Suomi on saanut mainetta toimivana ja päätöskykyisenä maana sekä koronan että Venäjän luoman turvallisuusuhan edessä. Vastaavaa toimintakykyä tarvittaisiin myös edessä olevista taloushaasteista selviämiseksi.
Nato-päätös on vahva osoitus Suomen kyvystä toimia, kun olosuhteet muuttuvat. Muutamassa kuukaudessa turvallisuuspolitiikka orientoidaan keskeiseltä osin uudelleen. Etenkin Ruotsissa mutta laajemminkin tätä on pidetty osoituksena Suomen poikkeuksellisesta päätöksentekokyvystä.
Myös koronakriisissä Suomi on toiminut tehokkaasti. Vaikka useista tehdyistä ja tekemättömistä koronatoimista voi perustellusti olla monta mieltä, tulosten valossa politiikka on onnistunut hyvin. Ylikuolleisuus ja taloudelliset menetykset ovat Euroopan pienimpien joukossa.
Voisiko viime kuukausina turvallisuuspolitiikassa ja (hieman suuremmin varauksin) koronapolitiikassa osoitettu toimintakyky ulottua laajemmin näköpiirissä olevien taloudellisten ja yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisuun? Helppoa se ei ole. Tarve hyvään toimintakykyyn on kuitenkin ilmeinen.
Suomen talouden kaksoishaaste
Suomen talouden kasvunäkymä on tunnetusti vaisu. BKT:n kasvuvauhdiksi ennakoidaan alle 1,5 % vuosikymmenen loppuun saakka. Tämä on verrokkeja – muita Pohjoismaita ja esimerkiksi Saksaa –vähemmän. Väestönkasvun pysähtymisen takia asukasta kohden laskettu BKT kehittyy ennusteissa kyllä likimain verrokkien vauhtia. Tätä ei kuitenkaan voi pitää kovin hyvänä saavutuksena, koska se tarkoittaa 2008 jälkeen syntyneen huomattavan kasvukuilun jäämistä pysyväksi.
Näissä arvioissa ei myöskään ole otettu huomioon Venäjän aloittaman sodan seurauksia. Suomen talousmaantieteellinen asema heikkenee Venäjän markkinoiden kadotessa ja Aasian lentoyhteyksien heikentyessä ja myös Suomen maariski arvaamattoman Venäjän naapurina saattaa kasvaa.
Tällainen kasvunäkymä ja yksin väestörakenteen muutoksesta johtuvat lisäpaineet julkisten menojen lisääntymiseen johtavat julkisen talouden alijäämien ja velan pysyvään kasvuun. Tämä paljon puhuttu kestävyysvajeen ongelma siis on olemassa, vaikka mitään ikäviä kasvua heikentäviä ja/tai julkisia menoja lisääviä uusia sokkeja ei syntyisi. Tällaisen näkymän vallitessa on vaikea huolehtia kaikkia kansalaisia koskevasta ja ympäristön asettamat rajoitteet huomioon ottavasta hyvinvoinnin paranemisesta.
Olisi lisäksi epärealistista ajatella, ettei uusia sokkeja tule. Venäjän hyökkäyssota heti koronakriisin ja vain runsaat vuosikymmen maailmantaloutta horjuttaneen finanssi- ja eurokriisin jälkeen osoittavat, että maailma on epävarmempi kuin vielä 15 vuotta sitten ajateltiin. Kaikkien tällaisten sokkien seurauksena kasvu heikkenee ja julkinen velka kasvaa ennakoidusta.
Talousympäristö voi muodostua tuoreimpia ennusteita huonommaksi itse asiassa jo varsin pian. Kiinan kasvu on nopeasti hidastumassa ja USA:n ja EU-alueen talouksissa on syntymässä stagflaatio, nopean inflaation ja hidastuvan kasvun yhdistelmä, jota on vaikea hallita perinteisillä kysynnänsäätelytoimilla. Ukrainan sodan eskaloituminen sekä kehittyvien maiden ruoka- ja energiakriisin kärjistyminen syviin levottomuuksiin johtavilla tavoilla voivat heikentää talouskehitystä ennakoidusta.
Olisi siis kyettävä sekä vastaamaan hyvin tiedossa oleviin, hitaasti kehittyviin vaikeuksiin että selviytymään jo kehkeytyvistä ja myös vielä tuntemattomista sokeista.
Päätöskyvyn haaste hankalampi kuin korona- tai Putin-kriisissä
Poliittisen järjestelmän kykyä reagoida sekä koronan että Putinin hyökkäyssodan luomiin poikkeuksellisiin päätöksentekotarpeisiin on helpottanut kaksi asiaa, sokkien luonne ja velkaan turvautuminen tarvittavien toimien rahoittamiseksi. Pandemian uhkaama terveys on ihmisten tarvehierarkiassa korkealla, tärkeämpi kuin kulutusmahdollisuudet. Rauha ja sotilaallinen turvallisuus ovat vastaavasti kansakunnan hyvinvoinnin ja jopa olemassaolon ydinasioita. Taloustieteellisin termein kumpikin on julkishyödyke, ts. yhden ihmisen hyötyminen (”kulutus”) ei heikennä muiden mahdollisuutta hyötyä samasta asiasta, ja toisaalta ketään ei voida estää hyötymästä turvallisuutta parantavista politiikkatoimista. Niin poliittisten päätöksentekijöiden kuin kansalaistenkin on ollut helppo ymmärtää, että tällaisista asioista huolehtiminen on valtion tehtävä ja terveyden ja turvallisuuden turvaaminen menee välittömien taloudellisten etujen edelle.
Etenkin koronakriisi mutta myös Putinin hyökkäyssota ovat heikentäneet talouskasvua ja sen kautta vähentäneet verotuloja. Samalla tarpeelliseksi arvioidut politiikkaratkaisut ovat lisänneet julkisia menoja. Ilman muita toimia tämä tarkoittaa julkisen talouden alijäämän kasvua. Siltä osin kuin kyse on tilapäiseksi arvioidusta alijäämän kasvusta, se on luontevaa rahoittaa velalla, ts. tasoittaa taakkaa ajan yli. Näin hallitus on myös tehnyt. Tämä ratkaisu on luonnollisesti helpottanut päätöksentekoa, kun ei ole tarvinnut miettiä mitä ja kenen veroja nostetaan tai mitä ja kenelle suunnattuja palveluita tai tulonsiirtoja karsitaan. Samalla velkataakka on kuitenkin kasvanut.
Nämä päätöksentekoa helpottavat tekijät eivät ole voimassa, kun pyritään vastaamaan edellä todettuun kaksoishaasteeseen – kestävän kasvun turvaamiseen ja uusiin sokkeihin varautumiseen.
Millaisia päätöksiä pitäisi pystyä tekemään?
Suomen kasvupolitiikan kehittämistarpeita on tarkasteltu viime vuosina useissa selvityksissä. Niiden viestit ovat aika yhdensuuntaisia. Tuorein tällainen raportti toteaa tärkeimmiksi parannuskohteiksi osaavan työvoiman lisäämisen koulutusta kehittämällä ja työ- ja opiskeluperäistä maahanmuuttoa lisäämällä, tutkimus- ja kehitysrahoituksen tuntuvan lisäämisen, innovaatiojärjestelmän tehokkuuden parantamisen, ns. osaavan pääoman houkuttelun sekä työvoiman kotimaisen tarjonnan sekä työmarkkinoiden joustavuuden lisäämisen.
Tuleviin sokkeihin varautumisessa on hyvä erottaa yhtäältä erilaiset puskurit (robustisuus) ja toisaalta kyky muuttaa toimintaa olosuhteiden muuttuessa (resilienssi). Puskureilla tarkoitan varastoja, markkinoiden ja tuotantopanosten lähteiden hajauttamista ja ennen kaikkea vahvoja taseita. Likvidit varat ja velkaantumiskyky sallivat tilapäisesti vakiintuneen toiminnan jatkumisen sokin aiheuttamasta tulonmenetyksestä huolimatta ja myös uusien menojen rahoittamisen sokin luomien tarpeiden mukaisesti. Kyky muuttaa toimintaa sokkiin sopeutumiseksi on välttämätön haluttaessa selviytyä pysyvistä sokeista mutta hyödyksi myös tilapäisemmissä häiriötilanteissa.
Poliittisen päätöksenteon kannalta em. kaltaiset tarpeet ovat hankalia. Kasvupolitiikka vaatii lisää julkista rahoitusta ennen kaikkea tutkimus- ja kehitystoimintaan mutta myös useisiin muihin asioihin. Ns. vihreän siirtymän nopeuttaminen ja turvallisuusuhkiin varautuminen edellyttävät samoin lisää voimavaroja. Kaikki nämä menot ovat pitkäaikaisia, ja osin pysyviä.
Tällaisessa asetelmassa on hyvin hankala pitää julkinen velkaantuminen sillä tavoin maltillisena, että se sallii pahojen sokkien edellyttämän lisävelkaantumisen tulevaisuudessa. Yhtälöstä ei selvitä ilman joidenkin menojen karsimista ja/tai verotuksen kiristymistä. Käytännössä uskon tarvittavan molempia, eikä kumpikaan ole poliittisesti helppoa.
Resilienssissä on kyse sekä yrityssektorin että julkisen sektorin kyvystä siirtyä tekemään uusia asioita tai asioita uudella tavalla, kun olosuhteet muuttuvat. Keskeinen asia on työmarkkinoiden joustavuus. Tarkoitan tällä työvoiman ohjautumista tuhoutuvista työpaikoista uusiin ja työvoimakustannusten määräytymistä niin, että työttömyys pysyy mahdollisimman pienenä, kun sokit aiheuttavat työpaikkojen tuhoutumista. Näihin asioihin vaikuttavat paitsi työmarkkinoiden pelisäännöt myös sosiaaliturvan useat piirteet.
Työllisyyden varsin hyvä paraneminen vuodesta 2015 samalla kun palkkakehitys on pysynyt maltillisena, on ollut positiivinen muutos 2010-luvun alkuun verrattuna. Työvoiman saatavuusongelmien kasvu samalla kun työttömyys ja työllisyys ovat muita Pohjoismaita heikommat viittaa kuitenkin sopeutumiskyvyn rajojen lähestymiseen. Samalla esillä ovat vaatimukset julkisen sektorin palkkatason laajasta ja suuresta nostamisesta. Ne uhkaavat heikentää merkittävästi julkisen talouden tasapainoa ja myös vaivoin luodun ”Suomen mallin” säilymistä palkanmuodostuksessa. Sari Sairaanhoitajan haamu on kilpailukyvyn yllä.
Työmarkkinoiden joustavuuden ohella tarvitaan sopeutumisen pakkoa yrityksissä. Tämä edellyttää toimivaa kilpailua ja pidättäytymistä kannattamattoman liiketoiminnan pitkäaikaisesta tukemista. Useilla aloilla, mm. vähittäiskaupassa, kilpailu ei ole kovin voimakasta. Yritystukien määrä on puolestaan kasvanut ja sellaisenaan perustellut koronatuet ovat luoneet odotuksia valtion tulosta apuun pienemmissäkin ongelmissa.
Julkisen sektorin toimintojen sopeutuminen muuttuviin oloihin ei sekään näytä tapahtuvan erityisen joustavasti. Vaikka sote-uudistus on vihdoin, vuosien väännön jälkeen saanut perusmuotonsa, sen toteutuminen kustannusten kasvua hillitsevällä tavalla on epäselvää. Mm. vaatimus palkkojen harmonisoinnista kunkin sote-alueen huippujen tasolle on kallis ratkaisu.
Kaikki työmarkkinoiden pelisääntöihin, sosiaaliturvajärjestelmän kannustavuuteen, yritystukiin kuten myös julkisen sektorin organisointiin liittyvät päätökset ovat tunnetusti vaikeita. Samalla tavalla kuin (yleensä) julkisten menojen leikkaamisen tai verotuksen kiristämisen yhteydessä, muutoksista välittömästi kärsivät ovat nopeasti selvillä, kun taas hyödyt tulevat pidemmän päälle ja jakautuvat epämääräisemmin.
Seuraava hallitus kohtaa väistämättä tällaiset, ristiriitoja enemmän aiheuttavat päätöstilanteet kuin koronakriisin tai Venäjän aiheuttaman turvallisuusuhan tapauksissa tapahtui. Politiikka palaa varmuudella politiikkaan.
Tietopohja ja budjettirajoituksen muistaminen tärkeitä
Välttämätön edellytys kyvylle sopia hankalista asioista on hyvä tietopohja vaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista. Ennen vaaleja tapaa valmistua monia politiikkatarpeita koskevia selvityksiä. Ministeriöt tuottavat mm. tulevaisuuskatsauksia ja tutkimuslaitoksilta sekä etujärjestöiltä tulee erilaisia politiikka-analyysejä ja –suosituksia. Papereissa on tälläkin kertaa varmasti hyvää pohjaa politiikkavaihtoehtojen pohdinnalle. Budjettirajoitukset eivät näissä kuitenkaan läheskään aina tule riittävästi, jos lainkaan, huomioon otetuiksi. Tulevien vuosien iso ongelma on kuitenkin juuri tässä: miten sovittaa monet lisämenojen tarpeet yhteen velkaantumisen hillinnän kanssa.
Tämän vuoksi järkevien politiikkaratkaisujen aikaansaamisen tueksi tarvitaan sekä julkisten menojen että verorakenteen tarkoituksenmukaisuutta koskeva kartoitus niin, että tulokset olisivat käytettävissä ennen eduskuntavaaleja ja hallitusneuvotteluja. Tavoitteena tulisi olla yhtäältä identifioida julkisten menojen säästömahdollisuuksia tavoilla, jotka mahdollisimman vähän heikentävät menoille asetettujen yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamista. Vastaavasti verotuksen osalta olisi tarkasteltava keinoja lisätä verotuloja mahdollisimman pienin verotuksen kiristykseen liittyvin haitoin. Työ tulisi tehdä virkamiesvetoisesti mutta hyödyntäen ministeriöiden ulkopuolella olevaa asiantuntemusta (VTV, tutkimuslaitokset, yliopistot).
Toinen tärkeä asia on palauttaa uskottavuus valtiontalouden kehysmenettelylle. Menettelyn idea on estää se, että hallituskauden aikana väistämättä syntyvät uudet menotarpeet paisuttavat kokonaismenoja ja verotuksen pysyessä muuttumattomana johtavat velkaantumisen kasvuun. Kokonaismenojen kasvattamisen sijasta ratkaisut täytyy hakea menojen uudelleenkohdentamisesta. Yksinkertaisin keino parantaa tätä on ns. jakamattoman varauksen kasvattaminen. Koska kehysmenettelyn varsinainen tavoite on velkaantumisen hillintä, myös veromenojen lisäykset on perusteltua ottaa tavalla tai toisella huomioon. Menettelystä sopiminen jää toki hallitusneuvotteluihin, mutta olisi hyvä, että asiasta käytäisiin kunnon poliittinen keskustelu jo ennen vaaleja ja valtiovarainministeriö tuottaisi selkeät vaihtoehdot tällaista keskustelua varten hyvissä ajoin.
Olisi myös eduksi, että yleensäkin koottaisiin yhteen tietoa erilaisten mahdollisten politiikkavaihtoehtojen vaikutuksista informoitua vaalikeskustelua varten. Sosiaaliturvan uudistamista pohtiva komitea tiettävästi tuottaa väliarvioita uudistusvaihtoehdoista kuluvan vuoden loppuun mennessä. Muutakin relevanttia tutkimus- ja selvitystyötä on tehty ja meneillään. Valtioneuvoston kanslia, jolla on päävastuu hallitusohjelmaneuvottelujen tietopohjaa koskevasta valmistelusta, voisi koordinoida tällaista tiedon kokoamista.
Kyky sopia tärkeysjärjestyksestä ratkaisee
Mikään tietopohja tai budjettimenettely ei kuitenkaan auta, jos poliittisilla päättäjillä ei ole kykyä sopia asioiden panemisesta tärkeysjärjestykseen. Tämä vaatii päätöksentekijöiltä paljon. On kyettävä perustelemaan äänestäjille, miksi kaikkea tärkeänä pidettyä ei voida toteuttaa, miksi on tingittävä ”saavutetuista eduista”, miksi onkin toimittava toisin kuin aiemmin on ilmoitettu tai jopa luvattu. On kyettävä vastustamaan eturyhmien painostusta. On kannettava vastuu myös omalta kannalta kiusallisista kompromisseista. On kestettävä kolumnistien ja twitteristien ilkkumiset takinkäännöistä.
Esimerkiksi päätöksenteko-ongelmasta sopii korkeakouluopetuksen ja tutkimuksen laajentaminen. Puolueet ovat juuri päässeet yhteisymmärrykseen tutkimus- ja kehittämisrahoituksen lisäämisestä. Täysi hyöty näistä panostuksista saadaan kuitenkin vain jos löytyy osaajia innovaatiota hyödyntämään. Mutta Suomessa on jo nyt pula monenlaisista osaajista ja koulutustasossa olemme vajonneet OECD-maiden keskikastiin. Korkeakoulutusta täytyy lisätä, mutta miten se rahoitetaan, kun T&K-rahoituksenkin lisäys näkyy toistaiseksi vain julkisen talouden suunnitelman alijäämässä? Korkeakoulujen maltillinenkin lukukausimaksu auttaisi paljon. Se on kuitenkin ollut täydellinen tabu, vaikka korkeakoulutus on hyvin tuottoisa investointi siihen osallistuville. Korkeakoulutuksen täysi maksuttomuus on omituista myös, kun sitä verrataan terveyspalveluihin. Sairaanhoidon asiakasmaksuja voidaan periä pienitulosiltakin ja kansalaiset ovat lähtökohtaisesti vastuussa lääkekuluistaan.
Poliittiset päätöksentekijät ovat avainasemassa, koska demokratiassa he viime kädessä määrittävät myös muita päättäjiä koskevat pelisäännöt. Mutta samat vaatimukset kyvystä sopia ja panna asiat tärkeysjärjestykseen koskee myös työmarkkinajärjestöjen ja isojen yritysten johtohenkilöitä.
Vastuullinen politiikka ei ole helppoa missään. Moni poliitikko kokee varmasti todeksi J-C Junckerin lausahduksen ”kaikki me tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta emme tiedä, miten tulla valituksi uudelleen”. Vaikka tieto viisaasta politiikasta tuskin onkaan niin selvä asia kuin Juncker antaa ymmärtää, vastuullisen politiikan tekeminen on demokratiassa aina vaikeaa. Mutta mahdotonta se ei ole.
Erot maiden kehityksessä ovat selitettävissä parhaiten juuri poliittisten järjestelmien erilaisilla kyvyillä toteuttaa vastuullista politiikkaa. Ajateltaessa pitkää historiaa teollistamisen alusta Suomi on yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa kuulunut tässä maailman parhaimmistoon. Pitkässä taantumassa vuoden 2010-luvun alussa Suomi ei kuitenkaan kovin päätöskykyinen ollut.
Voisimmeko nyt rakentaa koronakriisissä ja uudessa turvallisuustilanteen muutoksessa vahvaksi osoittautuneen toimintakyvyn varaan? Voisimmeko tehdä pitkäjänteisestä mutta samalla sokkeihin nopeasti reagoivasta, hankalista valinnoista selviävästä päätöksenteosta Suomen vahvuuden? Turbulentissa maailmassa tätä pitäisi ainakin yrittää, vaikka helppoa ei olekaan.
