Julkisen velan kasvu ei ole taittumassa ilman uusia päätöksiä. Julkistaloutta vahvistavat rakenneuudistukset ovat edelleen tärkeintä. Mutta realismia on, että tarvitaan myös verotuksen kiristämistä ja menojen leikkauksia. Ikäviä päätöksiä jää tulevillekin hallituksille.
Suomi on toipumassa hyvin koronakriisistä. Kokonaistuotanto ja työllisyysaste ovat jo palautuneet ennen kriisiä vallinneelle tasolleen. Julkisen talouden alijäämäkin on supistunut, mutta on yhä selvästi suurempi kuin ennen kriisiä. Tilanne on paljon parempi kuin vuosi sitten saattoi olettaa. Suomi on selvinnyt kriisinhoidosta myös kansainvälisessä vertailussa kokonaisuutena katsoen hyvin.
Monet seikat viittaavat kuitenkin siihen, että nykyinen noin 3 prosentin kasvuvauhti tulee hidastumaan viimeistään vuonna 2023 ja keskipitkän ajan kasvunäkymä on vaisu. Työvoiman saatavuusongelmat ovat jo vuoden 2019 tasolla. Tuottavuuden kasvun nopeutumisesta ei ole merkkejä.
Julkisen talouden ongelma ei poistunut
Tällainen kasvunäkymä merkitsee, että alijäämät pitävät velan BKT-suhteen nousussa. VM:n ennen kesää esittämän arvion mukaan velkasuhteen taittamiseen tarvittaisiin julkisen talouden rakenteellisen ts. suhdanteista riippumattoman tasapainon paraneminen runsaalla 2 miljardilla eurolla, ilman uusia pysyviä menoja lisääviä ja verotuloja vähentäviä päätöksiä. Tämä on selvästi vähemmän kuin edellissyksynä arvioitu 4 mrd. Parannustarve voi lisäksi vielä pienentyä, jos talousympäristö pysyy ennakoitua suotuisampana. Kun kuitenkin Suomen kasvun rajoitteet tulevat voittopuolisesti työvoiman tarjonnan ja tuottavuuden suunnasta, ei kysynnän riittämättömyydestä, rakenteellinen alijäämän voi olettaa pysyvän liian suurena velkasuhteen taittamiseksi vuosikymmenen jälkipuoliskolla.
Hallituksenkin hyväksymä velkaantumisen taittamistavoite on toisaalta hyvin perusteltu lähtökohta useasta syystä. Väestön ikääntyminen alkaa laskelmien mukaan tuonnempana joka tapauksessa lisätä alijäämää, emme voi sulkea pois uusia alijäämiä aiheuttavia makrosokkeja eikä korkotason voi olettaa loputtomiin pysyvän nykyisen kaltaisena.
Ongelma on tosiasiassa suurempi kuin muuttumattomien meno- ja veroperusteiden pohjalta on syytä ajatella. Pidemmän ajan kasvun kannalta välttämätön tuottavuuden lisääminen edellyttää enemmän investointeja tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoimintaan. Vaikka pääosa näistä investoinneista tulee jatkossakin yksityiseltä sektorilta, myös julkista rahaa tarvitaan lisää. Sitä tarvitaan sekä perustutkimukseen (johon yksityisillä toimijoilla ei ole juurikaan intressiä), että yksityisen panostuksen kannustamiseksi soveltavammassa työssä. Jos tavoite on useasti julkilausuttu 4 % BKT:sta koko kansantaloudessa 2030 mennessä, julkisten TKI-menojen vuotuisen tason tulisi vuosikymmenen puolivälissä olla noin 0,7 mrd. ja lopulla noin 1,5 mrd. euroa nykyistä korkeampi. Osaksi yksityisen toiminnan kannustaminen voi tapahtua toki verotuilla suorien menojen sijasta, mutta tällaisilla on yhtä lailla julkista taloutta heikentävä vaikutus.
Tuottavuuden edistämiseksi olisi myös tavalla tai toisella nostettava väestön koulutustasoa. Tämäkin edellyttää lisää julkista rahoitusta, ainakin, ellei koulutettavien omavastuuta kasvateta esimerkiksi korkeakoulujen lukukausimaksuilla.
Toinen ilmeinen julkisten lisäpanostuksen paikka on ilmastopolitiikka. Osin tähän liittyvät menotarpeet menevät päällekkäin edellä mainittujen TKI-panostusten kanssa. Mutta tarvitaan myös infrastruktuuri-investointeja joko julkisella rahalla tai tukia yksityisille investoinneille. Nämä panostukset ovat sitä suurempia, mitä vähemmän turvaudutaan taloudellisiin ohjauskeinoihin, jotka tekevät kasvihuonepäästöistä nykyistä kalliimpia.
Ei ole liioin syytä unohtaa erilaisiin riskeihin varautumiseen ml. turvallisuuspolitiikan kovaan ytimeen liittyviä menopaineita (HX-hankkeen päällekin). Geopoliittiset riskit ovat kasvussa ja Euroopan mahdollisuus tukeutua Yhdysvaltain turvallisuussateenvarjoon taitaa olla pysyvästi heikentynyt.
Voi myös olla, että valtion voimakas, hyvin perusteltu mutta velkarahaan perustunut aktiivisuus koronakriisin hoidossa on vahvistanut odotuksia siitä, että valtio voi helposti lisätä panostuksiaan erilaisiin hyödyllisinä pidettyihin asioihin, olkoon kyse terveydenhoidosta, sosiaalipalveluista tai yritystuista.
Budjettiriihestä ei paljon uutta
Hallitus on ns. kestävyystiekartassaan ilmoittanut pyrkivänsä julkisen velan BKT-suhteen taittamiseen rakenteellisilla uudistuksilla, jotka nostavat työllisyysastetta, vahvistavat tuottavuuden kasvua ja tehostavat julkisen sektorin toimintaa. Menojen leikkaukset tai merkittävät verojen korotukset eivät kuulu ohjelmaan.
Tämä linjaus on minusta ollut hyvä. Hallitus ei kuitenkaan ole kyennyt päättämään toimenpiteistä, jotka johtaisivat julkisen talouden parantamiseen tavoitteen edellyttämällä tavalla. Toteutettujen uudistusten voidaan arvioida lisäävän ihan merkittävästi työllisyyttä. VM on kuitenkin arvioinut, että julkisen talouden tasapaino vahvistuu vuositasolla vain noin 450 miljoonalla eurolla ennen budjettiriihtä päätetyillä toimilla. Tuottavuuden parantamiseen ja julkisen talouden tehostumiseen tähtäävistä suunnitelmista ei ole samalla tavalla tehty arvioita. Olisi rohkeaa olettaa, että hallituksen suunnitelmat näiltä osin tuottavat riittävästi tulosta, ennen kuin toimenpiteet on täsmennetty ja vaikutuksista on kyetty laatimaan kunnon arvioita.
Budjettiriihi ei sanottavasti muuttanut tilannetta. Työllisyyden edistämisen osalta päätettiin joistakin hyödyllisistä uusista toimista ml. erityisesti työperäisen maahanmuuton helpottamiseen tähtäävät toimet. Sikäli kuin näiden vaikutuksista on arvioita, julkistalouden tasapainoa ne eivät kokonaisuutena juurikaan muuta.
Keväällä kehysriihessä tehty päätös työllisyyttä parantavista toimista niin, että julkinen talous vahvistuu 110 miljoonalla eurolla, lykättiin täsmennettäväksi helmikuussa. Tämän kokonaisuuden valmistelusta tihkuneet tiedot eivät myöskään viittaa kovin voimakkaisiin muutoksiin esimerkiksi työttömyysturvan työhön kannustamisen lisäämiseksi, vaikka juuri nykyisessä korkeasuhdanteessa tällaisten muutosten hyödyt olisivat suurempia ja haittavaikutukset pienempiä kuin heikomman kysynnän oloissa.
Tutkimus- ja kehitysrahoituksen osalta päätettiin lähinnä pitää perustutkimuksen rahoitus ennallaan, ts. estää Veikkauksen tuottojen vähenemisen vaikutus Suomen Akatemian rahoitukseen, ja laajentaa marginaalisesti määräaikaista tutkimusyhteistyön verotukea yrityksille. Julkisen talouden tehostamisen osalta uusia linjauksia en riihipäätöksistä löydä.
Rakenneuudistusten lisäksi tarvitaan menojen leikkauksia ja verojen korotuksia
Edellä todetun perusteella näyttää siltä, ettei velkasuhteen taittamiseen tulla pääsemään pelkästään tällä hallituskaudella tehtävin rakenteellisin toimin. Jos tavoitteesta halutaan pitää kiinni, olisi joko joitakin menoja leikattava tai/tai joitakin veroja kiristettävä. Ja mieluimmin niin, että meno- ja veromuutokset palvelevat samalla rakennepolitiikan tavoitteita.
Käytännössä on vaikea nähdä, että selvittäisiin ilman kaikkia kolmea. Taitaa myös olla niin, että näistä kolmesta elementistä on vaikea sopia erikseen, vaikka asioiden kiireellisyys olisikin erilainen. Tarvitaan paketti, jossa yhdistyy eri ihmisryhmien kannalta eri tavoin epämiellyttäviä ja niitä pehmentäviä päätöksiä.
Tämä uusien ikävien päätösten tarve on hankala hallitukselle. Tässä vaiheessa vaalikautta on vaikea sopia isoista uusista ratkaisuista. Hallitusohjelma, jonka vero- ja menolinja tehtiin aivan erilaisissa oloissa, pitäisi tärkeiltä osin avata. Onkin syytä epäillä velan taittumistavoitteen toteutumista tämän hallituksen aikana tehtävin päätöksin.
Mutta eivät oppositiopuolueidenkaan näkemykset julkisen talouden vakauttamisesta ole kovin vakuuttavia. Oppositiosta aika laajasti kuultu ajatus veronkevennyksistä talouden kasvun piristämiseksi istuu huonosti tavoitteeseen pienentää alijäämiä. Tutkimuksesta ei taida juurikaan löytyä tukea väitteelle itsensä rahoittavista veronalennuksista. Nopeasti toteutettavat, korkeasuhdanteeseen ajoittuvat merkittävät veronalennukset olisivat myös suhdannepoliittisesti outoja. Verorakennetta toki on mahdollista kehittää niin, että verotus haittaisi nykyistä vähemmän toimeliaisuutta.
Huonoin vaihtoehto luonnollisesti on, jos istuva hallitus ei kykene sanottaviin uusiin ratkaisuihin ja sekä hallitus- että oppositiopuolueet rakentavat vaaliohjelmansa epärealistisesti oletukselle, ettei äänestäjien ikäviksi kokemia päätöksiä lainkaan tarvita. Tällöin finansskriisiä seurannut kasvuero verrokkeihin nähden jää pysyväksi tai jopa laajenee ja kohtaamme seuraavan ison taantuman tarpeettoman huonolla julkisen talouden tasapainolla.
Ehkä nykypäättäjien kannattaisi miettiä 1990-luvulla vastuussa olleiden ratkaisuja omia vaikeita valintoja tehdessään. Ahon hallitus joutui heittämään hallitusohjelmansa saman tien roskakoriin ja tekemään monia karuja, kansalaisten vihaamia päätöksiä. Lipponen lupasi jo ennen vaaleja kovia leikkauksia ja hänen hallituksensa ne toteutti. Kumpikin hallitus teki epäilemättä huonojakin päätöksiä. Suomen talouden Ahon ja Lipposen hallitukset saivat kuitenkin vahvalle kasvu-uralle ja julkisen talouden velkaantumisen taittumaan. Globaali finanssikriisi kyettiin kohtaamaan matalalla velkatasolla, joka salli taantuman pehmentämisen Euroopan elvyttävimpiin kuuluvalla finanssipolitiikalla. Kun korkotasot ovat nyt eri maailmasta, elvytysvaihe on ollut helppo rahoittaa ja tarvittavat vakautusratkaisut ovat hankaluudestaan huolimatta paljon kevyempiä kuin 1990-luvulla.
