Putinin häikäilemätön sota Ukrainassa pakottaa palaamaan kysymykseen Suomen turvallisuudesta. Ulkopoliittinen johto on toistanut, ettei Suomessa tarvitse pelätä välitöntä sotilaallista uhkaa. Tämä on varmastikin totta juuri nyt. Venäjän sotilaat ja mielenkiinto ovat muualla.
Yhtä lailla on kuitenkin selvää, että Euroopan ja Suomen turvallisuuspoliittinen ympäristö on muuttunut perustavalla tavalla. Putinin Venäjä on valmis käyttämään massiivista sotilaallista voimaa itsenäistä demokraattista maata kohtaan keskellä Eurooppaa tämän pakottamiseksi omaan autoritaariseen etupiiriinsä ellei suorastaan imperiumin osaksi.
Eikä muutos koske vain tavanomaisen sotilaallisen voiman käyttöä. Putin myös uhkaa kaikkia, jotka yrittävät estää Venäjän tahdon toteuttamista Ukrainassa, seurauksilla, joita ei koskaan ennen ole koettu. Tälle on vaikea antaa muuta sisältöä kuin se, että Putin on valmis käyttämään ydinaseita, jos sen hyökkäystä yritetään ulkopuolelta estää. Tällaiseen valmiuteen viittaaminen ei ole ihan uutta, mutta nyt se konkretisoituu tilanteessa, jossa ei ole kyse vastaamisesta suoraan Venäjään kohdistuvaan uhkaan.
Olen pitänyt Suomen turvallisuuspoliittista ratkaisua hyvänä. Kun Venäjällä kaiken järjen mukaan ei pitäisi olla suurta intressiä sekaantua Suomen asioihin, itsenäinen suhteellisen vahva puolustus yhdistyneenä kahdenvälisiin yhteistyökuvioihin USA:n ja mm. Ruotsin kanssa on tuntunut fiksulta tavalta muodostaa riittävä kynnys Venäjän mahdolliselle vaikkakin epätodennäköiselle sotilaalliselle painostukselle. Rakennelma on tukenut vakautta Pohjois-Euroopassa. Ollessamme Ruotsin kanssa Naton ulkopuolella Venäjällä ei ole ollut edes kuviteltua syytä ajatella Suomen jotenkin uhkaavan Venäjän turvallisuutta. Mutta tiivis yhteistyö Naton kanssa on tehnyt selväksi, että Venäjän ryhtyessä laajempaan aggressioon Itämeren ympäristössä Suomi ja Ruotsi solahtaisivat nopeasti osaksi tätä torjuvaa koalitiota. Naton ulkopuolella oleminen on vähentänyt pelkoa, että ajautuisimme osalliseksi sotaan, joka alkaa muualla.
Päteekö tällainen ajattelu yhä? Vähemmän kuin ennen. On tietysti edelleenkin totta, että Venäjän intressi Suomeen on paljon pienempi kuin Ukrainaan. Venäjän autoritaarinen johto pelkää siihen monin historiallisin ja kulttuurillisin ml. kielellisin sitein kytkeytyneen Ukrainan demokraattisen kehityksen uhkaavan omaa valtaansa. Demokraattinen, menestyvä Suomi ei ole sille samalla tavoin uhka. Emme koskaan kuuluneet Neuvostoliittoon ja kulttuurisesti olemme kaukana toisistamme. Emme muodosta samanlaista vertailukohtaa venäläisille kuin Ukraina.
Samalla kuitenkin Putin selvästi nostaa tavoitteekseen Venäjän/Neuvostoliiton imperiumin uudelleen luomisen. Hän pitää Leninin suurena virheenä Ukrainan erillisyyden hyväksymistä ja Neuvostoliiton hajoamista vuosisadan katastrofina. Tällainen fantasia lisää väistämättä huolta siitä, että Venäjän etupiiritavoitteet saavat konkreettista sisältöä myös aivan Suomen lähialueella Baltiassa tai että Suomeenkin kohdistuisi suoraa painostusta, vaikka sille juuri nyt on vaikea nähdä järkevää syytä.
Se, kuinka pitkälle Putinin tavoittelema etupiiri ulottuu, on epäselvää ja riippuu varmastikin vastarinnan tiukkuudesta. Suomen oma puolustuskyky yhdessä todettujen yhteistyökuvioiden kanssa sekä historiassa osoitettu tahto puolustaa maata saattavat edelleenkin riittää pidättäytymiseen avoimesta aggressiosta Suomea kohtaan tai sillä uhkaamisesta. EU-Suomeen kohdistuva painostus johtaisi luultavasti myös EU:n nopeampiin ja vahvempiin vastatoimiin kuin mihin Ukrainan kriisin alkuvaiheessa on päädytty. Putin ei kuitenkaan näytä välittävän paljoakaan taloudellisista seurauksista tai eristykseen tuomitsemisesta. Hän näyttää pysähtyvän vain riittävään vastavoimaan.
Tämä johtaa kysymykseen, pitäisikö Suomen formalisoida sotilaallinen yhteistyönsä Nato-maiden kanssa jäsenyyden avulla ja saada siten artiklan 5 tuoma automaattinen tuki aggressiota vastaan. Tämä ei ole ollut minulle ennen torstaita selvää, mutta nyt kallistun Nato-jäsenyyden kannalle.
Syitä on kolme. Yksi on aiemmin ajattelemaani suurempi riski, että Putinin Venäjän imperiumihaaveet ulottuvat myös Itämeren alueelle, ja havainto, että näiden edistämiseksi Venäjä katsoo oikeudekseen ryhtyä täysimittaiseen sotaan itsenäistä valtiota vastaan. Riski ei myöskään liity pelkästään Putinin henkilöön. Putinin suurvaltanostalgialle näyttää olevan varsin paljon tukea venäläisten joukossa. Tuoreen mielipidetiedustelun mukaan yli 60 % venäläisistä tukee Putinia. Putinin poistuminen kuvioista tavalla tai toisella ei välttämättä muuta Venäjän päättäjien tavoitteita ja toimintatapoja radikaalisti.
Toiseksi, ilman jäsenyyttä Naton tarjoama tuki ja sitä kautta pelotevaikutus ei taida sittenkään olla täysin uskottava Venäjän silmissä ja siten tehokas ennalta ehkäisevä tekijä. Natohan on viime päivinä selvästi korostanut sen suojelevan kaikin keinoin jokaista Nato-maan tuumaa, mutta ei sanonut mitään läheisten kumppaneiden alueesta ja sulkenut selvästi Ukrainan tapaisen maan suojansa ulkopuolelle. Nato-maat ovat demokratioita. Sen vuoksi niiden poliittisten päättäjien on vaikea halutessaankaan sitoutua uhrauksiin, jotka eivät koske sitä omaa porukkaa, joiden osalta on tehty sitovia keskinäisiä lupauksia tuesta.
Kolmas on Putinin jokseenkin suora viittaus ydinaseiden käyttömahdollisuuteen. Ydinasekortin voisi ajatella vaikuttavan toiseenkin suuntaan: jos naapurin harhainen päättäjä on valmis siihen turvautumaan, eikö olisi parasta olla kaikin tavoin ärsyttämästä tätä, koettaa olla omissa oloissa, ”suomettuneena” jos niin halutaan. Minulle tämä uhkaus näyttäytyy kuitenkin juuri vastakkaisella tavalla.
Vaikka ydinsota onnistuttaisiinkin jotenkin rajoittamaan niin, ettei maapallon isoista osista tulisi asumiskelvottomia, ydinaseiden käyttö Euroopassa koskettaisi meitäkin dramaattisella tavalla. Siinäkin tapauksessa, että Venäjän ydiniskut kohdistuisivat pääosin läntiseen Eurooppaan, yksi todennäköinen vastaiskun kohde Pietari on meitä lähellä. Eikä kymmenien miljoonien eurooppalaisten tappaminen voisi olla meillekään merkityksetöntä, vaikka Suomen niemellä itse jotenkin selviäisimme. Monilla meistä on läheisiä Lontoossa, Frankfurtissa ja muualla. Emme ole vain suomalaisia vaan myös eurooppalaisia. Tällaiseen uhkaan ei voi vaikuttaa kuin mahdollisimman suurella ja yhtenäisellä vastavoimalla. Meillä ei ole moraalista oikeutta olla tässä vapaamatkustajana.
Nato-jäsenyys ei edelleenkään ole silmissäni sellainen hopealuoti turvallisuusuhkiamme vastaan kuin monet näyttävät ajattelevan. Kyllä nyky-Venäjä siihen reagoi. Ja voihan esimerkiksi kolmen vuoden päästä Yhdysvalloissa olla taas presidentti, joka on valmis diileihin ihannoimiensa autokraattien kanssa. Naton jäsenyys ei varmuudella estä meitä joutumasta tällaisen sopimisen pelinappulaksi. Mutta todennäköisyyttä jäädä yksin karhun kanssa se vähentää.
Putinin hyökkäyssota on mitä suurimmassa määrin pyrkimys kaventaa demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion alaa Euroopassa. Onnistuessaan sen vaikutukset eivät jää Ukrainaan. Jos sen sijaan Ukrainasta tulee Putinin vallan loppu, on ainakin mahdollisuus, että autoritaarisuuden tuki romahtaa Venäjällä. Jos niin kävisi, meiltä poistuisi uhka, jonka takia Nato-jäsenyyttäkin pitää pohtia. Samalla katoaisi keskeinen johtotähti muiden maiden pienemmiltä ja isommilta voimamiesten ihailijoilta. Trump voisi jäädä valitsematta ja ainakaan hänellä ei olisi kaveria diilintekoon.
Tällaiseen asioiden paremmaksi kääntymiseen on vaikea ja vaarallista luottaa. Venäjän historia ei anna juurikaan tukea suurvaltanostalgian hylkäämiselle ja demokratian voitolle, vaikka juuri Putin epäonnistuneen sotaretken takia dumpattaisiinkin. Mutta mitä pitempään ukrainalaiset pystyvät pitämään puoliaan, sitä paremmat mahdollisuudet tällaisellekin on. Sen takia Suomen pitää tukea kaikin tavoin taistelua, jota ukrainalaiset käyvät meidänkin puolestamme. Osallistuminen yhtenäiseen läntiseen rintamaan on parasta mitä voimme tehdä.
Jos meillä järjestetään kansanäänestys Nato-jäsenyydestä, äänestän puolesta. Jos asia on auki seuraavissa eduskuntavaaleissa, en äänestä puoluetta tai ehdokasta, joka vastustaa Nato-jäsenyyttä. Millä askelmerkeillä asiassa olisi mentävä eteenpäin, siinä en yritä neuvoa minusta harkitsevasti toiminutta poliittista johtoa.
