Riskejä ei taloudessa eikä muutenkaan voi paeta.Todella merkityksellistä epävarmuutta ei myöskään voi pukea todennäköisyysjakauman muotoon. Tällainen radikaali epävarmuus korostaa sopeutumiskyvyn merkitystä, mutta myös valtion roolia viime käden vakuuttajana. Talouspolitiikan on suuntauduttava sopeutumisen edistämiseen ja isojen sokkien puskurointiin, ei ylikunnianhimoiseen suhdannetasaukseen.
Fortumin Venäjän sijoitukset ja Uniper-osto ovat osoittautuneet isoiksi virheinvestoinneiksi ja herättäneet perustellusti kysymyksen, miksi tällaisia virheratkaisuja tehdään. Yksi ilmeinen vastaus on, että kaikkiin investointeihin sisältyy aina epäonnistumisen riski ja joskus tällainen riski realisoituu. Tämä on tyydyttävä vastaus, jos riskit on arvioitu päätöstä tehdessä hyvin ja riskioton tasosta päätettäessä on otettu asianmukaisesti huomioon riskinkantokyky, ts. kyky selviytyä hyvin riskin realisoitumisen seurauksista.
Voimavarojen tehokkaan käytön kannalta on tärkeää, että riskejä otetaan. Odotusarvomielessä eli keskimäärin hyviin tuloksiin päästään vain riskipitoisin toimin. Ns. start-up-yrityksistä ehkä vain noin joka kymmenes onnistuu, mutta tällöin onnistumisen hyödyt voivat olla tavattoman suuria ja kattaa monin verroin epäonnistumisiin kuluneen resurssikäytön.
Markkinataloudessa onkin monia mekanismeja, jotka pyrkivät edesauttamaan hyödyllistä riskinottoa. Osakeyhtiö rajoittaa sijoittajien tappiomahdollisuuksia samalla kun se mahdollistaa suuren resurssimäärän kokoamisen isoa panostusta vaativiin hankkeisiin. Pääomamarkkinat mahdollistavat sijoitusten hajauttamisen ja auttavat riskien oikeassa hinnoittelussa. Velkajärjestely- ja konkurssimenettelyt mahdollistavat riskipitoisen yritystoiminnan jatkamisen tai uudelleen aloittamisen epäonnistumisen jälkeen.
Hallitun riskinoton vaikeus
Hallittu riskinotto on kuitenkin vaikeaa. Tulevaisuuden kehityskulkujen arviointi on ylipäätään kaikkea muuta kuin helppoa. Vielä ongelmallisempaa on, että laajoilta, kaikkia kattavilta makroriskeiltä ei voi hajauttamisen avulla suojautua. Nämä ongelmat yhdistyvät, kun kyse on harvinaisista isoista sokeista, Talebin mustista joutsenista.
John Kay ja Merwin King, brittiekonomisteja ja King myös Englannin Pankin pääjohtajana paljon kokemusta omaava päätöksentekijä, kirjoittivat pari vuotta sitten kirjan epävarmuuden roolista (talous)päätöksissä. Heidän perusteesinsä on, että useimpien merkityksellisten päätösten kohdalla mitään täsmällisiä seurausvaihtoehtoja ei ole määriteltävissä. Mahdollisuudet ovat kovin moninaisia ja niitä on usein käytännössä mahdotonta hahmottaa tarkasti. Ja vaikka vaihtoehtoja voitaisiinkin määritellä, historiasta ei löydy riittävästi vastaavia tilanteita, että luotettava todennäköisyysjakauma käytännössä kyettäisiin arvioimaan. Tällöin ei voida puhua todennäköisyyksien perusteella lasketusta riskistä. Kyse on yleisemmästä tulemia koskevasta epätietoisuudesta, jota Kay ja King kutsuvat radikaaliksi epävarmuudeksi.[1]
En tiedä mitään Fortumin Uniperia ja aiemmin Venäjän investointeja koskevista riskiarvioista. Arvelisin kuitenkin, että yhtiössä ei yksinkertaisesti tultu ajatelleeksi, että Venäjän poliittiset päätökset johtaisivat havaitun kaltaiseen venäläisenergian saatavuusongelmaan ja Venäjälle tehtyjen investointien tosiasialliseen kaappaamiseen. Tai jos tämän tapaisia tapahtumakulkuja ajateltiin, niiden uskottavuutta pidettiin olemattomana (hienommin sanottuna subjektiivinen todennäköisyys oli likimain nolla). Kyse oli mitä ilmeisimmin radikaalista epävarmuudesta uskottavan todennäköisyysjakauman perusteella päätetyn hyväksyttävän riskin sijasta.
Tällainen tulkinta on sopusoinnussa sen kanssa, että etenkin Saksassa mutta myös Suomessa valtavirta-ajattelu oli lähtenyt siitä, että Venäjän taloudellinen intressi voida myydä energiaa ja hyödyntää länsimaista teknologiaa on niin suuri, ettei politiikalla sitä vaaranneta missään oloissa. Saksassa ”Wandel durch Handel” –otsikon alla on itse asiassa ajateltu voitavan muuttaa Venäjää poliittisestikin ”eurooppalaisemmaksi” taloudellista keskinäisriippuvuutta vahvistamalla. Suomessa päättäjät ovat usein viitanneet siihen, että NL:n/Venäjän energianvienti ei kymmeniin vuosiin ole katkennut poliittisten kriisienkään aikoina.
Mahdollisuutta, että Venäjä käynnistäisi nyt toteutuneen kaltaisen hyökkäyssodan ei ole yksinkertaisesti otettu huomioon taloudellisissa ratkaisuissa. Tämä on toisaalta Suomen kohdalla hieman paradoksaalista. Suomihan on vuosikymmenten ajan itse asiassa varautunut Venäjän aggressiiviseen käyttäytymiseen monin tavoin: huoltovarmuuteen, väestönsuojeluun, kriisiajan johtamiseen ja asevelvollisuuteen perustuvaan maanpuolustukseen on panostettu merkittävästi ja systemaattisesti silloinkin, kun muualla nämä on lyöty laimin. Jossakin mielessä iso Venäjään liittyvä riski on tunnistettu, mutta toisaalta se on sivuutettu ihan samoin kuin Saksassa.
Varautumisen vaihtoehdot
Taloudellisiin riskeihin voidaan varautua usealla tavalla. Erilaiset puskurit ja ennen kaikkea vahva tase, joka sallii toiminnan jatkumisen tulojen supistuessa ja menojen kasvaessa, ovat ilmeinen keino. Vakuuttaminen eli ennalta tiedossa oleva taakan jakaminen, on toinen. Ja kolmas on sopeutumiskyky, ts. siitä huolehtiminen, että yllätyksen sattuessa kyetään muuttamaan toimintaa niin, että toiminta ja tulonmuodostus ovat mahdollisia myös muuttuneissa oloissa.
Kaikkiin varautumistapoihin liittyy omat kustannuksensa. Vakuuttaminen on yksittäisen talousyksikön kannalta periaatteessa tehokkaampaa/halvempaa kuin omien puskureiden rakentaminen. Radikaalin epävarmuuden oloissa vakuuttaminen on kuitenkin kahdesta syystä vaikeaa tai jopa mahdotonta. Kun epäsuotuisten tilanteiden epämääräisyys ja harvinaisuus estävät todennäköisyyksien hyvän arvioinnin, vakuutuksen reilua hintaa ei voi määrittää. Toiseksi sokit voivat olla tavattoman isoja ja koskea kaikkia toimijoita yhtä aikaa. Tällöin ei löydy ylipäätään tahoa, joka vakuuttamiseen kykenisi.
Tällainen asetelma korostaa valtion roolia viimesijaisena ”vakuuttajana”. Valtio on suuri ja sillä on verotuksen kautta pakkokeinoja voimavarojen hankintaan. Ei olekaan sattumaa, että niin finanssikriisissä, koronakriisissä ja myös ajankohtaisessa Venäjän hyökkäyksen luomassa tilanteessa valtion erilaiset tukitoimet yritysten ja kotitalouksien aseman helpottamiseksi ovat olleet yleisiä oikeastaan kaikkialla. Hyvinvointivaltion tulonsiirto- ja verojärjestelmät muodostavat ennalta määritellyn vakuutusmekanismin. Mutta tämän rinnalla on yleisempi odotus siitä, että valtio auttaa yrityksiä ja kotitalouksien selviämään isoista yllätyksistä. Näin on myös eri maissa eri mittaan tapahtunut.
Kun yksittäisen valtion voimavarat ovat sokkeihin nähden pieniä, myös ylikansallinen taakanjako nousee esille ratkaisuna. Euroopan unionissa syntyi tätä varten sekä eurokriisin että koronakriisin yhteydessä omat mekanisminsa. Näissä ei ollut kyse etukäteen sovitusta vakuutusmekanismista, vaan ongelman realisoitumisen jälkeisestä taakanjaosta, joka on johtanut odotukseen saman toistumisesta tulevaisuudessa ja osin on myös insitutionalisoitu. Vastaavasti turvallisuusriskien osalta Natoa voidaan pitää vakuutusjärjestelmänä, joka ennaltaehkäisyn ohella mahdollistaa liittokunnan voimavarojen käytön yksittäisen jäsenmaan puolustamiseen riskin realisoituessa.
Radikaalin epävarmuuden oloissa riskinhallinnan keinoista korostuu eniten kuitenkin sopeutumiskyky. Jos sokki on suuri tai pitkäaikainen/pysyvä, talousyksiköiden omat puskurit tai vakuutusjärjestelyt jäävät lähes väistämättä riittämättömiksi. Nämä ovat kuitenkin radikaalin epävarmuuden keskeisiä piirteitä. Yksi tekijä on, ettei ole olemassa historiatietoa, jonka nojalla sokkeja voisi pitää hyvällä syyllä tilapäisinä.
Riskipäivityksen harha ja päätöksenteon polkuriippuvuus
Epävarmuutta arvioidaan aina historian perusteella. Tästä seuraa, että harvoin realisoituvien isojen sokkien mahdollisuus tapaa tulla aliarvioiduiksi sitä enemmän, mitä pidempään vakaa kausi jatkuu. Kilpailu on omiaan vahvistamaan tätä tendenssiä. Kun riskeihin varautuminen aiheuttaa kustannuksia, toimija, joka ei näin tee, menestyy lyhyellä aikavälillä paremmin. Tämä luo painetta myös riskit vakavammin ottavalle toimia samalla tavoin. [2]
Lopputuloksen kannalta ongelmallista on, että iso riskinotto voi tilapäisesti luoda itseään vahvistavan prosessin. Hyvinä aikoina yhä vähäriskisemmäksi arvioituun toimintaan investoidaan yhä enemmän myös velkarahoituksella. Jonkin aikaa nämä investoinnit lisäävät kasvua ja tulonmuodostusta, joka pienentää kaikkien luotonantajien luottoriskejä. Gennaioli ja Schleifer esittävät uskottavaa näyttöä siitä, että globaalin finanssikriisin tärkeä taustatekijä oli juuri tällainen riskiarvioiden harhautuminen pitkään jatkuneen vakaan kasvun ja varallisuushintojen nousun aikana ja tähän liittynyt itseään vahvistanut kierre.
Tällaisen kehityskulun mahdollisuus nostaa esiin vakauttavan politiikan ongelman. Jos talouspolitiikka pyrkii tasaamaan kunnianhimoisesti talouden vaihteluita ja siten vähentämään erilaisia yllätyksiä, markkinatoimijoiden silmissä riskit vähenevät, vaikka todellisuudessa riskit eivät pienene vaan em. itseään vahvistavien prosessien kautta pikemminkin kasvavat.
Yhdysvaltain rahapolitiikkaa voidaan pitää yhtenä syynä em. globaalin finanssikriisiä edeltäneeseen riskiarvioiden vääristymiseen. Keskuspankin valmius estää osakehintojen merkittäviä laskuja (”Greenspan put”) loi monien arvioiden mukaan käsityksen, ettei isoja kurssilaskuja tarvitse pelätä, koska keskuspankki tulee sellaisen uhan syntyessä aina keventämään rahapolitiikkaa kurssilaskun estämiseksi. Suomessa 1980-luvun lopulla omaksuttu vakaan markan politiikka johti hieman eri tavalla riskiarvioiden vääristymiseen. Suomen Pankin ja hallituksen voimakkaan vakuuttamisen perusteella syntyi käsitys, ettei markkaa enää koskaan devalvoida. Tämän johti valuuttaluottojen suureen, ylikuumenemista ruokkineeseen kasvuun, kun nähtiin näihin liittyvä korkoetu ja arvioitu riski devalvaatiosta painui pitkäksi aikaa olemattomaksi.
Päätösongelmaa vaikeuttavat päätöksentekijöiden kannustimet, jotka tapaavat palkita lyhytaikaisesta onnistumisesta. Tämä on ilmeisintä yritysjohtajien ja finanssisijoituksia tekevien henkilöiden kohdalla, jos heidän kompensaationsa on sidottu lyhytaikaisiin tuottoihin. Mutta myös politiikan päättäjät ovat alttiita samalle ilmiölle. Vaaleissa äänestäjät tapaavat palkita toteutuneesta kehityksestä, ei tulevaisuuden epävarmoihin uhkiin varautumisesta.
Politiikan lyhytnäköisyyttä on pyritty eri tavoin rajoittamaan. Rahapolitiikan osalta keinona on mm. itsenäisyyden antaminen keskuspankille ja johdon toimikausien pitkäaikaisuus. Finanssipolitiikan kohdalla samaan on pyritty luomalla erilaisia finanssipolitiikan sääntöjä. Kaikki nämä ratkaisut ovat kuitenkin epätäydellisiä.
Epätäydellisyyden yksi syy on, että ihmisten on vaikea myöntää erehtymistään ts. korjata näkemystään, vaikka todistusaineistoa omaksutun näkemyksen kyseenalaisuudesta alkaisikin kertyä. Päätöksentekijöiden tapauksessa tätä yleisinhimillistä piirrettä korostaa se, että virheen myöntäminen vaikuttaa usein huonolla tavalla asianomaisen henkilön uskottavuuteen ja siten mahdollisuuksiin jatkaa roolissaan tai edetä urallaan.
Entä sitten?
Jos todella relevantti epävarmuus on sillä tavalla radikaalia kuin Kay ja King väittävät ja kuten olen taipuvainen uskomaan, miten poliittisten päätöksentekijöiden tulisi tällaisessa maailmassa toimia, mitä tehdä ja jättää tekemättä? Isoja kysymyksiä, enkä kuvittele, että osaisin pätevää reseptilistaa kirjoittaa. Muutama – osin itsestään selvyydeltäkin vaikuttava – ajatus kuitenkin on syytä todeta.
Ero isojen ja pienten riskien välillä
Ensimmäinen asia on tunnustaa, että maailma on epävarma ja riskejä on pakko ottaa, jos ylipäätään halutaan harjoittaa tuottavaa taloudellista toimintaa. Aito ongelma ovat luonteeltaan ja kooltaan katastrofaaliset tulemat. Pienempien riskien realisoituminen toisaalta ei ole vain välttämättömyys vaan myös myönteinen asia, koska se muistuttaa maailman epävarmuudesta, jolloin isojen epäsuotuisten tapahtumien mahdollisuus luultavammin pysyy mielessä.
Ilmastonmuutos ja luontokato ovat eri kategorian asioita kuin suhdannetaantumat. Yksi aika välitön seuraus ajankohtaisessa tilanteessa on, että Venäjän synnyttämää fossiilienergian kalleutta pitäisi pikemminkin käyttää hyväksi hiilipäästöjen vähentämiseksi kuin vähentää energiaverotusta keventämällä tai muuten energian hintaa laskemalla. Korkeiden energiahintojen kansalaisille aiheuttamia ongelmia on parempi lieventää haavoittuvimpien tilannetta helpottavilla kohdennetuilla toimilla kuin energian hintaan puuttumalla.
Vastaavasti Suomen kannalta Venäjän aggressiivisen käyttäytymisen luoma turvallisuusuhka on aivan eri tavoin suomalaisten hyvinvointia laajassa mielessä vaarantava asia kuin Venäjän markkinoiden menetyksestä aiheutuvat taloudelliset tappiot tai puolustukseen käytettävien varojen verraten isonkin lisäyksen aiheuttama taloudellinen taakka. Jälkimmäiset on vain hyväksyttävä.[3]
Makropolitiikka ja kriisinhallinta
Tavoite pyrkiä isojen häiriöiden torjuntaan ja lieventämiseen vaikuttaa ilmeisellä tavalla finanssipolitiikan orientaatioon. Olennaista on huolehtia siitä, että valtiolla on ison sokin iskiessä liikkumavaraa toimeliaisuuden yleiseen tukemiseen ja kohdennettuun kriisitukeen.
Tämä edellyttää velkaantumisen pitämistä normaalioloissa sellaisena, että kriisitilanteessa valtio voi velkaantua paljon. Hyvinä aikoina on siis kerättävä kunnolla puskureita. Viime vuosina suosiota saanut ajatus, ettei valtionvelan tasosta tarvitse paljonkaan välittää, ei ole kestävä. Kunnianhimon taso tavanomaisten suhdannevaihteluiden tasaamisessa on samalla syytä pitää maltillisena. Ajankohtaisessa tilanteessa nämä seikat puhuvat sen puolesta, että pientä tuotannon supistumista ei nyt yritettäisi puskuroida finanssipolitiikan päätösperäisellä keventämisellä, etenkin kun lähtötilanteessa talouden voimavarat ovat jokseenkin täyskäytössä.
Valtion roolin korostuminen viime käden vakuuttajana isoissa kriiseissä herättää kysymyksen tämän roolin rajoista ja vaikutuksista. Vakuuttamiseen – olkoon kyse eksplisiittisestä sopimuksesta tai implisiittisestä oletuksesta tuen saamisesta – liittyy tunnetusti ns. huonon valikoitumisen ja moraalikadon ongelmat, jotka ovat sitä pahempia mitä varmempi ja kattavampi turva on. Tämän vuoksi tuki on tarpeen ehdollistaa vaatimalla toimia ongelmien välttämiseksi, omaksi varautumiseksi ja sopeutumiskyvyn parantamiseksi.[4]
Suomessa valtion eksplisiittiset takausvastuut ovat kansainvälisessä vertailussa jo lähtökohtaisesti suuria. Koronakriisin helpottamiseen luotujen kustannustukiohjelmien toistaminen moneen kertaan on puolestaan esimerkki vaikeudesta keskeyttää tukia. Se, että radikaali epävarmuus lisää tarvetta valtion vakuuttajafunktiolle, antaa aiheen huolellisesti miettiä paitsi välttämättömien tukien ehtoja myös valtion roolin rajaamista asioissa, jossa se ei ole ehdottoman välttämätöntä.
Pidemmän ajan toimet
Valtio voi eri tavoin vaikuttaa yritysten riskinottomahdollisuuksiin ja –kannustimiin sekä riskinkantokykyyn, mutta on vaativa tehtävä yrittää tukea voimavarojen tehokkaan käytön kannalta tarpeellista riskinottoa samalla kun yritetään välttää katastrofaalisten tulemien syntyminen.
Yleisenä periaatteena valtion asettamat rajoitukset liiketoiminnassa otettaville riskeille eivät ole järkeviä. Liiketoiminnan riskien rajaamispyrkimykset on syytä kohdistaa sellaiseen toimintaan, jossa koko talouden kannalta isojen haavoittuvuuksien syntyminen on mahdollista. Ilmeinen erityishuomiota vaativa alue on rahoituksen välitys. Rahoitusjärjestelmä onkin syvälle käyvän sääntelyn ja valvonnan kohteena, mikä puuttuminen lisäksi voimistui huomattavasti globaalin finanssikriisin myötä. Suomessa toimivaa rahoitusalaa koskeva sääntely ja valvonta on pääosin EU-tasoista. Suomi itse voi kuitenkin itsekin vaikuttaa isojen riskien syntymiseen ns. makrovakauslainsäädännöllä ja valvonnan oikealla kohdistamisella isojen riskipositioiden identifioimiseen ja estämiseen. Rahoitusvalvonnan fokuksen tuleekin olla tässä; sisäpiirikauppiaiden käräyttäminen on perusteltua, mutta toissijaista.
Rahoituksen ohella energian vakaa saanti sekä liikenne- ja tietoliikennejärjestelmän häiriöttömyys ovat modernin yhteiskunnan toimivuuden keskeisiä edellytyksiä. Myös näitä koskeva sääntely on varsin laajaa ja osin toiminnan jatkuvuutta kaikissa oloissa on pyritty turvaamaan valtion omistuksella. Suomessa valtion yhtiöomistukset ovat kansainvälisesti poikkeuksellisen suuria ja ulottuvat paljolti myös tällaisen infrastruktuurin ulkopuolelle. Näyttää kuitenkin siltä, ettei valtion omistajapolitiikassa tällainen pelkän sijoittajaintressin yli ulottuva rooli ole ollut kovinkaan selkeä. Esimerkiksi sähköverkon myymistä ja varojen käyttöä voimalaitoskapasiteetin – josta iso osa vieläpä poistuvaa fossiilista kapasiteettia – hankintaan Saksasta ja muualta Suomen ulkopuolelta tuskin voi pitää Suomen energiahuoltoa palvelevana riskinottona. Valtion omistajapolitiikkaa olisikin arvioitava uudelleen.
Kun epävarmuus on vaikeasti hahmotettavaa ja suurta, sopeutumiskyky on kaikkein tärkeintä. Kyse on talouden dynamiikasta, jonka keskeinen haaste koskee voimavarojen uudelleen kohdentumista. Joustavat irtisanomiskäytännöt ja tehokkaat velkojen uudelleenjärjestely- ja konkurssimenettelyt palvelevat sujuvaa tuotannon supistamista. Vastaavasti työvoiman monipuolinen osaaminen ja toimiva uudelleenkoulutus tukevat vapautuvan työvoiman uudelleen työllistymistä. Samaa palvelee työttömyysturvajärjestelmä, jossa on riittävät kannustimet nopeaan työllistymiseen. Yritystoiminnan aloittamista ja investointeja koskevien lupamenettelyiden yksinkertaisuudella on ilmeisellä tavalla merkitystä, kuten myös tutkimus- kehitys- ja innovaatiotoiminnan julkisella tuella.
Pienessä kansantaloudessa ei voi olla samanaikaisesti laajaa toimintaa (isoja yrityksiä) monessa erilaisessa liiketoiminnassa. Tämän vuoksi se on isoja maita haavoittuvampi yksittäistä liiketoiminta-aluetta ja yritystä koskeville sokeille, mistä Nokian kehitys on tietysti esimerkki. Tästä syystä talouden kyky luoda uutta tuottavaa toimintaa katoavan tilalle on keskimääräistä tärkeämpää. Vahva start-up-toiminta, joka sisältää ituja erilaisissa oloissa menestyvälle toiminnalle, onkin Suomen kaltaiselle maalle tärkeämpää kuin isoille maille. Tällainen alkuvaiheen liiketoiminnan monimuotoisuus on arvokasta samalla tavoin kuin luonnon monimuotoisuus ekologisten sokkien oloissa.
Tutkimus, dissidentit ja takinkääntäjät
Radikaali epävarmuus on määritelmän mukaisesti hankalasti hahmotettavaa ja kvantifioitavaa. Tavallisuudesta poikkeavia, isoja mullistuksia ei voi hyvin päätellä normaaliolojen kokemuksen perusteella. Yrittää kuitenkin pitäisi. Paras tapa rajata epätietoisuuden alaa on vapaa tieteellinen tutkimus, joka auttaa ymmärtämään syvällisesti luonnon, ihmisten, yhteiskunnan ja talouden toimintaa.
Poikkeuksellisten sääolojen yleistyminen on toki viite siitä, että jotain on tapahtumassa ekosysteemissä. Mutta vain huolellisen tieteellisen tutkimuksen avulla on pystytty hahmottamaan, mistä asiassa on kysymys ja minkä tapaisia toimia tarvitaan potentiaalisesti katastrofaalisia seurauksia aiheuttavan ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Lääketieteellinen tutkimus on puolestaan selvittänyt, mikä koronavirus on ja mahdollistanut rokotteiden ennätysnopeaan kehittämäiseen perustuvat vastatoimet.
Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen saavutukset ovat vaatimattomampia. Tutkimus on kuitenkin lisännyt ymmärtämystä esimerkiksi finanssikriisien syntymekanismeista. Ja ehkäpä myös käsitys poliittisista riskeistä ajan mittaan kumuloituu historian, politologian ja psykologian tutkimuksen keinoin.
Toinen asia on, että päätöksentekijöiden on hyvä altistua epäuskottavinakin pidettyjen tapahtumakulkujen mahdollisuudelle, joutua pohtimaan niiden seurauksia. Tätä palvelee tutkimusyhteisön ja päätöksentekijöiden tiivis vuorovaikutus. Mutta olisi myös hyödyllistä edistää sitä, että kulloisestakin valtavirta-ajattelusta poikkeavat näkemykset saavat tilaa sekä julkisessa keskustelussa että varsinaisissa päätösprosesseissa. Samalla kun konsensushakuinen poliittinen perinne on Suomen vahvuus isojen sokkien oloissa, se helposti marginalisoi poikkeavat näkemykset.
Rohkeutta arvioida asioita uudelleen ja muuttaa kantaa uuden tiedon nojalla ei ole koskaan liikaa. Median soisi muuttavan asennettaan mielipidettään uuden tiedon karttumisen myötä muuttavia päätöksentekijöitä kohtaan. Takinkääntöä ei pitäisi pitää pilkan aiheena, vaan siitä voisi antaa vähintäänkin papukaijamerkin.
[1] Kay ja King eivät toki ole ensimmäisiä, jotka kiinnittävät huomiota tapahtumien ainutlaatuisuuteen ja samalla prosessien muuttuvaisuuteen, epästationaarisuuteen. Jo 1920-luvulla Frank Knight nosti teeman esille tehdessään eron todennäköisyysjakauman avulla luonnehdittavaan ”riskiin” ja toisaalta ”epävarmuuteen”, jolle jakaumaa ei ole olemassa. Kayn ja Kingin radikaali epävarmuus on asiallisesti sama asia kuin Knightin epävarmuus.
[2] Kun 1980-luvun lopulla säästöpankkiryhmä laajensi nopeasti luotonantoaan kiinnittämättä juurikaan huomiota luottoriskiin, tämä loi painetta muille pankeille seurata. Kilpailu koettiin voimakkaasti erityisesti osuuspankkiryhmässä, jonka asiakaskunta oli samantapainen. Eräs osuuspankkimies kuvasi asetelmaa sanomalla, että säästöpankit nähtiin ylittämässä ohutta jäätä ja mitä pidemmälle ne pääsivät uppoamatta, sitä suurempi paine oli seurata. Perään myös lähdettiin, mutta saman henkilön mukaan onneksi ei itse ehditty kovin kauaksi rantaviivasta.
[3] Edellä totesin paradoksin siitä, että valtiojohtoinen Fortum laski toiminnassaan sen varaan, että Venäjän poliittiset päätökset eivät vaaranna sen investointeja Venäjällä tai fossiilienergiaan tehtyjä sijoituksia muualla samalla kun Suomi on vuosikymmeniä systemaattisesti varautunut Venäjän turvallisuusuhkaa vastaan. Positiivinen tulkinta tästä erosta taloudellisen ja turvallisuuspolitiikan riskinoton suhteen on pitää sitä rationaalisena ison riskin (turvallisuusuhka) rajoittamispyrkimyksenä samalla kun on haluttu ottaa merkitykseltään vähäisempää taloudellista riskiä. [Lisäys 7.8.:] Tämä taitaa kyllä olla hieman liian armollinen tulkinta. Monet päätöksentekijät tyrmäsivät yhä vain viikkoja ennen Venäjän uutta hyökkäystä ja vuosia Krimin valtaamisen jälkeen venäläislähtöiseen energiaan liittyvistä riskeistä esitetyt varoitukset.
[4] Yritystuen edellytyksenä on usein voitonjakoa, henkilöstön työllistämistä ja toimintojen sopeuttamista koskevia ehtoja. Eurokriisin yhteydessä luotuihin tukipaketteihin liittyi sopeutusohjelma, EKP:n OMT-tukilupaukseen vaatimus EVM-ohjelmasta, EU:n elpymisrahaston varojen käyttöön niiden käyttötarkoitusta ja EU:n talouspolitiikkasuositusten toimeenpanoa koskevia ehtoja. EKP:n uudessa TPI-lupauksessa EKP asettaa erilaisia etukäteisehtoja yksittäisen valtion velkaperien ostolle. Natossa sen jäsenmaille on asetettu puolustusmenojen määrää koskeva tavoite.
