Jari Tervon ”Kylmän sodan Suomi” on jälleen nostanut keskusteluun Suomen, sen poliitikkojen ja ehkä laajemminkin suomalaisten toiminnan suhteessa Neuvostoliittoon, sopivasti kun Neuvostoliiton hajoamisesta on kulunut 30 vuotta.
Tervon tarina on selvä: Suomi oli pahasti rähmällään, alistui sen Suomen ulko- ja osin sisäpolitiikkaa koskeviin vaatimuksiin jopa niitä ennakoiden, harjoitti itsesensuuria ja tukahdutti kriittisen keskustelun. Suomi ei ollut täysin vapaa, länsimainen demokratia, vaan sen erityinen ”suomettunut” versio. Toisaalta politiikkaa on ymmärretty viisaana taipumisena ja tuloksiltaan hyvänä: Suomi säilytti itsenäisyytensä ja kehittyi taloudellisesti erinomaisen hyvin. Vanhoja on turha kaivella.
En ole historioitsija, eikä minulla siis ole mitään erityistä tietoa ajan tapahtumista tai niiden taustoista. Olen ainoastaan seurannut maailmanmenoa 1960-luvun jälkipuoliskolta jonkinlaisella aktiivisuudella. Sen perusteella ajattelen, että Tervon ohjelma tavoittaa olennaisia asioita suomettumisen ajasta, mutta on aika suoraviivainen tuomiossaan ja jättää yhä avoimeksi kysymyksen, kuinka pitkälle menevä matelu Neuvostoliiton edessä oli loppujen lopuksi tarpeen.
Suomen asema sotien jälkeen oli kiistatta tukala. Sen oli selviydyttävä yksin mahtavaksi nousseen kommunistidiktatuurin kanssa. Taloudelliselta ja poliittiselta järjestelmältään läntinen Suomi sai toki monenlaista tukea lännestä talous- ja kulttuurikytkentöjen vahvistamiseksi ja vähän myös rahaa poliittiseen kamppailuun. Mutta kaikki tiesivät, että kovan paikan edessä tuki jäisi puheiksi. Itä-Saksa 1953, Unkari 1956 ja Tsekkoslovakia 1968 olivat aitoja testejä lännen kyvystä/halusta tukea Neuvostoliiton etupiirissä olevia neuvostomenoa vastustavia. YYA-Suomi ei toki ollut ”kansantasavalta”, mutta strategiselta sijainniltaan niitä lähempänä Neuvostoliiton ydinalueita. Olen riittävän vanha muistamaan tunnelmat elokuussa 1968. Dokumentit kertovat Kekkosen ja Koiviston kauhusta miehityksen jälkeen.
Tällaisessa asetelmassa on helppo ymmärtää vastuullisten poliittisten päättäjien pyrkimystä olla ärsyttämästä Neuvostoliittoa, huolehtia erityisesti siitä, ettei sillä ole perustetta epäillä Suomen jollakin tavalla uhkaavan sen todellisia tai kuviteltuja turvallisuusintressejä. Mitä uskottavammin neuvostojohtajille voitiin vakuuttaa, ettei Suomesta ole harmia, sitä paremmin saatiin olla omassa rauhassa ja edistää länsisuhteiden vahvistamista. Onttoa liturgiaa ”luottamuksesta”, ”ystävyydestä” yms. on tätä taustaa vasten paha tuomita. Kun nykyään tietää, millaista vääntöä tarvittiin esimerkiksi maininnan saamisesta Suomen puolueettomuuspolitiikasta yhteisiin julkilausumiin, ei ole epäselvää, miten vaikeassa raossa päättäjät olivat.
Mutta kuinka pitkälle nöyristelyssä oli tarpeen mennä panssarien pitämiseksi rajan oikealla puolella?
Oliko demokratian perussääntöjä rikkonut poikkeuslaki välttämätön tapa vakuuttaa NL idänsuhteiden jatkumisesta EEC-sopimuksesta huolimatta? Tarvittiinko historian oppikirjojen sensurointia tai julistuksia neuvostovastaisuuden kitkemisestä tiedotusvälineistä ja korvaamista rauhan ja ystävyyden edistämisellä? Oliko Vankileirien saariston julkaisematta jättäminen todella välttämätöntä? Mitä todellista tarvetta palveli jopa eduskuntaan edennyt ajatus neuvostovastaisuuden kriminalisoimisesta tai Yleisradion kritiikitön ”Naapurineljännes”? Kaiken kaikkiaan: oliko useimpien valehteluksi tietämä vääristely Suomen historiasta ja Neuvostoliiton todellisuudesta tarpeen? Ehkäpä ei.
Lähtien tästä arviosta seuraava kysymys tietysti on, miksi niin pitkälle mentiin kuin mentiin. Iso vastuu valitusta linjasta oli epäilemättä Kekkosella. Hän hehkutti Leninin roolia Suomen itsenäistymisessä, vaati tiedotusvälineiltä itsesensuuria, esti NL:n epäluotettavina pitämiä poliitikkoja etenemästä ja sellaisia sisältävien hallitusten muodostamisen (vuoden 1958 jälkeen), eikä suostunut tavallisiin vaaleihin 1974. Toisaalta kovissa Suomen turvallisuus- ja talousintressiasioissa Kekkonen näyttää olleen lujempi kuin monet perässä hiihtäjät: Hän vei läpi tärkeät länsi-integraation askeleet (mm. EEC-vapaakauppasopimuksen Neuvostoliiton vastustuksesta ja sitä myötäilevästä kotimaisesta EI-EEC-kampanjasta huolimatta), puolusti puolueettomuutta ulkopolitiikan lähtökohtana sekä Neuvostoliiton että kotimaisten kriitikkojen vaatimuksia vastaan ja torjui ehdotukset yhteisistä sotaharjoituksista. Eikä loppujen lopuksi omaksunut vasemmistolaisen ”uuden ulkopolitiikan” toiveita minimoida Suomen puolustuskyky.
Kekkonen ei kuitenkaan ollut ainoa toimija. Kommunistinen puolue ja erityisesti sen vähemmistösiipi käytti täysimittaisesti hyväksi ”pääkonttorin” tukea. Neuvostovastaisuus ja antikommunismi olivat yleisesti käytettyjä syytteitä, joilla muita toimijoita (puolueita, järjestöjä, tiedotusvälineitä, yksittäisiä ihmisiä kuten opettajia) painostettiin luopumaan Neuvostoliittoon ja kommunismiin kriittisesti suhtautuvien mielipiteiden julkituomisesta. Eikä painostus kohdistunut vain pidättyväisyyden vaatimukseen vaan myös vaatimukseen aktiivisesta tuesta Neuvostoliiton ”rauhanpolitiikalle” ja länsimaiden toimien ja siinä sivussa kapitalismin kritisoimiselle. Kommunistien ideologinen vastustaminen oli vaikeaa, kun se leimatiin neuvostovastaisuudeksi.
Vierasta neuvostokortin käyttö ei ollut muissakaan puolueissa. Maalaisliitto-Keskustan ”K-linja” tuki kaikessa Kekkosta ja taisi koettaa mennä pidemmällekin neuvostoystävyyden lujittamiseksi. 1960-luvun puolivälin jälkeen myös Sosialidemokraattien ja 1970-luvulta lähtien Kokoomuksen enemmistöt asettuivat tiukasti Paasikiven-Kekkosen linjalle eikä näissäkään neuvostovastaisuuden leimakirvestä jätetty käyttämättä puolueen sisäisissä tai ulkoisissa kahinoissa.
Voi tietysti kysyä, onko tällaisten asioiden märehtimisellä merkitystä. Suomihan tosiaankin selviytyi kylmän sodan ajasta itsenäisenä ja taloudellisen menestyksen mielessä hyvin. Harva taitaa myöskään väittää demokratian tai sananvapauden toteutuvan Suomessa nykyään huonosti, ainakaan kansainvälisessä vertailussa. Mitä lommoja näihin tulikaan, ne on jo oiottu.
Asioiden perkaaminen on kuitenkin tarpeen. Kahdesta syystä. On itseymmärryksemme takia tärkeää tietää mahdollisimman totuudenmukaisesti, mitä kylmän sodan aikana Suomessa ja sen politiikassa tapahtui. Ei niinkään syyllisten tai sankareiden löytämiseksi kuin sen ymmärtämiseksi, miksi toimittiin niin kuin toimittiin, mikä oli olosuhteiden luomaa välttämättömyyttä ja mikä eri motiiveja palvelevaa valintaa. Tämä ei edelleenkään ole kirkasta.
Toinen syy on, että vaikka historia ei sellaisenaan itseään toistakaan, Suomen kylmän sodan aikana kohtaamat kysymyksenasettelut eivät ole menettäneet ajankohtaisuuttaan. Miten suhtautua Neuvostoliiton perilliseksi itsensä yhä enemmän näkevän Venäjän toimiin maan sisällä ja naapureihin kohdistuviin vaikutusyrityksiin, väkivaltaan ja sillä uhkaamiseen? Mikä on periaatteiden merkitys, mikä välittömien turvallisuus- ja talousintressien merkitys, missä suhteissa Venäjän vaatimuksia pitää ymmärtää?
Eivätkä kovin kaukana ole myöskään Kiinan toimintaan liittyvät kysymykset. Pitääkö ummistaa silmät maan ihmisoikeusrikkomuksilta taloudellisten etujen turvaamiseksi? Näihin kysymyksiin pystyy ehkä paremmin vastaamaan, jos ymmärtää aikaisempien, nyt monelta osin kovin kyseenlaisina pidettyjen, valintojen taustat hyvin.
Lopullista, tyhjentävää vastausta näihinkään historian vaiheisiin tuskin saadaan. Mutta parempaan ymmärrykseen varmaankin voi päästä. Parhaiten tätä syntynee aikaa kokemattomien tutkijoiden työn tuloksena. Mutta kyllä asiaa auttaisi myös elossa olevien 1960-luvun lopulla ja 1970-alussa politiikkaan, hallintoon, mediaan ja kulttuurielämään tulleiden omakohtainen kriittinen arviointi. Sitä ei minusta ole ollut ylen määrin.
