Suomen talous on ollut kansainvälisessä vertailussa varsin altis syville taantumille, mutta on hyviä syitä olettaa kriisialttiuden pienentyneen viime vuosina. Sitä, kuinka hyvin Suomi kykenee kriisit jatkossa välttämään, on kuitenkin vaikea sanoa. Asian ratkaisee viime kädessä sopetumiskyky, eikä sen suuresta paranemisesta ole varmuutta.
Koronakriisi on uudella tavalla paljastanut talouksien ja yhteiskuntien haavoittuvuuden erilaisille sokeille. Kaikki maailman maat ovat olleet alttiita virukselle. Maat ovat selviytyneet yhteisestä sokista kuitenkin hyvin eri tavoin. Kuolleiden ja sairastuneiden osuudet väestöstä kuten myös taloudelliset menetykset tuotannon ja työllisyyden supistumisena ovat vaihdelleet paljon maiden välillä. Suomi on yksi parhaiten pärjänneistä maista.
Voimmeko siis ajatella, että Suomi on ylipäätään hyvä selviytymään sokeista, Suomen kriisialttius[1] on pieni? Asia ei ole ihan itsestään selvä, sillä viime vuosikymmenten taloushistoria viittaa ihan johonkin muuhun.
Suomen taloudella kriisialtis historia
Vaikka koronakriisi ei ole johtanut kansainvälisessä vertailussa suureen talouskriisiin Suomessa, viimeisten 30 vuoden taloushistoriassa Suomi on suurten tuotannonmenetysten maa. Tähän päätelmään tulee, tarkastelipa tuotannon merkittäviä poikkeamia pitkän ajan trendiltään tai suurina poikkeamina arvioidulta potentiaalisen tuotannon tasolta.
Kuviossa 1 on esitetty asukasta kohden lasketun BKT:n suurten trendipoikkeamien summat vuosilta 1950-2017 sellaiselle joukolle maita, joista löytyy luotettavaa vertailukelpoista dataa[2]. Suomi sijoittuu suurten tuotannonmenetysten maiden joukkoon ja tämä johtuu nimenomaan vuoden 1990 jälkeisistä isoista trendipoikkeamista. Näistä poikkeamista suurin osa syntyy 2008 jälkeisen ”pitkän taantuman” aikana, mutta lähes yhtä paljon 90-luvun laman aikana. Aiemmalta 40 vuoden periodilta kertyy isoja menetyksiä yhteensä vähemmän kuin kummaltakaan näiltä kahdelta periodilta.
Kuviossa 2 on puolestaan esitetty OECD:n laskemien suurten tuotantokuilujen summat vuodesta 1991 vuoteen 2021.[3] Suomen tuotannon menetykset ovat tässäkin kärkijoukkoa heti pahimpien eurokriisimaiden jälkeen. Toisin kuin edellisessä kuviossa, tässä tarkastelussa Suomen menetyksestä suurempi osa aiheutuu 1990-luvun lamasta kuin pitkästä taantumasta, mikä heijastaa laskentatapojen eroja. Jos tarkasteltaisiin työllisyyden ja kulutuksen muutoksia, ero olisi vielä selvempi: 1990-luvun lama oli ihan eri tavalla paha kuin pitkä taantuma. Kuviosta käy myös ilmi jo alussa todettu havainto, että koronakriisi on ollut taloudellisessa mielessä Suomessa suhteellisen pieni ongelma muihin maihin verrattuna.
Ilmeinen kysymys on, syntyivätkö 1990-luvun lama ja pitkä taantuma syistä, joiden voi olettaa kadonneen ja että koronakriisin tulema kuvaa paremmin Suomen kriisialttiutta suhteessa muihin maihin tästä eteenpäin. Nähdäkseni tälle ajattelulle on perusteita, mutta tämä ei tarkoita sitä, että Suomi olisi automaattisesti jatkossa pienten kokonaistaloudellisten häiriöiden maa.
Makropolitiikan rooli?
Yksi ilmeinen kokonaistaloudellisten vaihteluiden aiheuttaja tai ainakin syventävä voi olla huono finanssi- ja rahapolitiikka. Tällöin ongelma ei olisikaan talouden rakenteista ja toimintaympäristöstä johtuva häiriöalttius vaan huono makrotalouspolitiikka.
Epäonnistunut makropolitiikka olikin epäilemättä yksi 1990-luvun laman syvyyden syy.[4] Kiinteään mutta muutettavissa olevaan valuuttakurssiin ankkuroitunut rahapolitiikka ei kyennyt hillitsemään rahoitusmarkkinoiden vapautumista seurannutta talouden ylikuumenemista ja kestämättömäksi sittemmin osoittautunutta luottojen kasvua ja varallisuushintojen nousua. Samalla politiikka kannusti valuuttaluottojen ottamiseen, mikä valuuttakurssin heikennyttyä aiheutti suuria tappioita velallisille. Toisaalta finanssipolitiikkaa ei kyetty kiristämään riittävästi.
Itse kriisin puhjettua pyrkimys pitäytyä epärealistiseen valuuttakurssiin johti korkojen rajuun nousuun, mikä syvensi taantumaa. Myös finanssipolitiikka kiristyi keskellä kriisiä todennäköisesti tarpeettoman paljon, joskin tältä osin on vaikea sanoa kuinka paljon kevyempi politiikka olisi ollut mahdollista ilman rahoituksen saatavuuden vaikeutumista tavalla, joka korkoreaktion kautta olisi syönyt keveämmän politiikan hyödyn.
Parempi kriisin aikainen makropolitiikka ei kuitenkaan olisi voinut estää syvää lamaa. Sen taustalla olivat edellä mainitun luotto- ja varallisuushintakuplan puhkeaminen ja Neuvostoliiton kaupan romahdus ja näitä seurannut rahoitusjärjestelmän kriisi. Eräiden arvioiden mukaan NL:n viennin katoaminen selittää likimain kokonaan eron BKT-kehityksessä Suomen ja Ruotsin välillä, joissa kummassakin koettiin samantapainen luotto- ja varallisuushintakuplan puhkeaminen.
Makropolitiikka voi vielä vähemmän selittää sitä, että Suomen talouskasvu 2008 jälkeisinä vuosina muistutti enemmän Välimeren eurokriisimaiden kasvua kuin muiden Pohjois-Euroopan maiden kehitystä. Suomen finanssipolitiikka oli EU:n elvyttävintä. EMU-jäsenyys eliminoi Suomen taloudesta johtuvat korko- ja valuuttakurssireaktiot ja EKP:n rahapolitiikka kohteli Suomea muiden maiden kanssa samalla tavalla.
Taantuman keskeinen ajuri oli Nokia-riskin realisoituminen ja mm. paperinkysynnän globaali heikentyminen. Tuotannon supistumisesta vuosina 2008-2015 puolet selittyy matkapuhelinten ja siihen kytkeytyvän muun ICT-sektorin tuotannon pienenemisellä. Samalla Nokian T&K-toiminnan romahdus merkitsi tällaisten investointien huomattavaa supistumista koko kansantaloudessa, millä on ollut pitkäaikainen heikentävä vaikutus tuottavuuden kasvuun. Toipumisen hitauteen vaikutti merkittävästi kustannuskilpailukyvyn heikentyminen juuri globaalin finanssikriisin iskiessä ja sen hidas palautuminen. Kustannuskilpailun korjautuminen EMU-oloissa olisi edellyttänyt nimellispalkkojen reaktiota, mikä jäi puutteelliseksi.
Makropolitiikka on Suomen koronataantumassa ollut selvästi elvyttävää, mutta ei olennaisesti poikennut pitkän taantuman alkuvaiheen virityksestä. Korkotaso on ollut vieläkin matalampi, mutta tavanomaisella suhdannekorjatun jäämän muutoksella mitattuna finanssipolitiikka on nyt keventynyt vähemmän kuin vuosina 2009-2011.
Joka tapauksessa makropolitiikan erot ovat huono selitys sille, miksi koronataantuma on Suomessa jäänyt pienemmäksi kuin useimmissa muissa Euroopan maissa. Finanssipoliittinen elvytys on ollut yksi pienimpiä EU:n alueella. Toisaalta rahapolitiikka on luonnollisesti ollut samanlaista koko euroalueella, eikä ole sanottavasti poikennut euroalueen ulkopuolisten EU-maiden rahapolitiikasta. Suomi on toki hyötynyt koko maailman elvyttävästä finanssi- ja rahapolitiikasta, mutta näiden politiikkojen maakohtaiset erot eivät voi selittää Suomen BKT:n ja työllisyyden notkahduksen jäämistä pieneksi muihin maihin verrattuna.
Usea rakenteellinen riski pienentynyt
Edellä todetut havainnot 90-luvun laman ja pitkän taantuman ajureista antavat aiheen ajatella Suomen rakenteellisen häiriöalttiuden pienentyneen. Neuvostoliiton vientiä, jolle ei ollut juurikaan vaihtoehtoisia markkinoita, ei enää ole. Vienti Venäjälle on pienempää ja koostuu rakenteeltaan tuotteista, joille löytyy periaatteessa markkinoita muualtakin. Teollisuuden viennissä yhden yrityksen ja tuoteryhmän merkitys ei ole yhtä suuri kuin Nokialla ja sen matkapuhelintuotannolla oli 2000-luvun alussa. Vienti on useamman tukijalan varassa mukaan lukien selvästi kasvanut palveluvienti.
Rahoitusjärjestelmä ei myöskään ole yhtä haavoittuva kuin se oli ennen 1990-luvun lamaa. Pankkijärjestelmä on olennaisesti paremmin pääomitettu ja rahoitussektoria koskeva sääntely ja valvonta on tiukentunut tavalla, jonka voi olettaa vähentävän pankkijärjestelmän riskejä. Nämä muutokset tapahtuivat merkittävältä osin jo ennen globaalia finanssikriisiä. Tämä yhdessä pankkien todennäköisesti suuremman, 90-luvun kokemuksiin perustuneen, varovaisuuden kanssa huolehtivat siitä, ettei Suomen rahoitusjärjestelmässä syntynyt finanssikriisin ja sitä seuranneen eurokriisin takia häiriöitä. Tätä tuki luonnollisesti myös aiemmin todettu korko- ja valuuttakurssiympäristön vakautuminen.
Koronataantuman jääminen vaatimattomaksi aiempiin kahteen kriisiin verrattuna selittyykin nähdäkseni paljolti juuri tällaisten rakenteellisten haavoittuvuuksien pienentymisellä sen ohella, että 90-luvun alkuun verrattuna makropolitiikka on ollut toimeliaisuutta paremmin tukevaa. Verrattuna muihin maihin hyvä menestys sen sijaan perustuu pääosin siihen, että itse epidemia on levinnyt monia muita maita vähemmän sen ohella, että kontaktia edellyttävien palveluelinkeinojen osuus on taloudessa pienempi kuin esimerkiksi Välimeren maissa. Epidemian suhteellisen maltillisuuden syitä on vielä tässä vaiheessa vaikea arvioida täsmällisesti. Epidemian hillintätoimet ovat joka tapauksessa selvästikin onnistuneet paremmin kuin useimmissa muissa maissa.
Häiriölähteet eivät kuitenkaan ole kadonneet
1990-luvun laman ja 2008 jälkeisen pitkän taantuman taustalla olleiden keskeisten rakenteellisten haavoittuvuuksien lieventyminen ei kuitenkaan tarkoita riskien ja haavoittuvuuksien katoamista. Taloutta heiluttavat häiriöt eivät maailmasta ole loppuneet ja maailmantalouteen tiiviisti integroitunut Suomi saa niistä aina osansa.
Lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä globaali makrotalouden tilanne voi vaihdella merkittävästi ja johtaa sekä rahoitusmarkkinoiden että lopputuote- ja panosmarkkinoiden häiriöihin. Lähivuosien iso kysymys on inflaation ja korkotason kehitys ja euroalueella samalla valtioiden velkakestävyys ja rahoitusmarkkinoiden vakaus. Globaalien tarjontaketjujen häiriöt koronan seurauksena osoittavat talouksien tiheäsyiseen integraatioon liittyvän haavoittuvuuden.
Teknologiset murrokset, jotka muuttavat olemassa olevan tuotantoon kohdistuvaa kysyntää ja sen kilpailukykyä, jatkuvat vuoren varmasti. Suomen pieni kansantalous ei voi olla yhtä monipuolinen kuin isommat taloudet, jolloin johonkin meille tärkeään toimialaan kohdistuvat sokit voivat heikentää merkittävästi toimeliaisuutta, vaikka kyse ei olisikaan Nokia-romahduksen kaltaisesta sokista.
Koronapandemian tapaisen globaalin terveyshäiriön toistumisen mahdollisuus on ilmeinen. Ilmastonmuutokseen liittyvät säiden ääri-ilmiöt yleistyvät. Vaikka ne eivät kohtaisikaan ankarina suoraan Suomea, ne voivat vaikuttaa välillisesti sekä vientimarkkinakysynnän että tarjontareaktioiden kautta ja pidemmällä aikajänteellä esimerkiksi väestöliikkeiden kautta Suomeenkin.
Geopoliittiset jännitteet ovat nousseet uudella tavalla esille viime vuosina, Euroopassa ennen kaikkea Venäjän käyttäytymisen takia. Ei ole mitään erityistä syytä olettaa niiden nopeaan poistumiseen tilanteessa, jossa Venäjä näkee itsensä kasvavasti lännen uhkaamana Neuvostoliiton perillisenä, Yhdysvaltain suhteellinen asema heikkenee Kiinaan verrattuna ja demokratia on maailmanlaajuisesti pikemminkin heikkenemässä kuin vahvistumassa (myös Yhdysvalloissa). Suomen sijainti tekee meistä poikkeuksellisen alttiin Venäjään liittyville häiriöille.
Sokkien määritelmällinen piirre on, etteivät ne ole hyvin ennakoitavissa. Sen vuoksi puhummekin riskeistä ja epävarmuudesta. Riskeillä viitataan asioihin, joiden tapahtumien todennäköisyysjakaumasta on jokin käsitys ja epävarmuudella asioihin, joista tätä ei ole.
Hankalimpia sokkeja ovat ”mustiksi joutseniksi” kutsutut isot tapahtumat, joiden todennäköisyyttä on pidetty pieninä tai joiden olemassaoloa tai luonnetta ei ole edes kunnolla hahmotettu. Ennen Lehmanin nurinmenoa globaalin rahoitusjärjestelmän toiminnan täydellinen halvaantuminen oli lähinnä teoreettinen riski, yhtäkkiä se oli käsillä oleva todellisuus. Laajojen pandemioiden mahdollisuus on toki ollut tiedossa, mutta korona on silti yllättänyt voimallaan. Kylmän sodan päättymisen jälkeen ja talouksien integraation syventyessä tuntui järjettömältä ajatella Euroopassa syntyvän sellaisia ”sotilaallis-teknisiä” uhkauksia, joita Venäjä on viimeviikkoina tuonut pöydälle. On selvää, että tulevaisuudella on varastossaan uusia mustia joutsenia, vaikka voimme vain arvailla, mitä ne ovat ja milloin ne liitelevät näkyviin.
Riskeihin vaikuttamisen keinot rajallisia, mutta eivät olemattomia
Talouden ja laajemminkin yhteiskunnan kyky välttää pahat kriisit voi periaatteessa perustua kolmenlaisiin asioihin: (1) itse riskien (sokkien todennäköisyyden ja koon) vähentämiseen, (2) kykyyn kestää sokin aiheuttamia menetyksiä ilman tarvetta käyttäytymisen muutokseen ja (3) kykyyn sopeutua ja toipua sokin vaikutuksista muuttamalla käyttäytymistä.
Talouden avoimuus ja siihen liittyvä erikoistuminen ovat keskeinen hyvinvoinnin lähde. Tästä syystä ei ole ajateltavissa, että Suomen ulkopuolella syntyviä Suomeen vaikuttavia riskejä voisi olennaisesti rajoittaa vähentämällä integroitumista ja pyrkimällä laajasti omavaraisuuteen. Kansainvälisen riippuvuuden osalta voidaan lähinnä pyrkiä vähentämään riippuvuutta yksittäisistä markkinoista ja tuotantopanosten lähteistä sekä huolehtimaan elintarvikkeiden ja energian kaltaisten asioiden osalta kohtuullisesta omavaraisuudesta. Kummassakin suhteessa Suomen tilanne on varsin hyvä. Primäärienergian lähteet ovat monipuoliset ja riippuvuus tuontienergiasta on monia muita maita pienempi. Myös elintarvikkeiden tarjonnassa kotimaisen tuotannon osuus on merkittävä.
Kansainväliseen makrotalouskehitykseen Suomi ei voi sanottavasti vaikuttaa. Sen sijaan voimme toki vaikuttaa paljonkin siihen, millaisia riskejä kotimaan talouteen syntyy. 1990-luvun omat kokemukset ja finanssikriisin ja eurokriisin kokemukset muista maista alleviivaavat haavoittuviin rahoitusrakenteisiin liittyvien riskien hillinnän tärkeyttä. Tässä onkin otettu monia askeleita eteenpäin ja, kuten edellä todettiin, Suomen rahoitusjärjestelmä ei horjunut mitenkään globaalin finanssikriisin aikana. Sittemmin makrovakausasioihin on kiinnitetty edelleen lisää huomiota niin globaalisti kuin EU:n piirissä ja Suomessakin; on jopa alettu puhua ”makrovakauspolitiikasta” finanssi- ja rahapolitiikan rinnalla. Vaikka parannettavaa edelleen on, rahoitusvakauden edellytyksiä tuskin voidaan radikaalisti parantaa sääntelyä ja valvontaa kiristämällä.
Pandemioiden syntyä ja ilmastonmuutoksen etenemistä ja sen luomia riskejä Suomen omat toimet eivät miksikään muuta, vaikka oma osuutemme näiden hillitsemiseksi meidän luonnollisesti on tehtävä.
Geopoliittisten riskien syntymiseen omat vaikutusmahdollisuudet ovat niin ikään rajalliset. Suomi ei ole kooltaan sellainen pelaaja, joka vaikuttaisi Venäjän, Kiinan, Yhdysvaltain tai minkään muun suuren valtion isoihin politiikkavalintoihin. Euroopan Unioni on geopoliittisena toimijana valitettavan heikko. Maantieteelle emme myöskään voi mitään. Siihen, missä määrin ulkomaat voivat luoda uhkia nimenomaan Suomen turvallisuutta ja hyvinvointia kohtaan, voimme sen sijaan vaikuttaa. Huolehtiminen siitä, ettemme ole talouden (ml. energiahuollon) suhteen liian riippuvaisia aggressiiviseen vaikuttamiseen taipuvaisista maista, ennen kaikkea Venäjästä, on yksi asia. Toinen ennalta ehkäisevä tekijä on riittävä puolustuskyky sekä omin voimin että muiden avustuksella.
Puskurit monelta osin vahvistuneet, mutta…
Tilapäisten sokkien vaikutuksen vähentämiseksi keskeinen varautumiskeino on luoda puskureita, jotka sallivat tilapäiset tulojen menetykset ja tappiot ilman tarvetta yritysten toiminnan lopettamiseen tai tulevaisuutta rakentavien investointien laiminlyömiseen, rahoituslaitosten luotontarjonnan supistamiseen, kotitalouksien kulutuksen vähentämiseen tai julkisen sektorin palveluiden ja turvaverkkojen heikentämiseen. Kyse on ennen kaikkea taseiden vahvuudesta ja tarpeen vaatiessa kyvystä velkaantua.
Suomen yrityssektorin taseet ovat nykyisin varsin vahvat, omia pääomia on keskimäärin paljon. Myös kotitalouksien velkaantuminen suhteessa tuloihin on edelleen maltillista esimerkiksi verrattuna muihin Pohjoismaihin. Velkaantuminen on kuitenkin viime vuosina koko ajan kasvanut ja on jo suurempaa kuin koskaan aikaisemmin, ml. ennen 90-luvun lamaa. Pankit ovat, kuten edellä todettiin, vakavaraisia. Riskipainotetut pääomasuhteet ovat eurooppalaisittain korkeat.
Julkisen sektorin bruttovelka on noussut uudelle tasolle. Se on toisaalta eurooppalaisessa vertailussa edelleen keskitasoa alempi ja rahoitussaamisia on velkaa enemmän. Korkotason perusteella Suomen valtion luottokelpoisuus on hyvä.
Ongelmallista kuitenkin on, että julkisessa taloudessa on kestävyysvaje, mikä johtaa ennen pitkää velan BKT-suhteen jatkuvaan nousuun ilman mitään uusia tilapäisten taantumien aiheuttamia alijäämäsokkeja. Kestävyysvaje on ollut tiedossa pitkään, eikä sitä ole saatu poistettua sen paremmin meno- ja verosopeutuksin kuin kasvun vahvistamisellakaan.
Lisäksi näköpiirissä on merkittäviä paineita julkisten menojen lisäämiseen mm. terveydenhuollon, tutkimuksen, koulutuksen ja ilmastopolitiikan edellyttämien investointien alueilla. Geopoliittisen tilanteen heikentyminen lisää lisäksi painetta erilaisten huoltovarmuuteen, kyberturvallisuuteen ja sotilaalliseen maanpuolustukseen liittyvien menojen lisäämiseen. Korkotason voi olettaa jatkossa nousevan, jolloin velanhoitokulut kasvavat. Kokonaisveroaste on toisaalta jo varsin korkea, joten menonlisäyksien rahoittaminen verotusta kiristämällä ei ole helppoa. Tärkeää on myös muistaa, että Suomella ei ole omaa keskuspankkia. Niinpä valtion luottokelpoisuus edes omassa valuutassa ei voi perustua keskuspankin rahanluomiskykyyn.
Julkisen talouden puskurit ja velkaantumiskyky ovat olennaisen tärkeitä siksi, että isoissa kriiseissä talouden muiden toimijoiden kyky puskuroida sokkeja jää helposti riittämättömäksi, kuten koronakriisi on osoittanut. Tarvitaan valtion tukea, olkoon kyse yleisestä finanssipoliittisesta elvytyksestä, suorista tuista kotitalouksille, yrityksille tai jopa pankeille. Valtio on ”viime käden vakuuttaja” isoissa kriiseissä yksityisen sektorin kokemien sokkien varalta, vaikka mitään muodollista vakuutussopimusta ei olekaan.
Suomen julkisen talouden puskurointikyvyn tärkeyttä korostaa se, että talouden ennustettu kasvuvauhti on työvoiman heikon tarjontanäkymän ja ennustetun tuottavuuskasvun oloissa matala. Iso taantuma voi vaikeuttaa tällaisen talouden pidemmän ajan näkymiä paljon. Isoilla taantumillahan on tapana johtaa rakennetyöttömyyden kasvuun, maan houkuttelevuuden heikkenemiseen ulkomaiselle työvoimalle ja tuottavuutta parantavien investointien laiminlyöntiin; syntyy ns. hystereesi-ilmiö. Kun lähtötilanteen kasvunäkymä on vaisu, taloutta näivettävän kierteen mahdollisuus on suuri.
Tärkeintä on kuitenkin sopeutumiskyky
Vahvat puskurit auttavat selviämään tilapäisistä sokeista ja vähentävän niihin liittyviä hystereesiriskiä. Ne eivät kuitenkaan riitä isoissa sokeissa eivätkä erityisesti auta silloin kun sokki on luonteeltaan pysyvä. Tarvitaan talouden kykyä sopeutua, luoda menetetyn tuotannon ja työpaikkojen tilalle uusia ja mielellään korkean tuottavuuden työpaikkoja. Kysymys on talouden dynamiikasta. Politiikka voi vaikuttaa tähän luomalla edellytykset ja kannustimet uuden tuotannon syntymiselle.
1990-luvun kriisissä Neuvostoliitonviennin loppuminen oli pysyvä sokki ja yhdessä luottokuplan puhkeamisen kanssa sokit olivat kiistatta suuria. Globaali finanssikriisi oli vastaavasti suuri ja Nokian matkapuhelintuotannon romahdus myös pysyvä sokki pitkän taantuman taustalla.
Kummassakin tapauksessa toipumiselle olennaista oli juuri talouden sopeutumiskyky, kyky tarvittaviin politiikkapäätöksiin ja eri talousyksiköiden käyttäytymisen muutoksiin. 90-luvulla se toteutui kustannuskilpailukyvyn roiman paranemisen kautta valuuttakurssin heikentyessä, panostuksilla T&K-toimintaan, länsi-integraation vahvistamisella EU-jäsenyyden avulla ja Nokian häikäisevällä kyvyllä kasvaa Suomessa pitkään tehtyjen tutkimus- ja insinöörikoulutuspanostusten varassa. Monista vaikeuksista huolimatta poliittinen päätöksentekokyky oli hyvä. Sokkien suuruuden, puskureiden heikkouksien ja makropolitiikkavirheiden takia taantumasta tuli kuitenkin syvä ja erityisesti työllisyyden toipuminen kesti kauan.
Pitkässä taantumassa asetelma poikkesi. Puskurit olivat paremmat, mutta sopetumiskykyä voi pitää heikompana kuin 90-luvulla. Kriisin alkuvaiheen finanssipolitiikkatoimet tukivat kyllä kasvua oikeaoppisesti. Työmarkkinat eivät kuitenkaan reagoineet kustannuskilpailukyvyn korjaamisen tarpeeseen EMU-olojen edellyttämällä nimellisten työvoimakustannusten sopeuttamisella. Myös valtion toimet kilpailukyvyn parantamiseksi viipyivät pitkään. Sellaisenaan perustellut julkisen talouden tasapainotustoimet kohdistettiin 90-luvusta poiketen kasvun kannalta ongelmallisesti T&K- ja koulutusmenoihin. Vaikka talous oli kohdannut ison tuottavuutta heikentäneen sokin, tuottavuuden parantaminen ei saanut merkittävää painoa politiikassa.
Koronakriisiä koskeva kokemus sopeutumiskyvystä on usealla tavalla positiivinen. Epidemian leviämistä estävät toimet olivat varsinkin alkuvaiheessa nopeita ja tehokkaita. Etätyöhön on kyetty siirtymään nopeasti ja laajasti. Kansalaiset ovat myös noudattaneet hyvin epidemian rajoittamiseen tähtääviä suosituksia. Taustalla on paitsi lainkuuliaisuuden perinne myös luottamus siihen, että viranomaiset toimivat kansalaisten eduksi ja toiset ihmiset tekevät osuutensa. Lomautusjärjestelmä on toiminut hyvin ja sitä on kyetty muokkaamaan uusien tarpeiden mukaisesti. Tämän ansiota yritysten tappioita on voitu rajoittaa samalla kun työntekijät ovat säilyttäneet työelämäyhteytensä. Yrityksille on myös kyetty järjestämään kohtuullisesti tukia tarpeettomien konkurssien välttämiseksi.
Mutta kriisin pitkittyessä politiikan sopeuttamisen ongelmat ovat tulleet yhä selvemmin esille. Kun pandemia on osoittautunut pitkäkestoiseksi, pelkkä yhteiskunnan ”sulkeminen” kontaktien rajoittamiseksi on yhä ongelmallisempi ratkaisu. Kasvavien välittömien taloudellisten menetysten lisäksi syntyy pysyvämpiä vaurioita: lasten ja nuorten oppimistulokset heikentyvät, sosiaaliset suhteet ohenevat, yritysten kehittäminen vaikeutuu jne. Tämän vuoksi olisi tärkeää pystyä räätälöimään epidemian leviämistä rajoittavat toimet tehokkaasti ja nopeasti tavalla, joka minimoi oheismenetykset. Tässä Suomessa ei ole onnistuttu kovin hyvin.
Sekä koronakriisin että aiemmin pitkän taantuman kuluessa havaittujen päätöksenteko-ongelmien taustalla on useita asioita. Yhtäältä valtioneuvoston työ on yhä – osin perustuslain ministeriöille määrittämän suuren itsenäisyyden takia – tarpeettoman siilomaista. Nopea, koordinoitu päätöksenteko on tällöin hankalaa. Toisaalta meille on juurtunut hyvin legalistinen suhtautuminen päätöksentekoon: perustuslain katsotaan vaativan lainsäädäntöä määrittämään hyvin yksityiskohtaisesti, mitä hallitus ja viranomaiset voivat jopa kriisioloissa tehdä. Tämä hidastaa ja jäykistää päätöksentekoa.
Kolmanneksi poliittinen kenttä on pirstaloitunut tavalla, joka tekee vaikeaksi yhtenäisten, vahvaan tahdonmuodostukseen kykenevien enemmistöhallitusten muodostamisen. Kun tähän liitetään etujärjestöjen vahva asema erityisesti työmarkkinoita koskevissa asioissa, tärkeinäkin pidettyjen uudistusten toteuttaminen on ollut hidasta ja/tai pienimuotoista.
Ei voi sulkea pois myöskään tietynlaisen huolettomuuden ja itsetyytyväisyyden asenteen voimistumista sen jälkeen, kun 90-luvun lamasta toivuttiin. Kun kasvu oli vahvaa, ei nähty sen haavoittuvuutta Nokia-riskeille tai koettu työmarkkinoiden joustavuuden lisäämistä tarpeelliseksi. Kun pitkän taantuman aikana työttömyyden nousu jäi pienehköksi ja ostovoiman kehitys pysyi verraten hyvänä, ei syntynyt poliittista painetta talouden kasvukykyä ja joustavuutta parantaviin uudistuksiin. Kun korkotason alenemisen takia velkaantumisen kasvu ei ole lisännyt korkorasitusta, on nyt ehkä tuudittauduttu ajattelemaan korkotason pysyvän viime vuosien tasolla jatkossakin, jolloin velkaantumisen alentaminen normaaleissa suhdanneoloissa ei ole tärkeää.
Millainen Suomen talouden ja yhteiskunnan kyky sopeutua tuleviin isoihin taloudellisiin häiriöihin sitten kaikkien keskusteltujen muutosten jälkeen on? Sen arviointi ei ole helppoa enkä sitä tässä edes yritä. Talouden monipuolistuminen, digitaalivalmiuksien hyvä taso ja erityisesti start-up-toiminnan selvä vilkastuminen lupaavat hyvää. Samoin T&K-panostusten kääntyminen kasvuun ja vahvistunut konsensus niiden kasvattamisen tärkeydestä.
Isoja kysymyksiä liittyy kuitenkin mm. työvoiman tarjontaan ja työmarkkinoiden toimintaan. Tarjontanäkymä on huono, mikä heikentää Suomen houkuttelevuutta investoinnelle ja samalla talouden uudistumiskykyä. On myös epäselvää missä määrin palkanmuodostus on joustavoitumassa EMU-olojen edellyttämällä tavalla ja kuinka hyvät ovat työvoiman kannustimet ja kyky kohdentua uudelleen, etenkin kun uusien työpaikkojen osaamisvaatimukset poikkeavat vanhoista. Poliittisen päätöksenteon ongelmat eivät lisäksi ole ainakaan vähentyneet. Tämä ei anna varmuutta siitä, että merkittävistä sopeutumiskykyä parantavista uudistuksista pystytään käytännössä päättämään.
Siis?
Suomen viimeisten 30 vuoden taloushistoria osoittaa huomattavaa kriisialttiutta muihin kehittyneisiin maihin verrattuna. Tämä johtuu 90-luvun lamasta ja ns. pitkästä taantumasta 2008 jälkeen. Näiden kriisien taustalla olleet sokit tuskin voivat toistua sellaisinaan. Myös talouden kriisinkestävyys on parantanut mm. yritysten ja pankkien taseiden vahvistumisen ansiosta.
Suomi on samoin varautunut kansainvälisessä katsannossa hyvin erilaisiin turvallisuutta ja yhteiskunnan perustoimintoja uhkaaviin ei-taloudellisiin riskeihin. Kokonaismaanpuolustuksen käsite pitää sisällään poikkeuksellisia panostuksia huoltovarmuuteen, väestönsuojeluun ja asevelvollisuuteen perustuvaan maanpuolustukseen. Tätä kaikkea tukee kansalaisten kansainvälisessä vertailussa vahva luottamus toisiinsa ja päätöksentekijöihin.
Kun myöskään koronasokki ei ole johtanut suureen taantumaan, Suomen kriisialttiuden voisi olettaa alentuneen muiden maiden tasolle tai osin jopa pienemmäksi. Tämä päätelmä on kuitenkin hyvin epävarma kahdesta syystä. Julkisen talouden velkaantumiskehitys tulee pidemmän päälle rajoittamaan valtion kykyä puskuroida taloudellisia taantumia. Tätä suurempi haaste koskee sopeutumiskykyä. Onko taloudessa ml. erityisesti työmarkkinoilla riittävää joustavuutta sopeutua isoihin ja yllättäviinkin muutostarpeisiin? Kykeneekö poliittinen järjestelmä päätöksiin, jotka tukevat nopeaa sopeutumista? En osaa sanoa.
Sokkeja tulee varmuudella jatkossakin, vaikka emme tiedä milloin ja millaisia. Jos kykenemme em. julkisen talouden kehitystä ja päätöksentekoa koskevat epävarmuudet hyvin ratkaisemaan, talouden ja yhteiskunnan vakaudesta voi tulla jopa Suomen kilpailuvaltti. Jos sen sijaan tässä epäonnistutaan, kriisialttiuden pieneneminen voi jäädä kangastukseksi, jonka ensimmäinen musta joutsen haihduttaa.
[1] Käytän ilmaisua kriisialttius tarkoittamaan sitä, kuinka helposti tai usein talous ajautuu syviin taloudellisiin taantumiin. Tämä tulema riippuu paitsi taloutta kohtaavista sokeista myös kyvystä kestää sokkien aiheuttamia välittömiä vaikeuksia ja tarpeen vaatiessa muuttaa käyttäytymistä niin, että syvä taantuma vältetään tai siitä ainakin toivutaan nopeasti. Kriisialttiuden vastakohtana voisi ehkä käyttää muotisanaksi muodostunutta resilienssiä. Resilienssi ymmärretään useimmiten kuitenkin suppeammin kykynä toipua sokin aiheuttamasta notkahduksesta. Markus Brunnermeier käyttää tuoreessa kirjassaan resilienssiä tässä jälkimmäisessä merkityksessä. Epäselvyyden välttämiseksi pitäydyn siksi kriisialttiuden käsitteeseen.
[2] Jordà-Schularick-Taylor macrohistory database.
[3] Tuotantokuilu tarkoittaa BKT:n ja sen potentiaalisen (täystyöllisyyden olettavan) tuotannon erotusta. Tuotannonmenetyksellä tarkoitan tässä negatiivisten tuotantokuilujen summaa.
[4] Arvioin talouspolitiikan roolia 1990-luvun laman, pitkän taantuman ja hieman myös koronakriisin yhteydessä yksityiskohtaisemmin Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa 2/2021. Numero 3/2021 sisältää Sirkka Hämäläisen kommentin kirjoitukseeni ja vastaukseni siihen.