Julkisia investointiluonteisia panostuksia tarvitaan lisää talouden kasvupotentiaalin vahvistamiseen, ja niitä on suojattava poliittisessa prosessissa. Tällainen rahankäyttö voi tukea myös ilmastopolitiikan tavoitteita. Finanssipolitiikan säännöt eivät sellaisenaan investointeja estä. Lisävelkaantuminen investointien rahoittamiseksi on riskialtis strategia, kun velka on jo lähtötilanteessa kestämättömällä uralla. Tarkoin rajattuna ja vahvoin reunaehdoin velkaa tilapäisesti lisäävää kasvupanostusta ei kuitenkaan ole syytä ehdottomasti sulkea pois. Jos rajauksia ja reunaehtoja ei kyetä täyttämään, on parempi keskittyä menojen uudelleenkohdentamiseen.
Tarve investoida ilmaston muutoksen hillintätoimiin on nostanut niin Euroopassa yleensä kuin Suomessakin esille kysymyksen näiden toimien rahoituksesta. Ongelmaksi on nähty se, että sekä kansalliset että EU:n finanssipolitiikan säännöt antavat riittämättömästi tilaa tällaisille investoinneille.
Suomessa pääministeri Marin viittasi tämän vuoksi tarpeeseen kehittää valtiontalouden kehysmenettelyä. Eri puolilla Eurooppaa on vastaavasti vaadittu ns. vakaus- ja kasvusopimuksen (VKS) uudistamista tällaiset investoinnit salliviksi ennen kuin VKS otetaan uudelleen käyttöön koronakriisin aiheuttaman tilapäisen hyllylle panon jälkeen, näillä näkymin vuoden 2023 alusta. Kysymys tulevaisuudessa hyötyä tuottavien investointiluonteisten julkisten menojen riittävyyden varmistamisesta on tärkeä ja itse asiassa koskee myös muita tämän tyyppisiä menoja kuin ilmastopolitiikkaan välittömästi liittyviä investointeja.[1]
Missä mielessä säännöt rajoittavat investointeja?
Sen paremmin Suomen kehyssääntö kuin vakaus- ja kasvusopimuskaan eivät sellaisenaan estä laajojenkin julkisten investointien toteuttamista. Hallitus päättää aloittaessaan menokehyksestä eikä menojen kokonaismäärälle tai kompositiolle ole mitään sääntöön perustuvaa rajoitusta. Myös jo istuva hallitus voi lisätä investointimenoja kehystä uudelleen venyttämättä tinkimällä muista menoista eli menojen uudelleen kohdentamisella. Vastaavasti nykyinenkään vakaus- ja kasvusopimus ei aseta rajoitusta investointien kasvattamiselle, jos menot rahoitetaan muita menoja leikkaamalla tai verotusta kiristämällä.
Puhuttaessa sääntöjen asettamista rajoista investoinneille puhutaankin tosiasiassa ensi sijassa siitä, missä määrin valtiot voisivat tai niiden olisi järkevää velkaantua lisää investointien rahoittamiseksi. Tällöin vakaus- ja kasvusopimuksen alijäämiä ja velkaa koskevista rajoituksista tulee relevantteja.
Suomen vakiintuneen menokehysmenettelyn asettama rajoitus velkaantumiselle on löysempi. Tarkkaan ottaen se rajoittaa velkaantumista lisääviä menoja vain kunkin hallituksen kautensa alussa hyväksymän kehyksen voimassaoloaikana, ei lainkaan hallituskauden alussa. Kehys ei myöskään mitenkään rajoita velkaantumista lisääviä veronalennuksia, edes hallituskauden aikana.
Suomen kehysmenettely kuten myös EU-säännöt voivat kuitenkin vaikeuttaa pitkäjänteisten investointiohjelmien toteuttamista toisella tavalla. Yllättävät menotarpeet ja (EU:n alijäämäsääntöjen osalta) yllättävät veromenetykset voivat johtaa tarpeeseen sopeuttaa muita menoja sääntöjen noudattamiseksi. Tällaiset sopeutukset on poliittisesti paljon helpompi kohdistaa investointityyppisiin menoihin kuin juoksevaan julkiseen kulutukseen tai tulonsiirtoihin. Kansalaiset kokevat julkisten palveluiden tai erilaisten avustusten leikkaamisen (ja verojen korotukset) paljon vastenmielisempinä kuin ehkä vasta vuosien päästä hyötyä tuottavien investointien supistukset. Niinpä sopeutustarpeiden ilmaantuessa poliittisilla päättäjillä on suuri paine leikata investointityppisiä menoja muiden menojen sijasta.
Tilapäisten tekijöiden vaikutukset menoihin ja veroihin on toisaalta pyritty ottamaan huomioon säännöissä. Suhdanneherkät menoerät, kuten työttömyyden hoidosta aiheutuvat menot ovat kehyksen ulkopuolella. Kehyksiin on myös sisällytetty ns. jakamaton varaus yllättäviä menoja varten ja nykyisen hallituksen ohjelma sisälsi tämän lisäksi poikkeusmahdollisuuden miljardin euron menolisäyksille pahan suhdannetaantuman tapauksessa. Vastaavasti EU:n sääntöjen ns. ennalta ehkäisevässä osassa alijäämäkäsite on ”rakenteellinen” ts. jättää suhdanneluonteiset ja selvästi tilapäiset menot tavoitteen ulkopuolelle.
Suurimmat ongelmat investointien turvaamisessa eivät itse asiassa liity niinkään tilanteisiin, joissa ylivelkaantumisen estämiseen tähdänneet säännöt olisivat pakottaneet menojen nopeaan leikkaamiseen, vaan pikemminkin tilanteisiin, joissa säännöistä huolimatta valtiot ovat ajautuneet kestämättömän velkaantumisen uralle, mikä on pakottanut sopeutumistoimiin.
Eurokriisi on tästä vahva esimerkki. Jyrkimpiin sopeutustoimiin jouduttiin maissa, joiden rahoitus alkoi markkinoiden epäluottamuksen takia kallistua ja ehtyä. Toki myös monet maat, jotka eivät olleet akuutin epäluottamauksen kohteena, päättivät tässä tilanteessa sopeuttaa julkista talouttaan, ja tämä painottui keskimääristä enemmän investointityyppisiin menoihin. Tämä koski myös Suomea. Kaitaisen ja Stubbin hallituksen toteuttamat menoleikkaukset olivat suuria erityisesti tutkimus- ja kehittämisrahoituksessa ja hieman lievemmin koulutuksen rahoituksessa. Sipilän hallitus jatkoi koulutusmenojen supistuksia, vaikka TKI-rahoitus kääntyikin lievään nousuun. Myös istuva Marinin hallitus on tehnyt TKI-menojen leikkauspäätöksiä suhteessa suunniteltuun uraan, vaikka niitä on osin peruttukin.
Investointien turvaaminen poliittisessa prosessissa
Huoli investointien jäämisestä muiden menojen jalkoihin silloin, kun julkistaloutta on erilaisten yllättävien tapahtumien takia sopeutettava taikka syntyy poliittisia paineita lisätä lyhyttaikaisesti vaikuttavia menoja tai alentaa verotusta, johtaa ajattelemaan erilaisia sääntöjä, jotka asettavat investoinneiksi määritellyt erät suojattuun erityisasemaan. EU:n säännöstön joustomahdollisuus tiettyjen investointimenojen osalta ns. ennalta ehkäisevän osan sopeuttamisvaatimuksessa on esimerkki tällaisesta erityiskohtelusta.
Merkittävämpiä pyrkimyksiä investointien suojaamiseen ovat erilaiset pitkäaikaiset ohjelmat, joista poikkeamiselle asetetaan eritasoisia esteitä. Tällainen sitoutuminen onnistuu helpoiten tilanteissa, joissa valtio tekee osana investointipäätöstä juridisesti pätevän sitoumuksen suhteessa valtion ulkopuolisiin tahoihin. Suomen hävittäjähankinta on tällainen vuosiksi voimavaroja sitova ohjelma. Myös esimerkiksi tuulivoimalle vuosiksi lainsäädännöllä luotua yksityisten investointien kannustinohjelmaa voi pitää tällaisena. Juridisesti sitovat päätökset eivät kuitenkaan sovellu kaikkiin tapauksiin taikka ovat järkevän varainkäytön kannalta liian jäykkiä.
Laaja poliittinen, mielellään hallitus- ja oppositiorajat ylittävä yhteisymmärrys, ellei peräti sopimus, on ehkä kevyin tapa pyrkiä investointiluonteisten menojen suojaamiseen silloin kun em. kaltaiset sitoumukset suhteessa valtion ulkopuolisiin tahoihin ei ole tarkoituksenmukaista. Ruotsissa tiettävästi puolustusmenojen ohella tutkimus- ja kehittämistoiminnan julkisesta rahoituksesta päätetään neljäksi vuodeksi kerrallaan ja vieläpä niin, että periodi ulottuu vaalikauden yli.
Tämän tapaisten pitkäaikaisten ohjelmien sitovuutta voi lainsäädännöllä eri tavoin vahvistaa. Ehkä äärimmäisin vaihtoehto olisi siirtää ohjelman useiksi vuosiksi edellyttämät varat erilliseen normaalibudjetin ulkopuoliseen rahastoon, jolloin ohjelmasta poikkeaminen edellyttäisi tällaisen rahastolain kumoamista. Lievempi vaihtoehto olisi jonkinlainen puitelaki, joka määrittäisi tulevien vuosien varainkäyttöä, mutta jonka täsmällinen sisältö määräytyisi vuosittaisessa budjettiprosessissa.
Tällaiset suojaustoimet ovat nähdäkseni hyvin perusteltuja samalla kun on selvää, etteivät ne voi riittävän joustavuuden säilyttämiseksi koskea kovin laajaa osaa julkisia menoja. Ne eivät sellaisenaan kuitenkaan ota kantaa siihen, millaista julkisen talouden velkaantumiskehitystä tulisi tavoitella taikka lievemmin millaista velkaantumisuraa pidetään turvallisena. Juuri tämä velkaantumisvaran laajentaminen tarpeellisiksi arvioitujen investointien rahoittamiseksi on kuitenkin sääntöjen muokkaamisen tarpeesta puhuneiden poliitikkojen keskeinen tavoite.
”Kultainen sääntö” ratkaisuna?
Ajatus siitä, että tehokkailla julkisilla investoinneilla voidaan lisätä julkisen talouden velkaantumismahdollisuutta, viedään loogiseen loppuunsa ns. kultaisessa säännössä. Säännön idea on, että kaikki vähintään rahoituskulut kattaviin hyötyihin johtavat investoinnit kannattaa toteuttaa velkarahalla, kun taas juoksevat menot on (ainakin tyypillisen suhdannesyklin ylittävällä aikajänteellä) katettava samanaisesti kerättävillä veroilla. Velan määrä ei siten olisi merkityksellinen tekijä investointeja harkittaessa.
Ajatteluun liittyy kuitenkin useampi ongelma. Ensimmäinen on se, että riippumatta investointien kannattavuudesta pitkällä aikajänteellä, velkaantunut valtio voi joutua velanhoitovaikeuksiin, jos taloutta kohtaa suuriin alijäämiin johtava sokki tai korkotaso nousee merkittävästi. Tällainen riski on luonnollisesti sitä suurempi, mitä suurempi on lähtötilanteen velkataso. Kaikki velka, myös investointeihin käytetty velka, on erääntyessään maksettava tai uudelleenrahoitettava, joten myös investointivelka lisää velanhoitovaikeuksien riskiä.
Toiseksi, investointien tuotot ovat epävarmoja ja niitä on usein hyvin vaikea arvioida. Kuten alussa (alaviite 1) tuli esille, moniin, ellei lähes kaikkiin julkisen talouden menoihin voidaan ajatella liittyvän jokin tulevaisuudessa hyötyjä tuottava vaikutus. Tutkimus- ja kehitystoiminta, koulutus, terveydenhoito, syrjäytymistä ehkäisevä ja riskinottamista rohkaiseva sosiaaliturva ovat tällaisia. Mutta myös liikunnan, kulttuurin, turvallisuuden jne. edistämisellä voi olla vastaavan tapaisia vaikutuksia. On kuitenkin useissa tapauksissa hyvin vaikea määrittää kuinka suuria hyödyt ovat, kuinka nopeasti ne realisoituvat ja ovatko ne sellaisia, että tavalla tai toisella julkinen valta pystyy saamaan osansa syntyvästä hyödystä velan hoitamiseksi. Joidenkin julkisten menojen hyödyistä on toki vahvaa näyttöä. Tämä koskee ennen kaikkea tutkimukseen, kehittämistyöhön ja koulutukseen liittyviä menoja. Mutta näidenkin osalta on usein vaikea suurella luotettavuudella arvioida mihin tarkalleen kohdistettu ja missä määrin jokin rahoituksen lisäys tuottaa lisähyötyjä.
Kolmanneksi, edelliseen epävarmuuteen perustuen, säännön kohteena olevilla poliittisilla päätöksentekijöillä on ilmeinen mahdollisuus tulkita erilaisia menoeriä myöhemmin merkittäviä hyötyjä tuottaviksi investoinneiksi, vaikka hyödyt ja niiden realisoiminen velanhoidon mahdollistavalla tavalla olisivatkin todellisuudessa pieniä. Poliittisten päätöksentekijöiden aikahorisontti on usein lyhyt, ehkäpä seuraaviin vaaleihin ulottuva, ja tämä luo intressin tällaiseen menojen tulkintaan tuottaviksi investoinneiksi, vaikka asiallinen peruste tälle olisi vähäinen. Juuri tämän lyhytaikaisuuden välttämiseksi sääntöjä on ylipäätään luotu.[2]
Koalitiohallituksilla houkutus väljään investointimenojen tulkintaan korostuu. Kunkin puolueen kannattajien etujen ja arvojen kannalta eri menot ovat eri tavalla tärkeitä. Seurauksena on helposti kriteerien löysentäminen niin, että kukin koalitio-osapuoli voi toteuttaa kannaltaan tärkeitä ”investointeja”. Väljän tulkinnan lopputuloksena on, että finanssipoliittinen sääntö menettää kokonaan merkityksensä liiallisen velkaantumisen rajoittajana.
Näistä syistä rajoittamaton kultainen sääntö on kaikkea muuta kuin riskitön vaihtoehto. Finanssipolitiikkaa ei olekaan missään tiettävästi tällaisen säännön pohjalle rakennettu, vaikka investoinneiksi tulkittujen erien erityiskohtelua finanssipoliittisissa säännöissä ja käytännöissä esiintyykin.[3]
Mitä velkarahoitteisista lisäinvestoinneista siis pitäisi ajatella?
Velkaantumisen lisääminen investointien rahoittamiseksi on väistämättä riskialtis strategia. Todennäköisyyteen, että lisävelkaantuminen ei johda velkakestävyyden kyseenalaistumiseen, vaikuttavat kaikki ne seikat, jotka yleensäkin määrittävät velkadynamiikkaa. Näitä ovat ensinnäkin lähtötilanteen velkataso ja tuleviin julkisen talouden (perus)jäämiin vaikuttavat jo tehdyt päätökset.
Suomessa velkataso on EU- ja euromaiden keskiarvoon nähden edelleen matala, mutta parhaimpiin ja muutoin yhteiskunnan toimintatavan suhteen meihin verrattaviin Ruotsiin ja Tanskaan nähden korkea. Lähtötilanteen rakenteellinen alijäämä ja ikääntymisen mukanaan tuomat vaikutukset huomioon ottaen velkaantuminen ei myöskään ole pysähtymässä. Lähivuosien kohtuullisen vakauden jälkeen velkasuhde alkaa jälleen kiihtyvästi kasvaa ennustetun talouskehityksen toteutuessa; julkisessa taloudella on kestävyysvaje. Näistä syistä ilman talouden kehityksen paranemista edessä ovat julkisen talouden sopeutustoimet suhteessa voimassa olevien päätösten mukaisiin meno- ja veroperusteisiin: menoja on leikattava ja/tai verotusta kiristettävä. Tämä ei ole hyvä lähtökohta tietoisesti lisätä velkaantumista.
Velkadynamiikka riippuu luonnollisesti ratkaisevasti talouden kasvuvauhdin ja korkotason suhteesta. Korkotaso on ollut pitkään matala ja itse asiassa alempi kuin kasvuvauhti. Jos tämä jatkuisi ikuisesti, mikään velkataso ei olisi ongelma. Näin ei kuitenkaan voida olettaa tapahtuvan, vaikka korkotaso pysyneekin historiallisesti katsoen matalana useiden vuosien ajan. Reaalikorkoa alentaneet demografiset, globaalin investointikysynnän ja tulonjaon trendit mitä todennäköisemmin muuttuvat jollakin aikavälillä reaalikorkoja nostavaan suuntaan. Inflaation kiihtyminen voi johtaa keskuspankit rahapolitiikan merkittävään kiristämiseen jo lähivuosina.
Onnistuneet investoinnit parantavat itsessään talouden kasvuvauhtia ja myös julkisen talouden perusjäämää: sekä velkasuhteen osoittaja että nimittäjä kehittyvät ennakoitua suotuisammin. Tämä kasvuvaikutus riippuu kuitenkin ratkaisevasti investoinneiksi määriteltyjen menoerien kohdentamisesta. Tämän tulisi palvella nimenomaan Suomen taloudellisen kasvun kestävää vahvistumista. Tutkimustieto tukee vahvasti sitä, että panostukset tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoimintaan ja osaamistason nostoon ovat kasvun kannalta olleet keskimäärin hyvin tuottavia. Asiantuntijoiden joukossa vallitsee nähdäkseni myös laaja yhteisymmärrys, että myös tehokkaasti kohdennetut lisäpanostukset ovat tässä suhteessa kannattavia.
Siltä osin kuin tällaiset TKI-panostukset johtavat ilmastonmuutosta hillitsevään teknologian kehittämiseen ja käyttöönottoon ne tukevat myös ilmastopolitiikan tavoitteita. Sen sijaan sellaiset investoinnit, jotka ainoastaan vähentävät Suomen kasvihuonepäästöjä, ovat huonommin perusteltavissa lisävelkaantumista perustelevana toimena. Niitä on syytä paremminkin pitää kulutusta muistuttavina menoina, joilla on globaalisti arvokkaita vaikutuksia samalla tavalla kuin kehitysavulla. Suomen on perusteltua tehdä osansa tässä suhteessa, mutta julkisina menoina tällaisia panostuksia on tarkasteltava muiden ei-investointiluonteisten menojen kaltaisina.
Talouden kasvupotentiaalin vahvistaminen TKI- ja koulutusinvestoinneilla riippuu itse kohdennuksen ohella talouden yleisistä kehitysedellytyksistä. Nämä koskevat työvoiman tarjontaa ja kohdentumisen tehokkuutta, kustannuskilpailukyvyn riittävyyttä, riskinoton kannustimia, kilpailua jne. Innovaatiotoiminnan edellyttämän osaamisen turvaamiseksi ja yleensäkin työvoiman riittävän tarjonnan varmistamiseksi työperäisen maahanmuuton lisääminen on olennaista. Taloudellisen toiminnan yleisistä edellytyksistä huolehtiminen on perusteltua kaikissa oloissa, mutta erityisen tärkeää, jos halutaan ottaa lisäriskiä velkaantumisen suhteen.
Velkakestävyyden kannalta on merkitystä myös sillä, kuinka altis talous on ajautumaan pahoihin, velkaa nopeasti lisääviin taantumiin sekä kuinka hyvin julkista taloutta kyetään tasapainottamaan, jos velkakehitys uhkaa ajautua nopeasti heikkenevälle uralle. Valtion rahoituksen hinnan ja viimekädessä saatavuuden voi olettaa riippuvan sijoittajien käsityksistä näistä asioista.
Talouden herkkyys syville taantumille riippuu rakenteista, joihin poliittiset päätökset vaikuttavat vain vähän tai hitaasti. Mutta esimerkiksi työmarkkinoiden joustava toiminta tukee kriisinkestävyyttä ja riippuu ainakin jossain määrin poliittisista päätöksistä.
Aivan olennainen asia on poliittisen järjestelmän kyky hallita velkaantumisen kärjistymistilanteita mahdollisimman aikaisin ja tehokkaasti. Jos maassa kyetään hankaliinkin sopeutustoimiin, pienenee riski siitä, että yllättävästi pahentuvaa velkaantumiskierrettä ei kyetä hallitsemaan. Tässä yhteydessä on tärkeää, että sijoittavat voivat luottaa Suomen poliittisten päättäjien lupauksiin. Suomen hyvä velanhoitohistoria ja esimerkiksi kyky taittaa velkaantuminen 1990-luvun laman aikana antavat tähän hyvän lähtökohdan. Samoin kehysmenettelyn toimivuus on tukenut tällaista luottamusta toimintakykyyn. Kuluvan vuoden kehysratkaisut ja aivan viimeaikaiset menoleikkausten peruutuspäätökset eivät sen sijaan luottamusta lisää. Jos tämäntapaisesta toiminnasta tulee pysyvämpi ilmiö, sillä ei voi olla olematta vaikutusta Suomen julkisen talouden vastuullisen hoidon uskottavuuteen.
Päätelmiä
On riskialtista lisätä julkisia investointeja tavalla, joka lisää tilapäisestikään ennustettua, jo sellaisenaan kestämätöntä velkaantumista. Kokonaan ajatusta tilapäisen lisävelan käytöstä investointien rahoittamiseen ei kuitenkaan voi hylätä. Tällaisen riskinoton täytyisi olla kuitenkin hyvin rajattua kokonaismäärältään ja kohdistua vain menoihin, joiden kasvuvaikutuksista on vahvaa näyttöä. TKI- ja koulutusmenot ovat tässä suhteessa lupaavimpia. Mittakaavaltaan tällaisen velanoton täytyisi luonnollisesti sopia EU:n finanssipolitiikan sääntöjen asettamiiin rajoihin.
Samalla olisi varmistettava, että tällaisen rahankäytön suotuisat vaikutukset eivät jää toteutumatta taloudellisen toiminnan yleisten puitteiden heikkouden takia. Lisäksi tarvitaan toimia, jotka luovat vahvan luottamuksen siihen, että velkaantumisen alkaessa kiihtyä Suomen poliittinen järjestelmä kykenee nopeasti tehokkaisiin vakautustoimiin.
Tämäntapaisista rajauksista ja reunaehdoista kiinni pitämistä ei viime vuosien kehityksen valossa voi pitää itsestään selvänä. Jos uskottavuus ei tässä suhteessa parane, on parempi olla ottamatta lisävelkaantumisen riskiä. Ts. on parempi rahoittaa tarpeellisiksi arvioidut lisäinvestoinnit muista menoista tinkimällä ja/tai verotusta kiristämällä yli sen mitä turvallinen perusura jo nyt edellyttää. Saksassa hallituksen muodostamisesta neuvottelevat puolueet näyttävät rakentavan hallitusohjelman tällaisen ajattelun pohjalle. Tiukasta julkisen talouden velkajarrusta pidetään kiinni ja mittaviksi suunnitellut investoinnit ilmastonmuutoksen torjumiseen, digitalisaatioon ja yleensä talouden modernisoimiseen rahoitetaan muista menoista tinkimällä. Verotusta ei kiristetä.
Riippumatta julkisten investointien tasosta, ne olisi pyrittävä suojaamaan nykyistä paremmin siltä, että niitä koskevista pitkän ajan suunnitelmista tingitään juoksevampiin menoihin tai rahoitukseen kohdistuvien paineiden vuoksi.
On oma isompi kysymyksensä, miten EU:n finanssipolitiikan sääntöjä kehitetään investointeja paremmin tukevaan suuntaan. Kun otetaan huomioon monien maiden Suomea selvästi haavoittuvampi julkisen velan tilanne, huomion tulisi keskittyä investointien suojaamiseen julkisen talouden tasapainottamisprosessissa sen sijaan, että lisättäisiin tilapäisestikään velkaantumisvaraa haavoittuvimissa maissa.
[1] Investoinnin käsite ei ole mitenkään selvä tai tarkkarajainen . Kansantalouden tilinpidossa pääomaksi eli kiinteiksi varoiksi, joita investoinnit kartuttavat, kutsutaan ”aineellisia tai aineettomia varoja, joita käytetään tuotantoprosesseissa toistuvasti tai jatkuvasti pitempään kuin yhden vuoden ajan”. Koneista, laitteista, rakennuksista jne. koostuvat aineelliset varat ovat varsin selvä asia. Aineettomiin varoihin taikka henkisiin omaisuustuotteisiin luetaan tärkeimpänä eränä tutkimus- ja kehitystoiminnan menot, mutta esimerkiksi myös ohjelmistot ja tietokannat. Näinkin määritelty pääoma on liian suppea käsite taloudellisen kehityksen kannalta. Moderni kasvuteoria korostaa erityisesti inhimillisen pääoman eli ihmisten osaamisen merkitystä. Tämän mukaisesti koulutusta on perusteltua tarkastella investointina. Myös terveyttä voi pitää pääomana, jonka varantoon mm. terveydenhuollon rahankäyttö vaikuttaa. Vastaavia piirteitä liittyy moniin muihinkin julkisen talouden menoeriin puolustusmenoista lähtien. Pääoma- ja investointikäsitteiden huojuvuus on itse asiassa olennainen asia mietittäessä investointien tarkastelua osana julkistalouden sääntökehikkoa. Ehkäpä investointiluonteinen menoerä, jollaiseksi voisi kutsua menoja, joista koituu merkittävästi hyötyä pitkälle menojen toteutumisajan jälkeen, olisi epämäärisyydessään parempi käsite kuin täsmällisyyteen viittaava ”investointi”?
[2] Tämä pidemmän ajan näkökulman varmistaminen on kansallisten julkistaloussääntöjen, kuten Suomen valtion menokehyksen tai Saksan velkajarrun, ainoa peruste. EU:n finanssipolitiikan säännöillä on myös toinen peruste: välttää yksittäistä jäsenmaata ajautumasta sellaisiin vaikeuksiin, jotka aiheuttavat harmia myös muille. Näitä harmikanavia ovat rahoitusmarkkinahäiriöt, tarve rahoitustukeen taikka euroalueella tarve rahapolitiikan löysentämiseen tavalla, jonka kustannukset tulevat inflaation kautta muidenkin maiden kannettaviksi. Sääntöjen tiukkuudesta käyty kiivas poliittinen debatti heijastaa juuri eri valtioiden erilaisia intressejä näiden valtioiden välisten vaikutusten suhteen.
[3] Reuter (2021) tarkastelee kultaisen säännön sopivuutta EU:n talouspolitiikkasäännöstöön tässä.
