, ts. edellyttämällä tukea saavilta mailta julkisen talouden virtatasapainoa parantavia kipupaketteja. Näin voitiin argumentoida, että maiden todennäköisyys ajautua uudestaan velanhoitovaikeuksiin jää pieneksi ja ne voivat myös selviytyä tukilainojen maksusta. Kreikan kohdalla tukeen ja kipupakettiin yhdistettiin, kuten edellä todettiin, myös velkojen leikkaaminen.
Tarjous, josta ei voi kieltäytyä, kotimaan talousyksiköiden painostus/suostuttelu rahoittamaan valtiota (”financial repression”): Sen sijaan, että valtio pyrkisi suoraan verotusta kiristämällä rahoittamaan toimintaansa tilanteessa, jossa normaali luotonotto on kallista tai ei onnistu lainkaan, valtio voi suostutella tai painostaa kotitaloudet, yritykset ja muut yksityisen sektorin toimijat sijoittamaan varoja valtion velkakirjoihin. Tähän on useita keinoja, joista moni on ollut myös Suomessa käytössä. Yksi on rajoittaa mahdollisuuksia vaihtoehtoisiin sijoituksiin. Historiassa monet maat ovat turvautuneet ulkomaille tai vieraaseen valuuttaan tehtävien sijoitusten rajoituksiin. Yksityisen sektorin velkakirjojen liikkeeseen lasku on voitu tehdä luvanvaraiseksi tai heikentää sen kannattavuutta ankarammalla verokohtelulla. Pankkien talletuskorkosääntelyllä on voitu pitää vaihtoehtoisen sijoituksen tuotto matalana. Pääomavaatimuksilla pankkeja on kannustettu tai pakotettu ne sijoittamaan valtionpareihin. Valtiot ovat myös voineet vaati suoraan kansalaisia tekemään pakkosijoituksia valtioiden velkoihin esimerkiksi palkanmaksun yhteydessä.
Tällaisen pakkosijoittamisen etu liittyy em. muilta saadun tuen tavoin lähinnä siihen, että sillä voidaan ehkä välttää muita, huonompia ratkaisuja. Sen yksi ongelma suoraan verotukseen nähden on epämääräisempi kohtaanto. Toinen on se, että suostuttelun eräät muodot vääristävät rahoituksen kanavoitumista tehokkaimpiin kohteisiin.
Tärkein ongelma on kuitenkin suostuttelupolitiikan vaikeus nykyoloissa. Pääomanliikkeiden vapauttaminen, rahoitusmarkkinoiden sääntelyn muokkaaminen rahoituksenvälityksen tehokkuutta lisäävään suuntaan sekä rahoitusliiketoimia koskevan teknologian muutos ovat olennaisesti vähentäneet mahdollisuuksia saada yksityisen sektorin toimijoita sijoittamaan valtion velkoihin, elleivät ne ole kilpailukykyisesti hinnoiteltuja. Merkittävä kehittyneitä maita koskeva poikkeus ovat pankkien pääomavaatimukset. Ei liene myöskään poissuljettua, että valtiot voivat edelleenkin painostaa pankkeja valtionpapereiden ostoon esimerkiksi vihjaamalla, että kieltäytyminen heikentäisi pankkien mahdollisuutta saada valtiolta tukea pankkien omissa vaikeuksissa.
Keskuspankki ratsuväkenä: Keskuspankki voi rahapolitiikalla painaa lyhyet korot nollaan (tai käytännössä hieman sitä alemmaksi). Tällöin valtion lyhytaikainen velkaantuminen on mahdollista ilman hoitorasituksen kasvua. Ostamalla valtion pitkäaikaisia velkapapereita keskuspankki voi ulottaa tämän koronalennuksen pitkäaikaiseen velkaan ja kohdistamalla ostot nimenomaan valtion papereihin varmistaa, että valtio kykenee rahoittamaan menonsa korkeasta velkaantumisesta huolimatta vuosiksi eteenpäin.
Oikeastaan kaikki merkittävät kehittyneiden maiden keskuspankit toteuttavat parhaillaan tällaista politiikkaa. Niin kauan kuin talouksien toimeliaisuus on selvästi tuotantokykyä alemmalla tasolla, tällaisen keskuspankkirahoitukseen perustuvan finanssipoliittisen elvytyksen voi olettaa heijastuvan voittopuolisesti tuotannon kasvuna. Tällainen keskuspankin tukema elvyttävä finanssipolitiikka on ilmeisellä tavalla hyödyllistä voimavarojen ison vajaakäytön tilanteessa.
Kun voimavarat alkavat lähestyä täyskäyttöä, seurauksena on inflaation kiihtyminen. Inflaation kiihtyminen samalla kun nimelliset korot pysyvät riittävän matalina alentaa velan reaaliarvoa. Erityisesti sotien aikana tai niiden jälkeen tällaisella ”setelirahoitukseen” perustuneella inflatoinnilla valtiot ovat kyenneet alentamaan reaalista velkataakkaansa tuntuvasti; kun nimellinen bkt on kasvanut inflaation ynnä reaalisen kasvun vauhdissa, velkakannan ja bkt:n suhde on alentunut.[1] Edellä todettu ”financial repression” on usein ollut osa tällaista inflaation avulla toteutettua valtion velkataakan alennusta.
Riski keskuspankin joustavassa rahoituksen tarjonnassa valtion menojen ml. lainanhoidon kattamiseksi liittyy ennen kaikkea siihen, että kerran käynnistynyttä kiihtyvää inflaatiota on vaikea saada hidastumaan ilman, että korkeasti velkaantunut valtio tai muut velkaantuneet talousyksiköt ajautuvat uudelleen velanhoitovaikeuksiin. Kun keskuspankki pyrkii saamaan inflaation kuriin, täytyy korkotason nousta. Tämä lisää (rahoitusrakenteista riippuvalla tavalla) kaikkien velkaantuneiden talousyksiköiden velanhoitotaakkaa. Periaatteessa inflaatiota voidaan ajatella hillittävän myös kiristämällä finanssipolitiikkaa. Mutta myös tämä lisää velanhoitovaikeuksia, kun talousyksiköiden tulovirrat heikkenevät. Finanssipolitiikan käyttöä inflaation hillintään rajoittaa myös lyhytnäköisyyden ongelma, jonka voi olettaa olevan hankalampi finanssipolitiikasta päättävien vaaleja odottavien hallitusten kohdalla kuin itsenäisen hintavakaustavoitteen ohjaaman keskuspankin kohdalla.
Pitkään jatkunut hyvin kevyt rahapolitiikka lisää rahoituskriisin riskejä usealla tavalla. Runsas likviditeetti ja matalat korot nostavat kiinteistöjen ja muiden varallisuusesineiden hintoja tuntuvasti. Tämä lisää omistajien kokemaa varallisuutta, mikä helposti kannustaa käyttämään tätä varallisuutta uuden velan vakuutena. Matalien korkojen oloissa tehottomat yritykset pysyvät jatkamaan toimintaansa kasvavasti velkaantuneina. Pitkään jatkunutta matalien korkojen tilannetta aletaan pitää normaalina, jolloin inflaation taltuttamiseen tarvittava koronnousu tulee monille yllätyksenä.
Tällaisessa tilanteessa keskuspankin pyrkimys pysäyttää inflaation kiihtyminen johtaa helposti laajeneviin velanhoitovaikeuksiin ja rahoitusjärjestelmän kriisiytymiseen, etenkin jos keskeisten rahoitusmarkkinatoimijoiden vakavaraisuus on heikko. Rahoituskriisin uhka voi tällöin luoda huomattavan poliittisen paineen lykätä inflaation taltuttamista, mikä puolestaan on omiaan lisäämään rahoituskriisin riskiä.[2]
Pelko ”fiskaalisesta dominanssista” ts. tilanteesta, jossa rahapolitiikka määräytyy pikemminkin tarpeesta pystyä pitämään valtio maksukykyisenä kuin keskuspankille asetetun hintavakaustavoitteen perusteella, on ollut syy antaa keskuspankille suuri autonomia. Samasta syystä Euroopan unionin perussopimuksessa on ns. valtionrahoituskielto (artikla 123), joka kieltää keskuspankin rahoittamasta suoraan valtiota. Tämän kiellon merkitys on toki vähäinen, koska EKP pystyy käytännössä samaan valtionrahoitustulokseen ostamalla valtionpapereita jälkimarkkinoilta.
Kaiken kaikkiaan rahaa luova keskuspankki pystyy pitämään korkeastikin velkaantuneen valtion maksukykyisenä ja erityisesti onnistuessaan luomaan yllätysinflaatiota alentamaan valtion reaalista velkataakkaa. Samalla tällainen politiikka on pitkään jatkuessaan riskialtista ja voi pahimmillaan vain siirtää ja suurentaa ongelmaa.
EKP:n ikuisuuslainat eivät enää ajankohtainen vaihtoehto
Huhtikuussa nostin esille ajatuksen muuttaa osa EKP:n hallussa olevista eurovaltioiden velkakirjoista ikuisiksi matalalla korolla. Esityksessä ei ollut kyse velkojen anteeksi antamisesta samassa mielessä kuin yksityisiin valtioiden velkojiin kohdistuvassa velkajärjestelyssä. Ehdotettu toimenpide ei sellaisenaan parantaisi eurovaltioiden taseita, ts. vähentäisi velkaa suhteessa varoihin. Tämä johtuu siitä, että konversioiden toteutuessa ehdottamallani tavalla ns. pääoma-avaimen suhteessa valtioiden pitkän ajan budjettirajoitteet eivät konversion seurauksena muuttuisi suoraan millään tavalla. Pienentyvää takaisinmaksettavaa velkaa EKP:lle vastaisi saman suuruinen supistuminen ns. rahatulossa, ts. tulossa, jonka jäsenvaltio saa ajan mittaan oman kansallisen keskuspankin kautta EKP:n toiminnan tuloksesta.
Idea oli sementoida EKP:n valtionlainaostoihin liittyvä rahapolitiikan kevennys, ts. tehdä se konversion osalta pysyväksi ilman aktiivisia kiristystoimia. Tämä auttaisi varmistamaan valtioiden mahdollisuus velkaantua pidemmän aikaa matalalla korolla. Sen voisi myös olettaa nostavan inflaatio-odotuksia, ts. auttavan EKP:ta saavuttamaan inflaatiotavoitteensa. Nopeampi inflaatio yhdessä matalina säilyvien korkojen kanssa vähentäisi jossain määrin valtioiden reaalista velkataakkaa. Siltä osin kuin entistä uskottavammin kevyenä pysyvän rahapolitiikan mahdollistama finanssipoliittinen elvytys tukisi talouden toipumista ja vähentäisi taantuman pidempiaikaisia vaikutuksia, myös parempi reaalitalouden kehitys tukisi velkakestävyyttä.
Pääoma-avaimen suhteessa tapahtuva konversio oli osa kokonaisuutta, johon olisi kuulunut suurimpiin vaikeuksiin joutuneille maille kohdistettu suora, ilman ehtoja oleva, tuki pandemiahäiriön suhteessa, EVM:n tai EKP:n OMT-ohjelman kautta annettu ehdollinen rahoitustuki kansallisten elvytystoimien rahoittamiseksi sekä useampia toimia valtioiden velkajärjestelyn toteuttamiskelpoisuuden parantamiseksi. Ajatus oli siis yhtäältä se, että poikkeukselliseen koronasokkiin vastattaisiin elvyttävää finanssipolitiikkaa tukevalla poikkeuksellisella rahapolitiikalla. Toisaalta ilman ehtoja oleva solidaarisuus rajattaisiin pandemian välittömiin talousvaikutuksiin, muu tuki yksittäisille jäsenmaille kunnioittaisi ehdollisuuden periaatetta ja ylipäätään korostettaisiin valtioiden omaa vastuuta taloudenpidostaan.
Huhtikuun jälkeen tilanne on muuttunut. Ensinnäkin EKP on laajentanut pandemiaan liittyvää valtionpaperiohjelmaa kahteen otteeseen 750 miljardista 1850 miljardiin euroon. Ohjelman koko vastaa nyt lähes ehdottamaani 20% velkakonversiota. Samalla EKP:n toistuvaa ohjelman laajennusta voi pitää uskottavana indikaationa kevyen linjan jatkumisesta tehtyjen päätösten jälkeenkin, jos tarvetta arvioidaan olevan. Toiseksi 750 miljardin elpymisrahastoratkaisu tukee kykyä rahoittaa pidemmän ajan kasvuponnistuksia erityisesti korkeasti velkaantuneissa maissa. Esityksessäni tavoiteltu finanssipoliittisen elvytyksen mahdollistaminen ja inflaatio-odotusten vahvistaminen toteutuvat tehtyjen päätösten seurauksena, vaikkakin eri tavalla.
Sen sijaan huoleni siitä, että politiikkavastauksessa ei kiinnitetä riittävästi huomiota jäsenmaiden kannustimiin harjoittaa pitkän päälle kestävää finanssipolitiikkaa, ei ole kadonnut. Eikä myöskään huoli siitä, että euroalueen kyky selvitä pahasta valtionvelkakriisistä on yhä puutteellinen.
Sopu EVM-sopimuksen uudistamisesta marraskuussa ja siinä yhteydessä syntynyt ratkaisu valtioiden velkakirjojen ns. yhteistoimintalausekkeiden tehostamisesta parantavat velkajärjestelyjen toteuttamisedellytyksiä. Ne eivät kuitenkaan ole hyvät niin kauan kuin pankkien sijoituksia yksittäisten valtioiden velkakirjoihin ei ole mitenkään rajoitettu.
Samalla ehdollisuuden löysyys EVM:n pandemiarahoitusohjelmassa ja elpymisrahaston tuissa ja sen puuttuminen EKP:n pandemiaohjelmassa siltäkin osin kuin ohjelmassa jonkin maan paperien ostot ylittävät pääoma-avaimen mukaisen osuuden, viestivät kaikki siitä, että vaikeuksissa olevat jäsenmaat saavat jatkossakin tukea ilman merkittäviä parempaan taloudenpitoon pakottavia ehtoja. Tämä ei ole hyväksi euroalueen pidemmän ajan velkakestävyyden kannalta.
EKP:n tuki valtioiden velanotolle, niin tärkeää kuin se nyt onkin, ei voi jatkua ikuisesti. Tähän pitäisi varautua pienentämällä kestämättömään velkaantumiseen johtavia alijäämiä sekä luomalla edellytykset äärimmäisiin velanhoitovaikeuksiin ajautuvien valtioiden hallitulle velkasaneeraukselle. Jälkimmäinen paitsi auttaa itse kriisitilanteessa myös tukee alijäämien pienentämistä parantaessaan markkinakuria.
Suomen huomio syytä pitää veropohjaa laajentavassa kasvupolitiikassa
Suomen julkisessa taloudessa on tunnetusti kestävyysvaje, jota koronakriisi pahentaa. Julkisen talouden velkaantuminen on jo kestämättömällä uralla. Velkataso on kuitenkin edelleen maltillinen ja Suomi hyötyy täysimääräisesti euroalueen matalasta korkotasosta. Tästä syystä meidän ei tarvitse ryhtyä paniikkitoimenpiteisiin. Se, että ongelmat ratkaisevaa taikasauvaa ei löydy edes EKP:stä, ei meitä haittaa.
Määrätietoinen politiikka työllisyysasteen nostamiseksi, tuottavuuskasvun vauhdittamiseksi ja julkisen palvelutuotannontehostamiseksi riittää. Jos tässä onnistutaan hyvin, ei alijäämän pienentämiseen myöskään tarvita ainakaan merkittävää menojen karsimista tai verotuksen kiristystä.
Hallituksen kestävyystiekartta sisältää vaativan mutta realistisen tavoitteen, ts. julkisen velan ja bkt:n suhteen vakauttamisen tällä vuosikymmenellä. Tämä riittäisi likimain kestävyysvajeen puolittamiseen. Äskeinen päätös työttömyysputken poistamisesta lisää uskoa siihen, että myös päätöksentekokykyä on. Seuraava testi on kevään puolivälin tarkastelu. Siinä pitäisi pystyä vielä isompiin ratkaisuihin.
[1] Bordo ja Levy (2020) käyvät tuoreessa historiakatsauksessa läpi julkisen talouden velkaantumisen ja inflaation välistä yhteyttä.
[2] Ks. Bis (2020)