Autoritaarinen, aggressiivinen Venäjä on Suomelle iso ongelma, joka vaatii reaktiota ja realisoituu myös erilaisina taloudellisina kustannuksina. Mahdollinen jäsenyys Natossa ei kuitenkaan ole taloudellinen kysymys.
Ukrainan kriisi on palauttanut politiikan agendalle turvallisuuspolitiikan ruisleipäasiat, miten parhaiten turvata Suomen itsenäinen kyky päättää asioistaan, suojata yhteiskunnan perustoimintoja ja viime kädessä kansalaisia väkivallalta. Talouden lyhyen ajan huolet kuten myös talttumaan päin oleva pandemia ovat tähän verrattuna yhtäkkiä vähemmän tärkeitä. Jos turvallisuus em. mielessä on kyseenalainen, taloudesta tai terveysturvallisuudesta on huonot eväät huolehtia.
Suomella on yksi ainoa varteenotettava perinteisen turvallisuuden uhka: aggressiivisesti käyttäytyvä Venäjä. Kylmän sodan päättymisen jälkeen oli periodi, jolloin saattoi ajatella, että tämä uhka olisi, ellei nyt kadonnut, niin ainakin muuttunut hyvin epätodennäköiseksi. Viimeistään Ukrainan suvereniteetin rajusta loukkauksesta lähtien vuonna 2014 tätä voi pitää illuusiona. Venäjän joukkojen keskitykset ja Ukrainalle ja länsimaille esittämät vaatimukset ovat nyt nostaneet Venäjän uhan uudelle tasolle.
On yhä selvempää, että Venäjälle ei ole näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa juurtumassa demokratiaa. Kehitys käy yhä autoritaarisempaan suuntaan ja muodostaa uhan lähialueille. Ei-demokraattisen hallinnon legitiimisyyttä kansalaisten silmissä pyritään pönkittämään luomalla käsitystä autoritaarisen Venäjän mahtavuudesta ja historiallisesta tehtävästä ”ikuisen Venäjän” arvojen ylläpitäjänä.[1] Mahtavan Venäjän kansalaisten odotetaan arvostavan järjestelmää, vaikka olosuhteet taloudellisesti tai ympäristön ja omaan elämään vaikuttamisen suhteen tuntuisivatkin puutteellisilta. Hallinto näkee demokratioiden menestyksen lähialueilla, erityisesti entiseen Neuvostoliittoon kuuluneilla alueilla, itselleen uhaksi. Lähialueiden alistaminen tavalla tai toisella Venäjän etupiiriin kuuluviksi on samalla juuri osoitus Venäjän voimasta.
Tilanne nostaa esille kolme olennaista kysymystä reagoinnista: (1) miten suhtautua sellaiseen taloudelliseen riskiin, joka liittyy Venäjän aggressiiviseen käyttäytymiseen, (2) miten vähentää alttiutta erilaiselle väkivallan käyttöä lievemmälle hybridivaikuttamiselle ja (3), miten parhaiten torjua väkivallan käyttöä Suomea kohtaan tai sillä uhkaamista.
Taloudellinen riski
Taloudellinen riski liittyy riippuvuuteen Venäjän markkinoista viennin kohteena, tuonnin lähteenä ja Venäjän alueen käyttöön tuotannon paikkana tai kuljetusten toteuttamisessa. Yksinkertaisimmillaan riski liittyy siihen, että aggressiivisen Venäjän talous kehittyy heikosti ja siten Venäjä on huono vientimarkkina. Kriisitilanteessa vienti, tuonti ja tuotanto, kuten myös kauttakulku voivat olla ulkomaailman Venäjälle asettamien pakotteiden ja/tai Venäjän vastapakotteiden tai kiristystoimien kohteena. Kriisissä, jossa Venäjä pystyy rajoittamaan Suomen ulkomaankauppaa muiden maiden kanssa, esille nousevat luonnollisesti kaikki huoltovarmuusasiat.
Suomen tavarakauppa Venäjän kanssa tekee siitä monia muita maita haavoittuvamman. Vientikohteena Venäjä ei kuitenkaan ole lähellekään yhtä tärkeä kuin Neuvostoliiton aikaan. Tavaraviennin kohteena Venäjä on 5 % osuudellaan vasta 5. tärkein vientimaa Suomelle. Kun vienti lisäksi pääosin koostuu hyödykkeistä, joita voi ajatella vietävän muuallekin, markkinan supistuminen ei ole samanlainen ongelma kuin 1990-luvun alussa.
Tuonnin osuus on suurempi, 10 % tavaratuonnista. Kyse on kuitenkin yhä pääosin öljystä ja raaka-aineista, joita löytyy muualtakin maailmanmarkkinoilta. Maakaasun osuus on pieni ja osin korvattavissa LNG:llä muualta. Nykyisten itävoimaloiden käyttämä venäläinen uraani lienee myös korvattavissa. Venäjältä tuotavalla sähkölle ei sen sijaan löydy nopeaa korviketta. Toisaalta tiedämme, että (ei-fossiilisesti tuotettavan) sähkön tarve kasvaa ilmastopolitiikan takia merkittävästi.
Sähkön tarjonnan ja toimitusvarmuuden lisääminen onkin nähdäkseni keskeinen huoltovarmuuskysymys, jossa on mietittävä mahdollisuuksia pärjätä ainakaan lisäämättä riippuvuutta Venäjästä. En tunne riittävästi ydinvoima-asioita, että osaisin sanoa, voisiko venäläiseen teknologiaan perustuvan, osin venäläisomisteisen ja ehkä venäläisiä ammattilaisia hyödyntävän Hanhikiven ydinvoimalan tuotanto olla olennaisesti turvatumpi sähkön lähde kuin rajan yli kulkeva piuha. Epäilen kuitenkin.
Omat ongelmansa liittyvät Venäjälle tehtyihin investointeihin. Fortumin voimalainvestoinnit, kaiketi 5 mrd. euroa eli noin puolet yrityksen omasta pääomasta, ovat aika houkutteleva kiristyskohde, jos sellaiseen koetaan tarvetta. Toinen hankala kysymys ovat Finnairin ylilento-oikeudet Aasiaan. Nämä ovat olennaisia Finnairin kannattavuudelle ja edelleen hyvien yhteyksien turvaamiselle Suomesta paitsi itse Aasiaan myös muualle Eurooppaan.
Joskus on elätelty ajatusta, että taloudellisten kytkentöjen lisääntyminen vahvistaa demokratiaa ja vähentää aggressiivisen, taloustoimia häiritsevän toiminnan houkuttelevuutta, ”Wandel durch Handel”. Lähihistoria ei anna tälle tukea sen paremmin Venäjän kuin Kiinankaan osalta. Ja etenkin Suomen kokoisen maan merkitys on tässä mitätön.
Kaiken kaikkiaan en voi välttää päätelmää, että Suomen talouden riippuvuutta Venäjästä ei ainakaan pidä lisätä vaan pikemminkin supistaa. Tämä on ikävä, taloudellisessa mielessä traaginenkin johtopäätös, koska resursseiltaan hyvin erilaisten vierekkäisten alueiden yhteistyö ja vaihdanta eri muodoissaan tarjoavat ilmeisellä tavalla suuria hyötyjä kummankin maan yrityksille ja kansalaisille. Samalla huoltovarmuutta on yleisemminkin parannettava, mistä siitäkin aiheutuu kustannuksia.
Monet yksityiset yritykset ovat vähentäneet Venäjä-riskejään jo vuosien ajan. Kun kaupan ja investointien taso on verraten pieni, valtion riittää yksityisen sektorin osalta todeta, ettei se tule pelastamaan, jos ongelmia syntyy. Sopivan riskitason valinta jääköön yrityksille. Mutta energiahuollon kysymyksissä valtion päätökset ovat avainasemassa.
Hybridivaikuttaminen
Venäjän toimintatapaan on jo vuosien ajan kuulunut erilainen läntisten yhteiskuntien epävakauttaminen kansalaisten välistä eripuraa lietsomalla ja ääriajattelua tukemalla, heikentämällä luottamusta viranomaisten, tutkijoiden ja riippumattoman median viesteihin ”vaihtoehtoisilla totuuksilla” ja tukemalla käsitystä demokraattisten hallintojen korruptoituneisuudesta. Venäjästä kriittisesti ajatteleviin on kohdistettu erilaisia some-hyökkäyksiä. Myös kyberiskut ovat kuuluneet arsenaaliin, vaikka Suomessa kyse onkin kaiketi kyse ollut lähinnä tietomurroista infrastruktuurin lamauttamisyritysten sijasta.
Suomen haavoittuvuus hybridivaikuttamiselle lienee pienempi kuin monessa muussa maassa. Kansalaisten luottamus toisiinsa, mediaan, tiedeyhteisöön ja viranomaisiin on kansainvälissä vertailuissa hyvä. Riippumattomalla valtamedialla on vahva asema. Kansalaiset eivät usko korruption laaja-alaisuuteen. Historiatuntemuskin lienee kohtuullisen hyvä. Poliittisten äärisuuntausten kannatus on aika pientä.
Kyberturvallisuuden tasosta en osaa sanoa sen kummempaa, mutta sekin lienee kansainvälisessä vertailussa vähintään kohtuullinen. Ilmeistä kuitenkin on, että kaikkien hybridivaikuttamisen muotojen torjumiseen on jatkossa kiinnitettävä yhä enemmän huomiota. Tämä vaatii myös taloudellista panostusta, vaikka tässä puhutaankin pienistä summista. Toisaalta tärkeällä kansalaisten valistuneisuuden, luottamuksen ja yhteenkuuluvaisuuden vahvistamisella on muitakin hyötyjä kuin hybridivaikuttamisen torjunta. Demokraattinen päätöksenteko toimii tällaisissa oloissa paremmin.
Sotilaallinen turvallisuus
Venäjän käyttäytyminen viime vuosikymmenen alusta ja etenkin vuodesta 2014 lähtien on jo vaikuttanut Suomen puolustuspolitiikkaan ja siitä käytyyn keskusteluun. Puheet asevelvollisuuden lakkauttamisesta ovat loppuneet ja puolustusvoimien toimintaa on organisoitu uudelleen valmiuden parantamiseksi. Ja aika helposti syntyi laaja yhteisymmärrys Hornetien korvaamisesta 10 mrd. euron uusilla amerikkalaisilla hävittäjillä. Puolustusmenot nousevat kv-laskennan mukaisina 1,5 prosentista noin 2 prosenttiin BKT:sta ainakin vuosikymmenen ajaksi. Tämä tarkoittaa yli miljardin verran suurempia menoja joka vuosi.
Ukrainan kriisin liikkeelle sysäämä puolustuspolitiikkakeskustelu ei kuitenkaan koske puolustusmenoja vaan Natoa. Täsmällisemmin kyse on siitä, pitäisikö Suomen hakea Naton jäsenyyttä sen sijaan, että pitäydyttäisiin nykyisessä tiiviissä yhteistyössä ja ”Nato-optiossa” eli valmiudessa hakea jäsenyyttä niin erikseen harkittaessa.
Valtiojohto on toiminut viileän rauhallisesti ja painottanut option olemassa oloa: on yksin Suomen asia päättää jäsenyyshakemuksesta, kun juuri Naton laajenemisen estäminen on Venäjän keskeinen tavoite ajankohtaisessa kriisissä. Option ”lunastamisesta” presidentti ja hallitus ovat olleet pidättyväisiä lausumaan, pl. pääministerin arvio, että hän pitää hakemuksen jättämistä hyvin epätodennäköisenä ennen seuraavia eduskuntavaaleja.
Omaa kantaani en ole pystynyt muodostamaan. Venäjän aggressioiden voimistuminen lisää kyllä perusteita hakea vahvempaa turvaa yhteistyöstä, mutta ihan selvää jäsenyyden paremmuus nykytilaan nähden ei minulle ole. Hieman perustelua:
Suomen kyky ja suomalaisten halu puolustaa aluettaan niin, että tunkeutuminen aiheuttaa merkittäviä tappioita ja vaatii aikaa, on välttämätön edellytys sille, että Venäjän mahdolliset aggressiot Suomea kohtaan jäävät toteutumatta. Yhtä selvää on, että omin voimin hyökkäystä ei pitkään kyetä torjumaan. Tarvitaan muiden, käytännössä Naton ja Yhdysvaltain apua. Suomen nykyinen läheinen yhteistyö Naton kanssa, toimintatapojen ja kaluston yhteensopivuus ja harjoitukset, palvelee tämän avun saamisen todennäköisyyttä ja nopeutta ja nostaa Suomeen kohdistuvan aggression kustannuksia ja toimii siis ennalta ehkäisevästi.
Se, olisiko Suomen etujen mukaista varmistaa tämän tuen saaminen jäsenyydellä sotilasliitossa, ei kuitenkaan ole itsestään selvää. Jos Venäjän mahdollinen aggression koskisi pelkästään Suomea, mutta ei Naton nykyisiä jäseniä, Suomen olisi ilman muuta paras olla liiton jäsen, epämääräisemmän tuen saamismahdollisuuden sijasta. Olisimme turvallisuuden nettosaaja. Kun jo täytämme Naton 2 % puolustusmenotavoitteen, tämä ”lisäturva” ei myöskään välttämättä maksaisi taloudellisesti mitään ja olisi joka tapauksessa halvempaa kuin yritys lisätä aggression kustannuksia yksin omalla varustautumisella.
Realistisempi uhkaskenaario kuitenkin lienee sellainen, jossa Venäjän potentiaalinen aggressio kohdistuu laajemmin Itämeren alueeseen ja/ tai Pohjois-Norjaan, joko kriisin alusta lähtien tai sen laajetessa. Tällaisessa tilanteessa Suomen (ja Ruotsin) Nato-jäsenyys vahvistaisi ainakin jossain määrin alueen kollektiivista kykyä torjua aggressio ja siten nostaisi kynnystä ryhtyä sellaiseen. Tämäkin näkökulma puhuu Nato-jäsenyyden puolesta. Ero nykytilanteeseen ei välttämättä ole kuitenkaan suuri. Jo nykyinen yhteistyö mahdollistaa nopean yhteensopivan toiminnan ja lienee selvää, että kaikkia alueen maita koskeva aggressio laukaisisi tällaisen Venäjän vastaisen koalition syntymisen.
Toinen puoli tällaisessa aggressioskenaariossa on, voisiko Suomi pysyä kriisin ulkopuolella, jos se ei olisi Naton jäsen. Tämä olisi toteutuessaan tietysti etu. Mutta kuinka uskottavaa se olisi, jos hyökkäys kohdistuisi vieressä oleviin EU-maihin tai Norjaan ja kaikilla osapuolilla olisi iso sotilaallinen intressi hyödyntää Suomen aluetta?
Toisaalta Suomen Nato-jäsenyys merkitsisi Naton tulemista yli 1000 km matkalta Venäjälle strategisesti tärkeiden Pietarin ja Murmanskin naapuriin. Tämä Venäjän tietysti on otettava huomioon. Vaikka Suomesta katsoen tuntuu vaikealta ymmärtää, että demokraattisten maiden Nato koskaan hyökkäisi Venäjän kimppuun, Venäjän voimaan luottavan autokratian silmissä tilanne voi olla toinen. Joka tapauksessa, jos Venäjä haluaa laajentaa etupiiriään jopa riskillä, että joutuu Naton kanssa konfliktiin, Venäjän ydinalueita lähellä oleviin Nato-kohteisiin kohdistuva isku tuntuisi aika loogiselta heti kun Naton sotilaalliset vastatoimet alkavat näyttää todennäköisiltä. Ei kovin houkutteleva näkymä.
En osaa tällaisia erilaisia skenaarioita kunnolla hahmottaa enkä varsinkaan erilaisten kehityskulkujen todennäköisyyksiä. Vaikeaa se lienee asiantuntijoillekin. Mutta mihinkä muuhun voisimme hyvän käsityksen perustaa kuin turvallisuuspolitiikkaa tuntevien tutkijoiden, virkamiesten ja poliitikkojen arvioihin? Kun valtiojohdon ja virkamiesten mahdollisuuksilla osallistua spekulatiiviseen julkiseen keskusteluun on ymmärrettävät rajansa, katse kääntyy tutkijoihin, ex-virkamiehiin ja päätöksenteosta jo sivuun siirtyneisiin poliitikkoihin.
Kuten mm. Presidentti Niinistö on todennut, jäsenyyden tapaiselle muutokselle tarvitaan kansan laaja tuki, ja juuri tämän takia selkokielinen keskustelu on tarpeen. En kuitenkaan sitoisi päätöstä kansanäänestykseen. Sellainen, jos mikä, olisi äärimmäisen altis hybridivaikuttamiselle. Edustuksellisen demokratian hienous on, että se yhdistää kansalaisten tunnot ja valittujen päättäjien mahdollisuuden perehtyä vaikeiden asioiden moniin puoliin, myös sellaisen tiedon nojalla, jota julkisuudessa on vaikea käsitellä.
Turvallisuudesta on maksettava, mutta Nato ei ole rahakysymys
Kaikki kolme tarkasteltua näkökulmaa johtavat osaltaan samaan taloudelliseen päätelmään. Venäjän autoritaarinen kehitys maksaa Suomelle. Puolustusmenojen lisäys on vain yksi osa tätä. Huoltovarmuuden kohentaminen ja pyrkimys rajoittaa erilaisen hybridi- ja kybervaikuttamisen haittoja aiheuttavat myös kustannuksia.
Koko kansantalouden kannalta tärkeä seikka niin ikään on, että Putin-Venäjän arvaamattomuus on peruste välttää suurta taloudellista riippuvuutta Venäjästä verrattuna siihen, että naapurina olisi rauhanomainen, demokraattinen Venäjä. Tämä aiheuttaa menetyksiä, koska resursseiltaan kovin erilaisten maiden yhteistyö ja vaihdanta tuottavat merkittäviä hyötyjä molemmille osapuolille.
Nato-jäsenyydellä ei ole sellaisenaan suuria taloudellisia seurauksia. Se ei edellytä puolustusmenojen kasvattamiseen yli sen, mihin puhtaasti kansallisesta näkökulmasta on päädytty. Tämä samantekevyys alleviivaa Nato-päätöksen luonnetta nimenomaan turvallisuuskysymyksenä.
Suomen läheinen Nato-yhteistyö on positiivinen asia Suomen turvallisuuden kannalta. Mutta sen kirkastamiseksi, pitäisikö tämä tukeutuminen viedä jäsenyyden asteelle, toivoisi turvallisuuspolitiikan asiantuntijoilta lisää selkokielistä analyysiä ja debattia.
[1] Timothy Snyderin ”The Road to Unfreedom” on vaikuttava kuvaus Venäjän johdon turvautumisesta jopa mystiikkaan perustellakseen autoritaarisen hallinnon ja voimapolitiikan välttämättömyyttä.
