Talouskehityksen heikentyminen lisää korkeasti velkaantuneiden maiden vaikeuksia ja pahimmillaan luo riskin eurokriisin tapaisen tilanteen toistumisesta. Samalla Venäjän aggressio ja uhka synnyttää huomattavia tarpeita Ukrainan ja Itä-Euroopan jäsenmaiden tukemiseen ja yleensä julkisten menojen lisäämiseen. Haasteesta selviämiseksi asioiden selkeä tärkeysjärjestys on hyvä lähtökohta, myös Suomen EU-politiikalle.
Euroopan unioni ja etenkin euroalue on käynyt läpi useita vakavia kriisejä viimeisen vuosikymmenen aikana. Globaalia finanssikriisiä seurannut Eurokriisi syöksi useat taloudet syvään taantumaan ja uhkasi pahimmillaan johtaa euroalueen hajoamiseen. Vuosikymmenen puolivälissä seurasi pakolaiskriisi ja Brexit. Kaksi vuotta sitten iski korona ja nyt Venäjän hyökkäyssodan luoma sokki, jonka kaikki seuraukset eivät vielä ole näkyvissä.
Kaikkien kriisien keskeinen piirre on ollut vaikutusten epäsymmetrisyys. Joko sokit sellaisenaan ovat kohdistuneet paljon voimakkaammin joihinkin maihin kuin toisiin tai jäsenmaat ovat olleet hyvin eriasteisesti haavoittuvia. Pahimmillaan jäsenmaa on ollut huonossa asemassa sekä sokin että haavoittuvuuden suhteen.
Tämä epäsymmetria on johtanut jännitteisiin jäsenmaiden välillä. Talouden suhteen perusjännite on ”etelän” ja ”pohjoisen” välillä. Haavoittuneimmiksi osoittautuneet eteläisen Euroopan euromaat ja Ranska ovat nostaneet esille jäsenmaiden solidaarisuuden tärkeyden ja vaatineet erilaisia yhteisvastuullisia finanssipoliittisia toimia talousvaikeuksien voittamiseksi. Pohjoisen Euroopan maat, etunenässä Saksa, Hollanti ja Suomi, mutta myös Itävalta ja euroalueen ulkopuolella Ruotsi ja Tanska ovat puolestaan korostaneet jäsenmaiden vastuuta omasta taloudestaan ja markkinakuria jäsenmaiden talouden vastuullisena pitäjänä.
Ukrainan kriisi vaikuttaa unionin sisäisiin jännitteisiin kahdella tavalla. Yksi on talouden heikentyminen, joka asettaa haavoittuvien eteläisen Euroopan maiden julkisen talouden kestävyyden jälleen kyseenalaiseksi. Toinen on kriisiä maantieteellisesti lähellä olevien maiden ja itse Ukrainan tarvitsema tuki ml. sanktioiden toimeenpano sekä EU-maiden talouksien nopeutettu rakennemuutos pois fossiilienergian käytöstä. Kummankin osalta nousee esille kysymys, miten taakka jaetaan.
Talousjännitteiden kolme aluetta
Erilaiset käsitykset hyvästä talouspolitiikasta ovat koskettaneet lähinnä kolmea kysymyskokonaisuutta: finanssipolitiikan sääntöjä, yhteisiä EU:n tai euroalueen tason finanssipoliittisia toimia ja Euroopan keskuspankin roolia. Yksinkertaistaen etelä on tavoitellut joustavia tai löysiä kansallista finanssipolitiikkaa rajoittavia sääntöjä, yhteisvastuullisia finanssipoliittisia toimia ja EKP:n tukea korkeasti velkaantuneiden maiden kyvylle velkaantua lisää. Pohjoinen karikatyyri on pitäytyä tiukoissa fipo-säännöissä, välttää yhteisvastuullisia finanssipolitiikan toimia ja pitää EKP kapeana koko euroalueen hintavakautta vaalivana instituutiona.
Isossa kuvassa Eurooppaa koetelleet talouskriisit ovat muuttaneet EU:n talouspolitiikkakehikkoa etelän hyvänä pitämään suuntaan. Vaikka toisen suuntaisiakin muutoksia on tehty, keväällä 2022 finanssipolitiikkaa sitovat säännöt ovat tosiasiassa löysemmät, EU:lla on enemmän yhteisvastuullista finanssipoliittista toimintaa ja EKP on ulottanut toimintansa paljon laajemmalle kuin vain koko euroalueen hintavakauden vaalimiseen.
Tärkeitä etappeja tässä muutoksessa ovat olleet jäsenmaiden välisen lainamuotoisen kriisirahoitustuen mahdollistaminen ensin tilapäisillä ja sittemmin pysyvällä vakausmekanismilla (EVM), koronapandemian myötä syntynyt elpymisrahasto ja EKP:n ns. OMT-lupaus sekä laajat osto-ohjelmat (PSPP, PEPP). Elpymisrahasto oli vakausmekanismien rahoitustukea selvästi suurempi askel kohti yhteistä finanssipoliittista toimintaa. Rahaston tuesta yli puolet on suoria tulonsiirtoja lainan sijasta ja rahaston voimavarat kerätään EU:n yhteisvastuullisella velalla. Rahasto sellaisenaan on kertaluonteinen, mutta sen luominen alentaa kynnystä vastaaviin järjestelyihin tulevaisuudessa.
Jäsenmaiden finanssipolitiikkaa rajoittavaa vakaus- ja kasvusopimusta on useaan otteeseen tulkittu uudella tavalla ja koronapandemian myötä sen säännöt siirrettiin kokonaan hyllylle. Toisaalta valtionlainoihin on vaadittu velkajärjestelyä periaatteessa helpottavat yhteistoimintalausekkeet. Myös rahoitusmarkkinatoimijoiden sääntelyä on tiukennettu ja samalla on luotu pankeille yhteinen valvonta EKP:n yhteyteen sekä kriisinratkaisumekanismi, joka nojautuu paitsi sijoittajan vastuuseen myös pankeilta kerättyyn kriisinratkaisurahastoon ja tätä tukevaan julkisrahoitteiseen varautumisjärjestelyyn.
Muutoksia on ajanut ”elävä elämä”, kriisien luoma pakko saada tilanne hallintaan. Tuskin kukaan pitää syntynyttä kokonaisuutta optimaalisena. Kyse on poliittisista kompromisseista, joita on ohjannut lyhyen ajan ongelmien helpottaminen pikemminkin kuin kestävän, selkeisiin periaatteisiin pohjautuvan johdonmukaisen rakenteen luominen. Tästä seuraa, että tarve muokata kehikkoa ei ole kadonnut minnekään.
Pyrkimyksiä kehikon systemaattiseen kehittämiseen onkin ollut. Akateeminen yhteisö ja muut asiantuntijatahot ovat esittäneet lukuisia erilaisia kehittämisehdotuksia. Tuorein komission keskustelunavaus on alun perin talvella 2020 ja ”koronatauon” jälkeen syksyllä 2021 julkistettu tiedonanto. Siinä hahmoteltiin muutostarpeita lähtien jäsenvaltioiden kasvaneesta velkataakasta ja finanssipoliittisen liikkumavaran tärkeydestä toistuvien sokkien oloissa, vihreän siirtymän aiheuttamista huomattavista investointitarpeista ja politiikkakoordinaation hyödyllisyydestä.
On kuitenkin hyvin kyseenalaista, pystytäänkö edelleenkään kehikon johdonmukaiseen ja aikaa kestävään muokkaamiseen. Päätöksiä on syntynyt lähinnä vain vastauksena kriiseihin. Nyt sellainen on syntymässä koronasokin ja koronapolitiikan jälkiseurauksien ja Venäjän hyökkäyssodan seurauksena.
Uusi, inflaation ajama kriisi
Euroopan talous näytti olevan varsin hyvässä kunnossa viime syksynä. Taloudet olivat toipuneet hyvin koronataantumasta, työllisyys oli vahvassa kasvussa ja työttömyys jo laskenut historiallisen alas, julkisen talouden alijäämät laskussa ja inflaatio ennusteiden mukaan asettumassa keskuspankin tavoitteen mukaiseksi keskipitkällä aikavälillä. Positiivinen näkymä koski myös paljon velkaantuneita haavoittuvia maita kuten Italiaa.
Tilanne on viime kuukausina muuttunut radikaalisti. Globaalit inflaatiopaineet ovat jo ennen Ukrainan kriisiä olleet aiemmin arvioitua voimakkaampia, kun tarjontaan on syntynyt erilaisia pullonkauloja ja kysynnän kasvu on ollut vahvaa mm. ennätysmatalien korkojen takia. Venäjän hyökkäyssota ja siihen liittyvät pakotetoimet ovat nyt nostaneet nopeasti energian, raaka-aineiden ja elintarvikkeiden hintoja.
Näiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta inflaatiovauhti on muutamassa kuukaudessa noussut nopeammaksi kuin vuosikymmeniin. Kun EU-maat ovat energian ja raaka-aineiden nettotuojia, hintamuutos on samalla iskenyt talouksien ostovoimaan merkittävästi. Myös sodan luoma yleinen epävarmuus heikentää kysyntää ja etenkin investointeja. On syntynyt stagflaatioprosessi, jossa inflaation kiihtymiseen liittyy tuotannon kasvun hidastuminen.
Stagflaatio on jo sellaisenaan iso haaste talouspolitiikalle. Kokonaiskysynnän säätelyllä ei pystytä samanaikaisesti sekä hillitsemään inflaatiota että tukemaan kasvua. Tarjontaongelmiin vaikuttaminen on toisaalta vaikeaa tai ainakin hidasta.
EU-alueen talouspolitiikkaan tuo oman vaikeusasteensa jälleen sokkien ja haavoittuvuuksien epäsymmetria. Jäsenmaiden riippuvuus fossiilienergiasta ja etenkin Venäjältä tulevasta kaasusta ja öljystä vaihtelee merkittävästi. Sama koskee rahoituslaitosten altistumia Venäjäriskeille (vaikka ne yleensä ovatkin pieniä), ja ns. maariskiä. Ja korkotason nousu lisää julkisia menoja luonnollisesti eniten maissa, joissa julkista velkaa on paljon. Kasvuennusteet ovat heikentyneet viime syksyn jälkeen varsin eri tavoin eri maissa.
Suurimmat ennustekorjaukset koskevat Venäjän energiasta riippuvia ja konfliktin laajenemisen kannalta haavoittuvimpia Itä- ja Keski-Euroopan maita. Mutta joukossa ovat jälleen myös korkeasti velkaantuneet Italia ja Espanja. Erityinen huolenaihe on Italia, jonka kykyyn kestää sokkeja suhtaudutaan hyvin epäilevästi. Italian valtionlainojen korkoero suhteessa Saksaan onkin noussut Ukrainan sodan jälkeen varsin nopeasti.
Heikentyneet talousnäkymät ovat johtaneet jälleen vaatimuksiin helpottaa haavoittuvien maiden tilannetta niin finanssipolitiikan sääntöjen helpotuksilla, yhteisvastuullisella finanssipolitiikalla kuin EKP toimillakin. Vakaus- ja kasvusopimuksen hyllyllä pitoa päätettiinkin jo jatkaa vuoden 2023 loppuun. Tällä ei kuitenkaan merkitystä jäsenmaiden velkaantumiskustannusten tai -kyvyn kannalta. Vaatimukset elpymisrahaston tapaisen tukiratkaisun uudistamisesta eivät toisaalta ole ottaneet tulta. Kun otetaan huomioon pohjoisen Euroopan maiden voimakas vastustus kertaluonteisena hyväksytyn ratkaisun toistamiselle, uusi yhteisvelkaan perustuva tulonsiirtomekanismi ei olekaan uskottava lähitulevaisuuden politiikkareaktio. Huomio kääntyy EKP:hen.
EKP:n dilemma
EKP:n kevyt rahapolitiikka on ollut keskeinen tekijä euroalueen ja myös sen heikoimpien talouksien toipumisessa eurokriisistä 2015 lähtien ja myös koronakriisistä 2020 jälkeen. Tämä on toteutunut keskuspankkikorkojen alentamisen ohella laajoilla velkapaperien osto-ohjelmilla. EKP on ostanut julkisen sektorin papereita yli 4000 miljardin euron verran, mikä on noin kolmannes euroalueen julkisesta velasta (PSPP 2500 mrd ja PEPP 1600 mrd.) Korkotaso on laskenut matalaksi kauttaaltaan (lyhyet, pitkät, yksityinen sektori, julkinen sektori) ja ostot ovat mahdollistaneet valtioiden huomattavan lisävelkaantumisen. Julkisen velan korkorasitus on velkaantumisen kasvusta huolimatta alentunut. Esimerkiksi Italian valtiovelan korkomenot ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana alentuneet noin 5 prosentista 3 prosenttiin BKT:sta, vaikka velan suhde BKT:hen on noussut 130 prosentista yli 150 prosenttiin.
Niin kauan kuin inflaatio oli selvästi alle keskuspankin tavoitetason, korkotason mataluuden ja osto-ohjelmien antama tuki valtioiden velkaantumismahdollisuuksille oli sopusoinnussa keskuspankin hintavakaustavoitteen kanssa. Kun nyt inflaatio ja inflaationäkymä eteenpäin on radikaalisti muuttunut, näin ei enää ole. Inflaation hillintä edellyttää rahapolitiikan kiristämistä. Tämä kuitenkin lisää valtioiden velkaan liittyviä riskejä ja talouksien heikentyessä myös rahoitussektorin vakautta. Iso kysymys on, kuinka paljon rahapolitiikkaa voidaan kiristää ilman, että nämä vakausriskit muodostuvat liian suuriksi.
Rahapolitiikan kiristäminen on joka tapauksessa alkanut. EKP ilmoitti joitakin kuukausia sitten velkakirjaohjelmien netto-ostojen lopettamisesta. Kesäkuun 9. päivä ilmoitettiin myös keskuspankkikorkojen nostamisesta vuoden puolivälistä lähtien.
Korkomarkkinoiden reaktiot näyttävät kuitenkin nopeasti saaneen EKP:n huolestuneeksi valtionvelkaan liittyvistä riskeistä. Vain kuusi päivää tämän jälkeen, 15.6., EKP päätti ylimääräisessä kokouksessaan toimista, jotka tähtäävät asiallisesti jäsenvaltioiden valtionpapereiden korkoerojen rajoittamiseen. Syy näyttää ilmeiseltä: Italian valtionlainojen koron nousu yli 4 prosenttiin ja samalla korkoeron kasvu yli 2 prosenttiin Saksaan verrattuna.
EKP pyrkii korkoeron rajoittamiseen yhtäältä kohdentamalla PEPP-ohjelman velkakirjojen uudelleenostot tarpeen vaatiessa ”joustavasti” ns. pääoma-avaimesta poiketen korkean koron papereihin. Toisaalta kerrottiin, että EKP valmistelee uutta rahoitusmarkkinoiden pirstaloitumista hillitsevää (”anti-fragmentation”) politiikkavälinettä. EKP siis tavoittelee rahapolitiikan kiristämisen yhdistämistä yksittäisten jäsenvaltioiden velkapaperien erityiskohteluun.
PEPP-ohjelmaan on alun perinkin sisältynyt mahdollisuus pääoma-avaimesta poikkeamiseen. Sitä on myös käytetty, mutta varsin maltillisesti, mm. painottamalla ostoja Italian papereihin jonkin verran niiden pääoma-avainosuutta enemmän. Nopeasti rahapolitiikkakokouksen jälkeen järjestetty ylimääräinen kokous ja anti-fragmentaatiotoimien alleviivaaminen korostavat kuitenkin EKP:n aikaisempaa suurempaa sitoutumista jäsenvaltioiden korkoerojen rajoittamiseen.
Pyrkimys korkoerojen rajoittamiseen ei toki ole uusi asia. Se oli Draghin ”what-ever-it-takes” –ilmoituksen ja sen pohjalta syntyneen OMT-lupauksen ydin. Ohjelmaa perusteltiin rahapolitiikan yhtenäisyyden (”singleness”) säilyttämisellä, millä tarkoitettiin rahapolitiikan vaikutusten välittymistä likimain samanlaisina koko euroalueelle. Taustalla oli näkemys, että markkinoiden arviot haavoittuvien valtioiden luottoriskistä olivat aiheettoman suuria perustuessaan mm. pelkoon euroalueen hajoamisesta. Samaan ajatukseen markkinoiden määrittämien korkojen perusteettomuudesta suhteessa talouden todellisiin ominaisuuksiin (”fundamentteihin) on viitannut ajankohtaisessa tilanteessa mm. EKP:n johtokunnan jäsen Isabel Schnabel.
Kaiken kaikkiaan EKP:n mittavat osto-ohjelmat ja erityisesti valmius kohdentaa ostoja epäsymmetrisesti markkinoiden epäluottamuksen kohteena oleviin papereihin on tehnyt EKP:sta asiallisesti valtionpapereiden markkinatakaajan ja samalla vähentänyt korkoeroihin perustuvaa markkinakuria. Kun nyt inflaationtorjunta on johtanut tarpeeseen lopettaa netto-ostot ja ajan mittaan luultavasti vähentää valtionpapereiden määrää EKP:n taseessa, korkoerojen hillitseminen voi perustua vain EKP:n toimien epäsymmetrisyyteen. Tämä alleviivaa entistäkin enemmän EKP:n roolia haavoittuvien valtioiden velkaantumismahdollisuuksien määrittäjänä ja herättää ilmeisen kysymyksen, missä määrin ja millä reunaehdoilla keskuspankki voi tällaisia päätöksiä tehdä.
Ehdollisuus avainkysymyksenä
Eurokriisin aikana luotuihin rahoitustukijärjestelyihin liittyi tiukka ehdollisuus, ts. tuen edellytys oli julkisen talouden tasapainoa parantavat menojen leikkaukset ja verojen korotukset sekä talouskasvua vahvistavat rakenteelliset toimet. Taloudellisten ja poliittisten perusteiden ohella tämä koettiin välttämättömäksi myös juridisista syistä: tukea oli muuten vaikea pitää yhteensopivana perussopimuksen ns. no bailout –lausekkeen eli artiklan 125 kanssa.
Samaa periaatetta sovellettiin myös EKP:n OMT-ohjelmaan. Kohdennettujen ostojen edellytyksenä oli EVM:n asettaman sopeutusohjelman hyväksyminen. Ideana on se, että tällaisen ohjelman avulla tuetaan jäsenmaan maksukykyä, jolloin markkinoiden hinnoittelemalle korkealle riskille ei ole perustetta. Ns. Gauweiler-tuomiossa Euroopan tuomioistuin alleviivasi juuri tällaisen ”tiukan ehdollisuuden” merkitystä sen estämiseksi, että ohjelma kannustaisi jäsenvaltiota alijäämien lisäämiseen (Whelan 2022).
Koronakriisin iskiessä suhtautuminen ehdollisuuteen kuitenkin muuttui. Elpymisrahaston rahoitukseen liittyi lähinnä vain rahoituksen käyttötarkoitusta koskevia ja maalle jo asetettujen maakohtaisten suositusten toteuttamiseen liittyvää ehdollisuutta. Vastaavasti PEPP-ohjelman yhteydessä EKP ei asettanut ehtoja pääoma-avaimesta poikkeaville valtionpapereiden ostoille.
Tuoreessa päätöksessä EKP ei myöskään millään tavoin viittaa pääoma-avaimesta poikkeamisen ehdollisuuteen. Merkille pantavaa myös on, ettei EKP:n äskettäin uusitussa strategiassa mainita ehdollisuutta edellyttävää OMT:tä instrumenttina. Kun lisäksi nyt ollaan kehittämässä kokonaan uutta instrumenttia fragmentoitumisen hillitsemiksi, EKP näyttää hylänneen OMT:n todellisena vaihtoehtona.
Ehdollisuuden lieventäminen tai jopa siitä kokonaan luopuminen johtuu yhtäältä siitä, että koronan aiheuttamat ongelmat katsottiin maiden politiikasta täysin riippumattomaksi sokiksi. Tämän vuoksi ilman ehtoja toteutuvan tuen ei ollut syytä aiheuttavan moraalikatoa samalla tavalla kuin eurokriisin yhteydessä. Vielä tärkeämpi syy oli kuitenkin tuen tarpeessa olevien maiden jyrkkä ehdollisuuden vastustus. Sopeutusohjelmat olivat kaikissa eurokriisin aikana rahoitustukea saaneissa maissa hyvin epäsuosittuja. Ehdollisuuden vieroksuminen ilmeni myös siinä, että yksikään maa ei hakenut keväällä 2020 EVM:n koronatilannetta varten luotua erityistä rahoitustukea, johon liittyi vain hyvin löysä ehdollisuus.
Ehdollisuuden sivuuttaminen on kuitenkin ongelmallinen ratkaisu. Taloudellisessa mielessä olematon ehdollisuus vähentää kannustimia välttää uuden tuen tarpeen syntymistä vahvistamalla talouden kestokykyä ja etenkin julkista taloutta hyvinä aikoina. Poliittisesti ehdollisuuden puuttuminen heikentää rahoitustukijärjestelyjen hyväksyttävyyttä maissa, joilla itsellään todennäköisesti ei ole tarvetta tukeen. Ja juridisesti vailla ehdollisuutta olevaa tukea on hankala saada sopimaan yhteen nykyisen perussopimuksen kanssa.
Venäjän hyökkäys luo uudenlaisen jakolinjan
EU on reagoinut hyvin yhtenäisesti Venäjän hyökkäykseen. Sanktiot ja tuki Ukrainalle ovat olleet voimakkaita. Ukraina on nähty paitsi perusteettoman brutaalin väkivallan kohteena, myös eurooppalaisten arvojen puolustajana. Venäjän hyökkäyksen ilmeinen syy on ollut pyrkimys estää Ukrainaa ankkuroitumasta osaksi läntistä yhteisöä ja tehdä siitä alistettu puskurivaltio. Ukrainan asia on laajasti koettu Euroopan yhteiseksi asiaksi. Ukraina onkin pääsemässä jäsenyyteen johtavaan prosessiin.
Sodan, sanktioiden ja Ukrainan tuen aiheuttama taloudellinen taakka EU-maille alkaa toisaalta muodostua yhä konkreettisemmaksi. Samanaikaisesti sotauutisiin aletaan tottua. Näiden yhteisvaikutuksesta osassa maita halukkuus Venäjän taloudelliseen eristämiseen ja myös Ukrainan tukemiseen asein ja muuten on heikentymässä. Itä-Euroopan maissa ja mm. Pohjoismaissa Ukrainan pitkäaikaisen tuen tarve sen sijaan ymmärretään hyvin.
Samanaikaisesti pidemmän ajan sopeutuminen Venäjän muodostamaan uhkaan vaatii lisää julkisia menoja kaikissa EU-maissa. Näitä syntyy vihreän siirtymän nopeuttamisesta, sotilaalliseen ja muuhun turvallisuuteen tehtävistä panostuksista ja myös Ukrainan jälleenrakentamisen ja jäsenyyden kannalta välttämättömän rakennemuutoksen tukemisesta, mitä EU-maat eivät voi välttää. Ukrainan vaatima tuki on suuri. Arviot sodan toistaiseksi aiheuttamista jälleenrakennustarpeista ylittävät 500 miljardia dollaria. Väestöltään hieman Puolaa suuremman Ukrainan BKT asukasta kohden oli ennen sotaa ostovoimakorjattuna vain hieman yli kolmannes Puolan tasosta. Ukrainan vaatima koheesiotuki EU-polulla tulee olemaan suurempi kuin Puolan.
Lisäksi on mahdollista, että sota lisää maailmantalouden blokkiutumista. Tällaisessa asetelmassa Euroopan on entistä tärkeämpää panostaa kykyynsä kehittää teknologiaa omin voimin. Tämä vaatii mm. julkisen tutkimus- ja kehitysrahoituksen lisäämistä.
Syntyy siten asetelma, jossa euroalueen haavoittuvilla läntisillä mailla Italia etunenässä on vaikeuksia selviytyä heikentyvän kasvun, korkojen nousun sekä lisääntyvien julkisten menotarpeiden aiheuttamista julkisen talouden ongelmista samalla kun EU:n tulisi kyetä lisäämään tukeaan Itä-Euroopan jäsenmaille ja Ukrainalle. EU:n taloudellisesti vahvimmat maat kohtaavat kysymyksen, mihin solidaarisuuden tulisi ensisijaisesti kohdistua. Kun omissa maissakin monet kansalaiset ovat ostovoiman heikentymisen takia huomattavissa vaikeuksissa, solidaarisuus ei välttämättä ole kovin suosittua. Poliittiset ristiriidat kärjistyvät.
Miten Suomen pitäisi toimia?
Suomen mahdollisuudet vaikuttaa EU:n ratkaisuihin ovat rajalliset. Olemattomat ne eivät kuitenkaan ole. Hyvä lähtökohta on Suomen perinteinen linja pyrkiä toimimaan ratkaisuhakuisesti, kompromisseja etsien ja keskittyä kansallisten intressien ajamisessa olennaisiin asioihin.
Suomen on tärkeää asettaa asiat selkeään tärkeysjärjestykseen. Mielestäni kaikkein tärkeintä on politiikka, joka tukee Suomen turvallisuutta. Tämän jälkeen tulee pyrkimys edistää taloudenpidon hyviä periaatteita EU:ssa. Ne palvelevat paitsi EU:n myös Suomen kansallista taloudellista menestystä. Vasta kolmantena tulee Suomen budjettitaloudellinen lyhyen ajan etu, ”nettosaanto”.
Turvallisuuden vahvistaminen tarkoittaa tässä tilanteessa Ukrainan pelastamista Putinin ja venäläisen imperialismin kynsistä ja sääntöperustaisen kansainvälisen järjestyksen tukemista sekä tähän liittyen sen osoittamista, ettei väkivallan käyttö kannata. Tämä edellyttää mahdollisimman tehokasta lyhyen ajan tukea Ukrainalle, aseavusta, humanitaariseen ja yleiseen taloudelliseen tukeen. Samanaikaisesti on sitouduttava edistämään Ukrainan EU-jäsenyysprosessia ja tukemaan Ukrainaa sen jälleenrakennuksessa. Tämä näyttää olleen Suomen linja ja sitä on syytä jatkossakin edistää.
Turvallisuuden kannalta on myös tärkeää, että Suomen oma osuus Ukrainan tukemisessa on vahva ja selkeä. Jos meillä ei ole lähettää Ukrainan tarvitsemia aseita, taloudellisen tuen tulee olla sitä suurempaa. Se, että Suomen tuki ei yllä lähellekään kärkeä suhteessa talouden kokoon, ei ole hyvä tilanne. Ei ole mitenkään kaukaa haettua teoretisointia, että me saatamme tarvita muiden EU-maiden solidaarisuutta Nato-jäsenyydestä riippumatta. Tätä on helpompi saada, jos itse on toisia vaikeuksiin joutuneita tukenut.
Hyvässä taloudenpidossa on monia näkökulmia. Kiinnittäisin huomiota kolmeen kokonaisuuteen EU-politiikassa. Ensinnäkin EU-ratkaisujen on tuettava jäsenmaiden kykyä nopeutettuun irrottautumiseen fossiilisesta energiasta ja kasvukykyä tilanteessa, jossa energian hinta on pysyvästi korkeampi. Elpymisrahaston voimavaroja on syytä kohdentaa uudelleen tätä silmällä pitäen ja rohkaista jäsenmaita hyödyntämään rahaston lainaosuutta. Kun vakaus- ja kasvusopimusta muokataan hyllyllä pidon jälkeistä aikaa silmällä pitäen, siinä on syytä ottaa huomioon julkisten menojen käyttötarkoitus. Jos menojen kasvu painottuu kasvua kestävästi tukeviin eriin, esimerkiksi T&K-panostusten lisäämiseen, velkaantumisen sopeuttaminen kohti kestävää tasoa voi olla hieman hitaampi kuin jos näin ei tapahdu. (1)
Toiseksi, niin kauan kuin Euroopassa ei ole sellaista poliittista yhteenkuuluvaisuutta, joka mahdollistaisi liittovaltiomaisen yhteisen finanssipolitiikan, vastuu finanssipolitiikasta ja kestävästä julkisesta taloudesta on oltava selvästi jäsenmailla. Tämä tarkoittaa sitä, että silloin kun yhteinen etu puoltaa jäsenvaltioiden rahoitusongelmien helpottamista yhteisin toimin, tuen on oltava ehdollista. Toisin sanoen tukea saavan maan on sitouduttava uskottavasti toimiin, jotka edesauttavat tilanteen toistumisen välttämistä. Tämän vuoksi ehdollisen rahoitustuen järjestämistä varten luodun EVM:n tulee olla ensisijainen rahoitustuen järjestäjä, eikä uusia ad hoc -järjestelyjä tule hyväksyä. Ehdollisuuden järkevää sisältöä on toki mietittävä kussakin tilanteessa erikseen. Vaikka EKP tekee omat päätöksensä itsenäisesti, ECOFIN-neuvoston tulisi dialogissaan EKP:n kanssa korostaa tätä näkökohtaa. Kansallisen vastuun periaate tarkoittaa myös sitä, että talouspolitiikkakehikon uudistamisessa ei tule sivuuttaa tavoitetta voida järjestellä jäsenvaltion velkoja uudelleen ilman katastrofaalisia seurauksia muille maille.
Kolmas EU-taloudenpitoon liittyvä seikka on, että on monia asioita, joissa unionin tason toiminta on paljon tehokkaampaa kuin jäsenmaiden erilliset, ehkä löysästi koordinoidut toimet. Tällaisia asioita liittyy sotilaallisen turvallisuuden kannalta tärkeisiin hankintoihin, huoltovarmuuteen, raja-, kyber- ja terveysturvallisuuteen ja moniin tutkimus- ja kehitystoiminnan hankkeisiin. Myös Ukrainan jälleenrakennuksen ja rakennesopeutuksen tukemisessa saavutettaneen parhaat tulokset yhteisellä toiminnalla, jossa rahan ja EU-jäsenyyden ehtona voidaan edellyttää mm. tehokkaita korruption vastaisia toimia. On vaikea nähdä, että tästä selvitään ilman EU:n rahoituskehyksen avaamista. Tarvitaan menojen rakenteen muokkaamista ja myös menotason nostoa aitojen EU-tason julkishyödykkeiden laajemmaksi tuottamiseksi. Suomen tulisi olla valmis muuttamaan kantaansa tässä asiassa
Suomen ahtaiden kansallisten etujen ajamisessa on syytä keskittyä sääntelyyn, joka saattaa asettaa Suomessa tapahtuvalle taloustoiminnalle epätarkoituksenmukaisia tai jopa kohtuuttomia vaatimuksia. Luonnonvarojen kuten metsien käyttö ja hoito on esimerkki tällaisesta huolenpitoa vaativasta asiasta. Toki on järkevää myös pyrkiä edistämään ratkaisuja, joilla on positiivinen tai mahdollisimman pieni negatiivinen vaikutus nettosaantoon. Muutamien kymmenien miljoonien laskennallinen vuotuinen menetys ei kuitenkaan ole ratkaisevaa, eikä sellaisesta pitäisi nillittää, jos politiikan kokonaisuus on hyvä.
(1) Usealla korkeasti velkaantuneella maalla julkisten menojen rakenne painottuu keskimääräistä enemmän juokseviin kulutusmenoihin ja tulonsiirtoihin investointien sijasta. Tämä viittaa siihen, että jäsenmaiden kannustaminen julkisten menojen rakenteen parantamiseen voisi auttaa maita selviämään rakennemuutoksen edellyttämistä panostuksista ilman julkisten menojen kokonaistason nousua.
