Työllisyys on parantunut Suomessa reippaasti. Eikä vain viimeisen vuoden aikana vaan vuodesta 2015 lähtien. Muutos johtuu kansainvälisen talouden vetoavun ohella jäljitettävistä politiikkatoimista Suomessa. Työllisyyden vahvistamista tarvitaan jatkossakin, joskin politiikan painopistettä on muokattava. Työllisyyden kasvattaminen kohonneelta tasoltaan ei ole helppoa, mutta viimeisten 6-7 vuoden kokemukset lisäävät luottamusta politiikan kykyyn vaikuttaa asiaan.
Suomen työllisyystilanne on parantunut merkittävästi viimeisen vuoden aikana. Työvoimatutkimuksen mukaan töissä oli helmikuussa 89 000 henkeä enemmän kuin vuotta aiemmin. Samalla työllisyysasteen trendiluku nousi 74 prosenttiin ja työttömyysasteen trendiluku painui 6,8 prosenttiin.
Vielä tärkeämpi positiivinen havainto on, että kyse ei ole vain koronataantumasta toipumisesta vaan vuodesta 2015 alkaneen positiivisen työllisyyskehityksen jatkumisesta, johon korona aiheutti vain tilapäisen notkahduksen. Vuonna 2021 työllisiä oli 153 000 enemmän kuin vuonna 2015 (näistä 136 000 15-64-vuotiaiden ikäryhmässä). 15-64-vuotiaiden työllisyysaste nousi noin 5 prosenttiyksikköä. Jos em. tuorein helmikuun trendiluku osoittautuu pysyvämmäksi, työllisyys on vielä lähes 60 000 korkeampi kuin vuoden 2021 vuosikeskiarvo. Tällöin muutos vuoteen 2015 on 200 000 työllisen luokkaa ja 15-64-vuotiaiden työllisyysaste on noussut lähes 7 prosenttiyksikköä vuodesta 2015.
Osallistumisaste eli työmarkkinoilla olevien työllisten ja työttömien osuus 15-64-vuotiaasta väestöstä on jo reilusti korkeampi kuin ennen 90-luvun lamaa.[1] Työllisyysastekin on karkeasti vuoden 1989 tasolla, kun otetaan huomioon, että uuden laskentatavan mukainen työllisyysaste jää lähes prosenttiyksikön alemmalle tasolle kuin aiemman laskentatavan mukainen aste; helmikuun trendiluku jopa ylittää vuoden 1989 tason, kun viime vuoden keskiarvo jää prosenttiyksikön verran matalammaksi. Laskentatapamuutos huomioon ottaen helmikuun trendiluku vastaa myös hallituksen tavoitteeksi asettamaa 75 %.
Parantunut työllisyyskehitys tarkoittaa myös sitä, että Suomen työllisyysasteen ero muihin Pohjoismaihin on pienentynyt. Kun Suomen työllisyysaste oli globaalin finanssikriisin jälkeisinä vuosina 5-6 prosenttiyksikköä matalampi kuin muissa Pohjoismaissa keskimäärin, vuonna 2021 ero oli noin 3 prosenttiyksikköä ja tänä keväänä todennäköisesti pienempi. Koko työikäisestä väestöstä laskettu työllisyysasteen ero kylläkin yliarvioi Suomen onnistumista. Muissa Pohjoismaissa on huomattavasti enemmän maahanmuuttajataustaisia, joiden työllisyysaste on keskimäärin kantaväestöä alempi.
Erityisesti ikääntyneiden ja nuorten naisten työllisyys kohentunut
Vuodesta 2015 alkanut työllisyyden koheneminen koskee laaja-alaisesti eri väestöryhmiä ja myös alueita. Ikäryhmien väliset erot ovat kuitenkin suuret. Suurimmat nousut työllisyysasteissa on ikäluokassa 60-64-vuotiaat sekä miehillä että naisilla. Tämän ohella 54-59-vuotiaiden ja 20-24-vuotiaiden miesten sekä 25-39-vuotiaiden naisten työllisyysasteet ja edelleen vaikutus kokonaistyöllisyyteen ovat nousseet paljon.[2]
Työllisyysasteiden eri ikäryhmissä tapahtuneen nousun yhteenlaskettu vaikutus työllisyyteen on itse asiassa vajaat 30 000 työllistä suurempi kuin työllisyyden kokonaiskasvu. Tämä johtuu siitä, että matalan työllisyysasteen ikäryhmien osuus väestöstä on ikääntymisen takia kasvanut. Ilman ikärakenteen epäedullista muutosta työllisyys olisi siten kasvanut vielä toteutunutta enemmän.
Työllisyyden lisäys on ollut selvästi suurempaa kuin työttömyyden väheneminen; työttömien lukumäärä aleni vuosien 2015 ja 2021 välillä vain 38 000 hengellä. Pääosin työllisyyden lisäys on siis perustunut siirtymiseen työvoiman ulkopuolelta työvoimaan. Ainoastaan 20-24-vuotiaiden ryhmässä työttömyyden aleneminen on ollut suurempaa kuin työvoiman ulkopuolella olevien väheneminen. Työvoiman ulkopuolelta on siirrytty työvoimaan ennen kaikkea 60-64-vuotiaiden ikäryhmässä ja 25-34-vuotiaiden naisten joukossa.
Työpaikkojen lisäyksestä noin 100 000 on osa-aikaisia ja 50 000 kokoaikaisia. Tästä huolimatta myös tehtyjen työtuntien määrä kasvoi paljon, 4,9 %. Tämä on vain prosenttiyksikkö vähemmän kuin työllisten määrän muutos.
Tuskin yhtä selitystä
Työllisyyden paranemiselle 2015 lähtien tuskin on yhtä selitystä. Euroopan talouden toipuminen ja siihen perustunut vientimarkkinoiden suotuisa kehitys vuosina 2015-2019 on epäilemättä tärkeä seikka. Yhteisen tekijän merkitykseen viittaa esimerkiksi vertailu Ruotsin, Tanskan ja Norjan työllisyyden kasvuvauhtiin. Työllisten määrä kasvoi näissä maissa keskimäärin 5,3 %, mikä on vain marginaalisesti vähemmän kuin Suomen työllisyyden muutos 5,9 %. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kotoperäisillä tekijöillä olisi ollut huomattava vaikutus työllisyyden paranemiseen. Suomen työllisyyden kasvu olisi voinut jäädä muiden Pohjoismaiden kasvua pienemmäksi ilman muutoksia politiikassa tai työmarkkinoiden toiminnassa.
Useat seikat, joiden voi olettaa vaikuttavan työllisyyteen, ovat muuttuneet Suomessa suotuisasti vuoden 2015 jälkeen. Vuonna 2015 säädettiin jo aiemmin työmarkkinaosapuolten sopimasta työn tarjonnan kannustimia parantavasta eläkeuudistuksesta. Uudistus astui voimaan 2017.
Sipilän hallitus toteutti useita työn tarjontaa periaatteessa lisääviä uudistuksia: ansiosidonnaisen työttömyysturvan keston lyhentäminen 100 päivällä 2017, päivähoitomaksujen tulorajojen korotus myös 2017, tuloverotuksen keventäminen sekä ns. aktiivimalli, jolla työttömiä kannustettiin työpaikkojen hakemiseen etuuden pienentymisen uhalla. Työn hintaan välittömästi vaikuttava merkittävä kokonaisuus oli ns. kilpailukykysopimus, joka alensi työnantajan työvoimakustannuksia. Tämän voi olettaa johtaneen lisääntyneeseen työn kysyntään.
Rinteen/Marinin hallitus on puolestaan päättänyt lukuisista uudistuksista, jotka tähtäävät työllisyyden vahvistamiseen. Näitä ovat ns. työttömyyseläkeputken myöhentäminen vuoden 2020 alusta ja myöhemmin voimaan astuva poistaminen, ns. pohjoismainen työvoimapalveluiden malli, TE-palveluiden siirtäminen kuntien vastuulle, varhaiskasvatusmaksujen alentaminen, oppivelvollisuuden laajentaminen jne. Toisaalta aktiivimallin osittainen peruuttaminen ja etuuksien parantaminen ja verotuksen kiristyminen on heikentänyt jossain määrin työnteon kannusteita.
Tutkimuksista tukea politiikan merkittäville vaikutuksille
Eri politiikkatoimien vaikutusarviointi on epävarmaa puuhaa. Tutkimuspohjaista tietoa on vain osasta toimenpiteitä ja tällöinkin kyse on käytännössä pitkän ajan vaikutuksista. Vaikutukset toteutuvat useimmiten kuitenkin hitaasti ja on vaikea sanoa, miten ne täsmälleen ajoittuvat.
Se, että työllisyys on parantunut etenkin 60-64-vuotiaiden ryhmässä ja että tämä on toteutunut työvoiman ulkopuolella olevan väestön supistumisen kautta, viittaa eläkeuudistuksen merkittävään vaikutukseen. Huolellinen analyysi (Lassila, Määttänen, Valkonen 2015) tukee tätä päätelmää. Raportti (kuvio 2.4) viittaa siihen, että tämän ikäryhmän työllisyysaste nousisi uudistuksen takia noin 6 prosenttiyksikköä. Kun toteutunut työllisyysasteen muutos oli 12,3 prosenttiyksikköä vuosina 2015-2021, ehkä puolet ikäryhmän työllisyyden paranemisesta voisi johtua eläkeuudistuksesta. Tämä tarkoittaa runsasta 20 000 työllisen lisäystä. Toinen tarkastellun ikäryhmän työllisyyttä todernnäköisesti huomattavasti lisännyt tekijä on parantunut terveys ja työkyky.
Kyyrä ja Pesola (2020) esittävät vakuuttavaa näyttöä ns. työttömyysputken eli työttömyysturvan lisäpäiväoikeuden rajoittamisen vaikutuksesta työllisyyteen. Olisikin houkuttelevaa ajatella, että 55-59-vuotiaiden miesten osalta, jossa työllisyysmuutos on ollut suurin, työttömyysputken muutosten vaikutus olisi merkittävä. Ratkaisevan suuri tämän tekijän vaikutus tuskin kuitenkaan voi olla tarkastellulla ajanjaksolla. Vuonna 2015 putkeen pääsivät enää vain 59-vuotiaat.
Kärkkäinen ja Tervola (2018) arvioivat vuosina 2016-2018 toteutettujen sosiaaliturvan ja verotuksen muutosten pitkän ajan työllisyysvaikutuksiksi mikrosimulointimallilla 33000-42000 eli keskiarvona runsaat 35 000 työllistä. Suurimmat vaikutukset työllistymisveroasteeseen ja edelleen työllisyyteen arvioitiin olleen varhaiskasvatusmaksujen alennuksilla ja ansiosidonnaisen työttömyysturvan keston lyhentämisellä. Varhaiskasvatusmaksujen tuntuva vaikutus voisi selittää naisten työllisyysasteen havaittua huomattavaa nousua ikäryhmissä 25-39 vuotta. Työttömyysturvamuutoksen vaikutus jakautunee tasaisemmin.
Lehmus ja Kauhanen (2019) päätyvät makromallilaskelmien perusteella arvioon, että kilpailukykysopimuksen vaikutus työllisyyteen olisi ollut jousto-oletuksista riippuen 23000-48000 eli keskiarvona 35 000 työllistä vuoteen 2022 mennessä. Analyysin oletus on, etteivät palkkasopimukset ole mitätöineet kikyn vaikutuksia kustannuskilpailukykyyn. Yksikkötyökustannuskehityksen perusteella tätä voi pitää oikeana arviona. Näyttääkin siltä, että kiky-sopimuksen solmimisen jälkeen palkanmuodostus on pysyvämmin maltillistunut. Työllisyysasteen nousuun ei ole vuodesta 2016 lähtien liittynyt samanlaista ansiotasoindeksin nousun kiihtymistä kuin aiempien vuosien havaintojen perusteella olisi voinut olettaa (kuviossa yhteys on esitetty ns. Phillips-relaatiota mukaillen ei-työllisyysasteen ja ansiotasoindeksin muutoksen välisenä.)
Kilpailukykysopimuksen vaikutus työllisyyteen onkin tulkittava yhdessä palkanmuodostuksen muuttumisen kanssa. Kiky pienensi nopeasti työvoimakustannuksia ja johti työvoiman kysynnän kasvuun. Tämän työllisyysmuutoksen kesto perustuu siihen, että palkanmuodostus on muuttunut kilpailukykyä paremmin säilyttäväksi. Niinpä se, missä määrin nimenomaan kikyn voidaan olettaa pysyvämmin parantaneen työllisyyttä, riippuu siitä, kuinka paljon kiky-prosessin ajatellaan vaikuttaneen palkanmuodostusta maltillistavasti.
Laskemalla yhteen em. kolmen tutkimuksen keskimääräiset vaikutusarviot päästään runsaaseen 90 000 työlliseen.[3] Tämä on huomattavan suuri osuus vuoden 2015 jälkeisestä työllisyyden lisäyksestä: lähes puolet noin 200 000 työllisen lisäyksestä, joka helmikuun trendiluvun perusteella on toteutunut kuluvan vuoden alkuun mennessä. Loppu olisi siten kansainvälisen noususuhdanteen ja em. tutkimuksissa tarkastelemattomien politiikkatoimien ja esimerkiksi parantuneen työkyvyn seurausta.
Istuvan hallituksen työllisyystoimien vaikutuksista on useita alustavia arvioita[4]. Selvimmin tutkimustietoon pohjautuvissakin arvioissa on vaihtelua. Karkea suuruusluokka rakenteellisten (ts. suhdannepolitiikkaan liittymättömien) toimien vaikutuksista asettunee jonnekin 40000 työllisen tienoille. Pääosa toimista on kuitenkin vasta astunut tai astumassa voimaan. Kun lisäksi toimet yleensä vaikuttavat merkittävällä viiveellä, toistaiseksi toteutuneeseen työllisyyskehitykseen Rinteen/Marinin hallituksen rakenteellisilla toimenpiteillä tuskin on ehtinyt olemaan suurta vaikutusta.
Merkityksellisempää sen sijaan on ollut hallituksen onnistuminen koronakriisin aiheuttamien työllisyysvaikutusten hillinnässä. Tämä perustuu yhtäältä itse terveysongelman kansainvälisessä vertailuissa tehokkaaseen hoitamiseen ja toisaalta tukitoimiin, joilla on estetty työllisyyden tuotannon ja työllisyyden heikkenemistä. Finanssipolitiikan kevennys on tukenut riittävästi työllisyyttä, vaikka elvytyksen taso onkin ollut kansainvälisesti vertaillen maltillinen. Raha- ja finanssipolitiikan poikkeuksellinen elvyttävyys koko maailmassa yhdistyneenä oman kustannuskilpailukyvyn säilyttämiseen on tukenut kasvuamme hyvin.
Hahmotelmani eri tekijöiden roolista on karkea. Olisikin hyvä, jos vuoden 2015 jälkeisen työllisyyskehityksen syitä selvitettäisiin huolellisella tutkimuksella, ei vain historiankirjoituksen takia vaan myös opiksi ja ymmärrykseksi tulevaa päätöksentekoa varten. Talouspolitiikan arviointineuvosto ja eri tutkimuslaitokset olisivat tällaisen työn luontevia toteuttajia.
Työllisyyden edistäminen yhä tarpeen mutta aiempaa vaativampaa
Istuvan hallituksen rakenteellisten toimien työllisyysvaikutukset ovat vasta toteutumassa. Edellä todettu arvio 40 000 työllisen lisäyksestä vastaisi yli yhden prosenttiyksikön nousua työllisyysasteeseen. Yhdessä viimeisen vuoden hyvän kehityksen kanssa tämä tarkoittaisi työllisyysasteen nousua yli 75 prosenttiin. Tämä ei olisi enää kaukana muiden Pohjoismaiden nykyisestä keskimääräisestä noin 76 % tasosta. Pitäisikö siis ajatella, että työllisyyspolitiikassa ei enää tarvittaisi lisäponnistuksia? Ei.
On toki ilmeistä, että tulevien kahden vaalikauden aikana ei ole järkeä tavoitella samanlaista lähes prosenttiyksikön vuotuista työllisyysasteen nousuvauhtia, joka on toteutunut vuoden 2015 jälkeen. Yli 80 % työllisyysaste ei ole realistinen. Työllisyyden vahvistamisen politiikka on kuitenkin edelleenkin tärkeää, useasta syystä.
Suomen väestörakenne on jatkossakin muita Pohjoismaita hankalampi. Huoltosuhde ja etenkin vanhusväestön suhde työikäisiin on selvästi heikompi kuin muissa maissa. Tämän vuoksi olisi julkisen talouden kestävyyden kannalta hyvä, jos työllisten osuus työikäisistä olisi Suomessa suurempi kuin muissa Pohjoismaissa.
Toiseksi, työttömyys on yhä verraten korkealla tasolla, selvästi korkeampi kuin Tanskassa ja Norjassa ja kantaväestön osalta myös suurempi kuin Ruotsissa. Kun työttömyydestä aiheutuu muutakin haittaa kuin työpanoksen vajaakäyttö, sen alentaminen olisi tärkeää.
Kolmanneksi työvoiman saatavuusongelmat heikentävät Suomen talouskasvun edellytyksiä paitsi suoraan työpanoksen tarjonnan heikkouden kautta myös sen vuoksi, että osaavan työvoiman heikko saatavuus vähentää Suomen houkuttelevuutta investointien kohteena. Tämä voi heikentää tuottavuuden kasvua, koska uusi aiempaa parempi teknologia tulee pitkälti käyttöön investointien kautta. Suomen saatavuusongelmat koskevat lisäksi poikkeuksellisen paljon korkeasti koulutettuja avainosaajia. Kun avainosaajat ovat usein komplementteja muulle työvoimalle, ilman heitä jää myös muita työpaikkoja syntymättä.
Työllisyyden lisääminen korkeammalta lähtötasolta on samalla aikaisempaa vaativampaa. Yksi asia on, että työn ulkopuolella edelleen olevien osaaminen on keskimäärin työssä olevia heikompaa tai ainakin avautuviin työtehtäviin nähden huonommin sopivaa. Tämä korostaa koulutuksen lisäämistä yleensä ja erityisesti sen kohdentamista uusia taitoja erityisesti tarvitseville. Pitkäaikaistyöttömillä ja työvoimasta syrjäytyneillä on usein myös muita työllistymistä vaikeuttavia ominaisuuksia kuin osaamisen puute.
Toinen haaste on, että huoltosuhteen parantaminen ja työvoimatarpeiden tyydyttäminen edellyttävät työ- ja opiskeluperäisen maahanmuuton olennaista lisäämistä. Tämä koskee monenlaista työvoimaa, mutta erityisesti kaikkein osaavinta porukkaa. Suomen houkuttelevuus on kuitenkin useasta syystä heikompi kuin tärkeillä kilpailijamailla. Työmarkkinoiden pieni koko, maan verraten syrjäinen sijainti, outo kieli, monia muita maita vähäisempi ulkomaalaisväestö sekä uutena asiana turvallisuusriskien korostuminen arvaamattoman Venäjän naapurissa ovat tällaisia asioita. Näitä haittoja täytyisi kyetä kompensoimaan muilla tekijöillä.
Lisäksi työllisyyden edistämisessäkin olisi otettava entistä enemmän huomioon toimenpiteiden vaikutukset julkisen talouden tasapainoon. Toimet eivät saisi lisätä menoja samalla tavalla kuin monet viime vuosina päätetyt toimet ovat tehneet. Mm. puolustuksen, huoltovarmuuden ja terveysturvallisuuden vahvistaminen ja vihreän siirtymän nopeuttaminen vaativat vuosien ajan aiempaa suurempia panostuksia. Toisaalta verotuksen korkea lähtötaso ja tarve kilpailla ulkomaisista osaajista ja investoinneista ei tee sen kiristämistä houkuttelevaksi.
Kaiken kaikkiaan työllisyyden edistämiselle on edelleen vahvat perusteet. Politiikan painopistettä on kuitenkin aihetta muuttaa. Aiempaa enemmän on syytä panna painoa työ- ja opiskeluperäisen maahanmuuton edistämiseen sekä siihen, että työllisyyden kasvuun liittyy myös tuottavuuden nousu ja positiivinen vaikutus julkisen talouden tasapainoon. Kaikkien näiden tavoitteleminen samanaikaisesti ei ole helppoa.
Vaikeuksien ei kuitenkaan pidä antaa lannistaa. Se, että viime vuosien hyvä työllisyyskehitys on merkittävältä osin liitettävissä toteutettuihin politiikkauudistuksiin, rohkaisee ajattelemaan, että oikein suunnitelluilla ja hyvin toimeen pannuilla uudistuksilla on mahdollista vaikuttaa työllisyyteen paljon jatkossakin.
[1] Työvoimatutkimuksen toteutusta ja esimerkiksi työllisyysasteen laskentatapaa on muutettu vuoden 2021 alussa. Tilastokeskus on tuottanut uuden tavan mukaiset sarjat taaksepäin vuoteen 2009 saakka. Kuvion työllisyys- ja työttömyysasteet on laskettu taaksepäin kertomalla vanhat luvut uuden ja vanhan laskentatavan mukaisten työllisyys- ja työttömyysasteiden vuosien 2009 ja 2021 keskimäärisillä suhteilla.
[2] Ikäryhmittäisten työllisyysasteiden muutosten vaikutus, kontribuutio, työllisyyteen on laskettu kertomalla vuoden 2021 ikäryhmän väestömäärä ao. ikäryhmän työllisyysasteen muutoksella vuosien 2015 ja 2021 välillä.
[3] Tällainen työn tarjontaa lisäävien toimien yhteenlasku on kyseenalaista lyhyellä aikajänteellä, jolloin työvoiman kysyntä ei ole täysin joustavaa. Ongelmaa on selostettu tarkemmin tässä kirjoituksessa. Kun sekä eläkeuudistuksesta että Sipilän hallituksen toimista on kuitenkin kulunut jo vuosia aikaa, kysynnän joustosta aiheutuva vähennystarve lienee aika pieni. Voinemme siten pitää em. summaa kohtuullisen hyvänä likiarvona tarkasteltujen toimien vaikutuksesta.
[4] Huolellisimmin tehtyjä, tutkimustietoon perustuvia arvioita löytyy ainakin täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä
