Suomen tuotanto on jäänyt jälkeen verrokeista. Kulutamme toisaalta näitä suuremman osan kansantalouden tuloista. Ellei tuotantokyky parane, suhteellinen elintaso tulee edelleen heikkenemään ja kulutusmahdollisuuksien jakautumista koskevat koskevat ristiriidat vaikeutumaan. Tuottavuuden kasvun nopeutuminen on avainasia, mutta myös työvoiman tarjonnan lisäämistä ja työmarkkinoiden toiminnan tehostamista tarvitaan. Tuottavuuden kasvu ja työllisyys kulkevat itse asiassa käsi kädessä.
Suomi on monessa mielessä erinomaisen menestynyt ja toimiva maa. Menestyksen pohjana on 1870-luvulta alkanut, yksi maailman nopeimmista talouskasvuista. Viimeisen runsaan vuosikymmenen aikana talouskehitys on kuitenkin ollut heikkoa. Tämä ei ole vielä radikaalisti näkynyt kulutuksen kehityksessä, mutta taloudellinen lähtökohta hyvinvoinnin parantamiselle jatkossa on heikentynyt.
Talouden kykyä tuottaa kansalaisille hyvinvointia on luontevinta arvioida kokonaistuotannon arvolla asukasta kohden. Suhteellista asemaa arvioitaessa hintatasoerot on lisäksi otettava huomioon. Tällainen ostovoimakorjattu BKT asukasta kohden on Suomessa ollut aina alempi kuin muissa Pohjoismaissa. [1] Viimeisten runsaan kymmenen vuoden aikana myös EU:n suurin talous Saksa on mennyt Suomen ohi. Samalla suomalaisten asema suhteessa EU-maihin (EU27) on heikentynyt.
Tuotannon kääntyminen kasvuun 2015 jälkeen ei ole riittänyt palauttamaan suhteellista asemaa verrokkeihin nähden kymmenen vuotta sitten vallinneelle tasolle (pl. Ruotsi), vaan lähinnä vakauttamaan alentuneen tason. Hyvä selviäminen koronakriisistä kylläkin korjasi hieman suhteellista asemaa EU:n suuriin maihin ja koko EU-alueeseen nähden vuonna 2020.
Suomi kuluttaa paljon tuloihin nähden
Kun ostovoimakorjattu BKT asukasta kohden mittaa talouden kykyä tuottaa hyvinvointia muihin maihin verrattuna, kulutukseen käytetty rahamäärä samalla tavalla ostovoimakorjattuna kertoo siitä, missä määrin tätä potentiaalia eri maissa on käytetty hyväksi välittömästi hyötyä tuottavana kulutuksena. Kulutusta ei ole vain kotitalouksien oma rahankäyttö palveluihin ja tavaroihin vaan sellaiseksi on syytä lukea myös julkisen sektorin yksittäisille kansalaisille tuottamien ”yksilöllisten” palveluiden (koulutus, terveydenhuolto, sosiaalipalvelut) käyttö.
Yksityisen että julkisen yksilöllisen kulutuksen yhteismäärä asukasta kohden oli vuosituhannen alussa samalla tasolla kuin EU27 maiden kansalaisilla keskimäärin ja selvästi pienempi kuin kolmessa verrokkimaassa. Suomen kulutustaso kuitenkin nousi nopeasti ensimmäisen vuosikymmenen aikana suhteessa sekä EU27:ään että verrokkeihin. Tämän jälkeen kehitys on ollut lievästi heikompaa kuin EU27:ssa ja selvästi heikompaa kuin Saksassa ja Tanskassa. Ruotsin kulutustason Suomi on kuitenkin ottanut kiinni ja parina vuonna suomalaisten kulutus oli jopa suurempaa kuin Ruotsissa.
Kiinnostava piirre on, että Suomen kulutus on Ruotsin tasolla, vaikka ostovoimakorjatussa BKT:ssa on 10 % ero Ruotsin hyväksi. Samalla tavoin kulutuksen ero suhteessa Tanskaan ja Saksaan on selvästi pienempi kuin ostovoimakorjatun BKT:n ero. Näyttää siis siltä, että Suomessa on käytetty viime vuosina enemmän talouden voimavaroista kulutukseen kuin tärkeissä verrokkimaissa.
Osoittautuukin, että kun maiden kulutus suhteutetaan kunkin maan bruttokansantuloon (BKTL)[2], Suomi on 2010-luvun alusta käyttänyt tuloistaan selvästi suuremman osan kulutukseen kuin verokkimaat Ruotsi, Tanska ja Saksa ja jonkin verran enemmän kuin myös EU27-maat keskimäärin. Tämä koskee sekä edellä tarkasteltua yksilöllistä kulutusta että kaikkea kulutusta, jossa on mukana myös kollektiivinen julkinen kulutus (yleinen hallinto, puolustus, sisäinen turvallisuus jne.). Suomen kokonaiskulutus on vuosina 2017-2021 ollut keskimäärin 75 % BKTL:stä, kun se kolmessa verrokkimaassa on ollut noin 70 % ja EU27-alueellakin alle 74%.
Suomessa on myös investoitu paljon, mutta tehokkuus kyseenalainen
Se osa kansantalouteen syntyvistä tuloista, joita ei kuluteta, käytetään joko investointeihin kotimaassa tai sijoituksiin ulkomaille. Kummallakin tavalla luodaan tulevia kulutusmahdollisuuksia. Jos tulot eivät riitä kattamaan kulutusta ja investointeja kotimaassa, talous velkaantuu nettomäärisesti ulkomaille, eli vaihtotase on alijäämäinen.
Suomessa tapahtuvien kiinteiden investointien suhde kansantuloon ja myös BKT:hen on ollut viime vuosina varsin suuri EU-vertailussa, 2-3 prosenttiyksikköä enemmän kuin Tanskassa, Saksassa ja EU27:ssä keskimäärin, joskin vajaan prosenttiyksikön vähemmän kuin Ruotsissa. Toisin sanoen suuresta kulutusosuudesta huolimatta Suomessa on myös investoitu kotimaiseen reaalipääomaan kv-vertailussa varsin paljon.
Korkea investointiaste on omiaan lisäämään tuotantoa Suomessa ja edelleen tulevia kulutusmahdollisuuksia. Investointien rakenne ei kuitenkaan ole ollut kovin hyvä tuotannon ja tuottavuuden lisäämisen kannalta.Korkeaa investointiaste syntyy ennen kaikkea poikkeuksellisen suurten asuntoinvestointien takia (Suomen 6,6 % BKT:sta vuosina 2010-2021 on EU-alueen suurin suhdeluku). Mutta myös julkisen sektorin investoinnit ovat olleet varsin suuria, vaikka hieman Ruotsia pienempiä. Tämän vuoksi yrityssektorin investointeja on Suomessa ollut etenkin Ruotsiin mutta myös Tanskaan ja Saksaan nähden vähemmän suhteessa BKT:hen korkeasta kokonaisinvestointiasteesta huolimatta.
Lisäksi yrityssektorinkin investoinnit ovat painottuneet verrokkimaita merkittävästi enemmän rakennuskantaan. Tämä merkitsee, että investoinnit koneisiin ja laitteisiin ja erilaisiin tuottavuuden kannalta hyödyllisiin aineettomiin pääomaeriin, kuten tutkimus- ja kehitysponnistuksiin ja ohjelmistoihin ovat jääneet ainakin Ruotsia ja Tanskaa selvästi pienemmiksi. Kun juuri nämä ovat tuottavuuden kannalta keskeisiä, tuotavuuden kasvu ei ole saanut Suomessa investoinneista samanlaista tukea kuin verrokkimaissa on tapahtunut (Pohjola 2022).
Seuraus: sekä julkisen että yksityisen sektorin rahoitustasapaino verrokkeja heikompi
Korkea kulutusaste yhdessä korkean investointiasteen kanssa on samalla merkinnyt, että Suomen kansantalous on vuodesta 2011 lähtien tyypillisesti ollut kokonaisuutena alijäämäinen, ts. Suomi on nettomääräisesti velkaantunut ulkomaille. Suomi poikkeaa tässä suhteessa radikaalisti verrokeistamme. Näissä vaihtotase on ollut vähintään 4 ja tyypillisesti 6-8 prosenttiyksikköä vahvempi. Jopa EU27:n vaihtotase suhteessa ulkomaailmaan on ollut viime vuosina noin 3 % ylijäämäinen. Verrokeista poiketen Suomi ei ole kerryttänyt saamisia ulkomailta. Tulevia kulutusmahdollisuuksia ei siten ole samalla tavoin vahvistettu ulkomaisten sijoitusten avulla kuin verrokkimaissa.
Suomen verrokkeja heikompi ulkoinen tasapaino koskee sekä julkista että yksityistä sektoria. Samalla kun Suomen julkinen sektori on ollut verrokeista poiketen selvästi alijäämäinen, sen yksityisen sektorin ylijäämä on ollut selvästi pienempi.
Sektorivertailua kylläkin vääristää se, että työeläkejärjestelmä on Suomessa osa julkista sektoria, kun taas vastaavat järjestelmät kuuluvat verrokeissa ainakin pääosin yksityissektoriin. Jos Suomen rahoitusylijäämäinen työeläkejärjestelmä luettaisiin yksityissektoriin, julkisen sektorin alijäämä muodostuisi suuremmaksi, tarkastellulla viiden vuoden ajanjaksolla noin 0,8 prosenttiyksikön verran. Tämä tarkoittaa sitä, julkisista palveluista ja muista tulonsiirroista kuin työeläkkeistä sekä julkisista investoinneista huolehtiva julkinen sektori on suhteessa verrokkeihin vieläkin enemmän alijäämäinen. Näin tarkasteltuna Suomi on rahoitustasapainon suhteen lähempänä Belgiaa ja Ranskaa kuin pohjoisia verrokkeja.
Julkisen sektorin kyky selviytyä pohjoismaisesta palveluita ja tulontasausta koskevasta hyvinvointilupauksesta on selvästi muita Pohjoismaita vaaranalaisempi. Julkisen sektorin rahoitusasemaa ei myöskään ole myöskään helppo parantaa siirtämällä yksityisen sektorin säästöylijäämiä julkisen sektorin käyttöön, kun nämä ylijäämät ovat pieniä. Julkisen talouden voimavarojen lisäys vaatii tällaisessa asetelmassa yksityisen sektorin kulutuksen ja/tai investointien vähentämistä.
Tuotannon kasvu painunut keskinkertaiseksi heikon tuottavuuden takia
Suomen tuotannon määrä asukasta kohden kasvoi vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä ennen globaalia finanssikriisiä nopeasti, jotakuinkin Ruotsin vauhtia, ja selvästi nopeammin kuin EU-alueella keskimäärin. Tämän jälkeen Ruotsi jatkoi kasvuaan, mutta Suomessa koettiin ”menetetty vuosikymmen”. Asukasta kohden laskettu tuotannon määrä supistui ja saavutti 2008 saavutetun huipun vasta vuonna 2021. Koko kahden vuosikymmen periodilla tuotannon määrä asukasta kohden on kasvanut identtisesti Saksan ja EU27-alueen kanssa.[3]
BKT:n heikko kehitys verrokkeihin nähden finanssikriisiä edeltävästä huipusta johtuu voittopuolisesti tuottavuuden ts. työtuntia kohden lasketun BKT:n heikkoudesta. Myös työtunnit asukasta kohden ovat vähentyneet, mutta muutos on jotakuinkin samanlainen kuin EU-alueella yleensä Ruotsin ja Tanskan muutoksen puolivälissä.
Tuottavuuden heikolla kehityksellä on todennäköisesti useita syitä. Korkean tuottavuuden tuotantoa katosi paljon etenkin Nokian kännykkäbisneksen romahduksen mutta myös painopaperien kysynnän ja tuotannon supistumisen myötä.
Toiseksi kustannuskilpailukyvyn heikentyminen (vieläpä samaan aikaan globaalin finanssikriisin ja eurokriisin kanssa) heikensi muun teollisuuden vientiä ja tuotantoa. Kun teollisuuden tuottavuus on keskimääräistä tuotantoa korkeampi, tällä oli ilmeinen vaikutus talouden tuottavuuteen.
Heikko kustannuskilpailukyky, joka palautui merkittävästi vasta 2016 lähtien, saattoi myös heikentää kannustimia Suomessa tapahtuviin tuotannollisiin investointeihin, jotka parantavat työn tuottavuutta lisäämällä ja modernisoimalla pääomakantaa. Näiden investointien määrähän todettiin jo edellä verrokkeja pienemmäksi 2010 lähtien.
Tuottavuuslautakunnan tuore raportti kiinnittää huomiota myös kolmanteen mahdolliseen tekijään heikon tuottavuuskehityksen taustalla: pääoman ja työvoiman huonoon kohdentumiseen. Raportin analyysin mukaan useilla toimialoilla näyttäisi olevan liikaa pääomaa ja liian vähän työpanosta verrattuna arvioituihin tehokkaisiin pääoma- ja työpanosten määriin. Tällaisen allokaatio-ongelman syiksi raportti arvioi osaavan työvoiman saatavuusongelmat, kitkat työmarkkinoilla sekä työllistämiseen liittyvät riskit.
Pääoman kokonaisuudessaan liiallinen määrä voisi tehdä ymmärrettäväksi yritysten investointien suhteellisen vähäisyyden. Se ei kuitenkaan istu hyvin yhteen sen kanssa, että työn tuottavuus on matala; ajattelemmehan, että suuri pääomapanos työyksikköä kohden nostaa työn tuottavuutta.
Ristiriita ratkeaa ehkä luontevimmin Pohjolan edellä todetulla havainnolla siitä, että yritysten investointien rakenne on Suomessa ollut tuottavuuden näkökulmasta huono. Verrattuna Saksaan kone- ja laiteinvestointeja on vähän ja verrattuna Ruotsiin etenkin T&K- ja muita aineettomia investointeja vähän. Kirjanpidossa suurena pysynyt pääomakanta ei siis ole tuottavuuden näkökulmasta niin hyvää kuin verokkimaissa.
Mutta miksi investointeja tuottavuuden kannalta parhaaseen pääomakantaan tehdään niin vähän? Tämän uskottavin selitys lienee juuri tuottavuuslautakunnan arvelemat työvoimaongelmat. Aineettoman pääomakannan luomisessa (T&K-työ) ja sen ja myös kone- ja laiteinvestointien hyödyntämisessä välttämätöntä osaavaa työvoimaa ei ole saatavilla tai sitä ei rohjeta palkata erilaista työllistämiseen liittyvistä riskeistä johtuen. Toisaalta Asunto- ja muun rakennuskannan osalta tällaisen komplementaarisen työvoiman ongelmaa luultavasti ei samassa laajuudessa ole. Tämä voisi selittää tällaisten investointien korkeaa tasoa.
Työvoimaan liittyvät ongelmat ovat sopusoinnussa myös etenkin ulkomaisten yritysten ja sijoittajien toistuvasti esittämien arvioiden kanssa, että Suomen työmarkkinat ovat jäykät. Yksi ulottuvuus jäykkyydestä on yksilökohtaisen irtisanomisen vaikeus, joka lisää etenkin pienten aloittavien yritysten rekrytointien riskejä. Toinen on palkkojen riittämätön suhdannejoustavuus, mikä lisää investointeihin liittyviä kannattavuusriskejä yleensä. Kolmanneksi palkan käyttämistä työvoiman houkuttelemiseen ja kannustamiseen on ehkä rajoittanut se, että työehtosopimuksissa iso osa vuotuisista palkankorotuksista on jaettu kaikille, jolloin yksittäisille työntekijöille ja työntekijäryhmille maksetut korkeammat palkat saattaisivat nostaa kokonaistyövoimakustannuksia kilpailukyvyn kannalta liiaksi.[4]
Toinen selitys nimenomaan T&K-investointien suhteelliselle heikkoudelle verrokkeihin nähden voi olla se, että yritysten kannustimet tällaisiin investointeihin ovat olleet sekä suorien investointitukien että verotukien osalta vähäisiä useimpiin muihin maihin verrattuna. 2010-luvun julkisten T&K-menojen leikkaukset kohdistuvat lisäksi juuri näihin, Tekesin / Businessa Finlandin kautta myönnettyihin tukiin.
Työllisyydessä parantamisen tarvetta ja varaa
Työtunteina mitatun työpanoksen supistuminen voidaan jakaa työllisten keskimääräisen vuotuisen työajan muutokseen ja työllisten määrän vaikutukseen. Vuotuisten työtuntien määrä työllistä kohden on vähentynyt kaikissa kehittyneissä maissa trendinomaisesti, kun kasvaneesta tuottavuudesta osa on hyödynnetty kasvaneena vapaa-aikana. Suomessa kehitys ei ole dramaattisesti poikennut muista maista tässä suhteessa. Myös vuotuisten työtuntien taso on samanlainen kuin EU27-maissa keskimäärin ja mm. Ruotsissa mutta selvästi korkeampi kuin Tanskassa tai Saksassa, heijastaen osa-aikatyön yleisyyttä viime mainituissa maissa.
Työllisten osuus koko väestöstä on toisaalta Suomessa selvästi verrokkeja pienempi. Tämän vuoksi työtunnit asukasta kohden eivät yllä Ruotsin tasolle. Syynä on sekä matalampi työikäisten työllisyysaste että työikäisten pienempi osuus väestöstä. Viime vuosina noin 2/3 työllisten väestöosuuden erosta Ruotsin, Tanskan ja Saksan keskiarvoon on aiheutunut työikäisen (15-64-vuotiaan) väestön matalammasta työllisyysasteesta ja noin kolmannes tämän työikäisen väestön pienemmästä väestöosuudesta. Myös yli 65-vuotiaiden työllisyys on Suomessa hieman vähäisempää, mutta tämän tekijän merkitys on vähäinen kokonaisuuden kannalta.
Asukasta kohden lasketun työpanoksen vaatimaton kehitys viimeisten runsaan kymmenen vuoden aikana heijastaa yleisen kaikkia koskevan työajan vähentymisen ohella työikäisen väestön osuuden supistumista, jota aivan viime vuosina nopeasti noussut työikäisten (eikä 65 vuotta täyttäneiden) työllisyysasteen paraneminen ei ole kyennyt kompensoimaan.
Tulevaa kehitystä ajatellen on syytä ottaa huomioon, että työssä olevien keskimääräinen vuotuinen työtuntimäärä on suuri ja että työikäisen väestön osuus jatkaa ennusteiden mukaan laskuaan (kylläkin selvästi hidastuen samalla kun verrokkimaissa osuuden lasku jyrkkenee). Työpanoksen lisäys voi tällaisessa tilanteessa perustua vain työikäisen ja vanhemmankin väestön työllisyysasteen kasvuun sekä työvoimaa lisäävään maahanmuuttoon. Pohjoismaisen vertailun valossa kummassakin suhteessa Suomella pitäisi olla edellytykset toteutunutta parempaan tulokseen.
Tärkeä seikka työllisyyden tuottavuusvaikutusten näkökulmasta on, että suomalaisten koulutustaso on jämähtänyt paikoilleen tai jopa laskenut, kun se muualla on nopeasti noussut. Usealla eri mittarilla Suomen väestö on jo OECD:n keskiarvoa vähemmän koulutettua. Tämä muutos heikentää Suomen kykyä kuroa tuottavuuseroa umpeen pitkäksi aikaa.
Työllisyysasteen nousu olisi eduksi myös muistakin syistä kuin talouskasvun edellytyksien vahvistamiseksi. Työn ulkopuolelle jääminen aiheuttaa pitkäaikaisena ilmiönä köyhyyttä ja syrjäytymistä, jota on vaikea ja julkisen talouden kannalta myös kallista lievittää. Kun julkiseen talouteen kohdistuu huomattavia menopaineita turvallisuuden, terveydenhuollon ja pitkän ajan kestävän kasvun vahvistamiseksi, matalaan työllisyyteen liittyvien kulujen vähentyminen työllisyysasteen paranemisen kautta olisi toivottavaa.
Maat, joissa työllisyysaste on korkea, julkinen sektori käyttää tyypillisesti vähemmän vero- ja tulonsiirtojärjestelmää tulojen tasaukseen kuin matalan työllisyysasteen maat. Tämä pätee myös kunnianhimoista tasa-arvopolitiikka ajavien Pohjoismaiden joukossa; Suomen työllisyysaste on matalin ja tulotasauksen aste suurin.
Lopuksi
Suomi on viimeisen vuosikymmenen aikana luonut Pohjois-Euroopan verrokkimaita huonommin taloudellisia edellytyksiä kansalaisten hyvinvoinnin paranemiselle. Tämä tuotannon suhteellinen heikkeneminen ei toistaiseksi ole samassa määrin heijastunut kulutuksen kehitykseen. Yksityiseen ja julkiseen kulutukseen yhteensä käytetty osuus kansantalouden kokonaistuloista nousi globaalia finanssikriisiä seuranneina vuosina verrokkimaita selvästi korkeammaksi ja on myös jäänyt näitä korkeammalle tasolle.
Toisaalta myös investointien kokonaismäärä on pysynyt taantumavuosien notkahduksesta huolimatta kansainvälisesti korkealla tasolla. Yhdessä korkean kulutusasteen kanssa tämä on johtanut siihen, että verrokkimaista poiketen Suomi ei ole enää kymmeneen vuoteen kerryttänyt vaihtotaseylijäämän kautta nettosaamisia muilta mailta, ts. vahvistanut tätä kautta tulevan hyvinvointinsa pohjaa.
Talouskasvun heikkous heijastaa voittopuolisesti tuottavuuden huonoa kehitystä. Tämän yksi tärkeä syy ovat isot tuottavuutta viime vuosikymmenen alkupuolella heikentäneet shokit, ennen kaikkea Nokian kännykkäbisneksen romahdus. Mutta se, että tuottavuuden kasvu on junnannut vaatimattomana viime aikoihin saakka, viittaa rakenteellisempiin ongelmiin.
Yksi uskottava tekijä on investointien rakenne. Investoinnit ovat painottuneet verrokkeja enemmän asuntoihin ja muihin rakennuksiin kone- ja laiteinvestointien sekä aineettomien investointien ml. etenkin tutkimus- ja kehityspanostusten sijasta. Tämä painotus ei ole tukenut tuottavuuden kasvua siinä suhteessa kuin käytetty rahamäärä voisi antaa aiheen olettaa.
Mutta miksi tällainen investointien painotus? Nokian T&K-menojen pitkäaikainen supistuminen on tässäkin tärkeä tekijä. Toinen on luultavasti julkisen – etenkin suoraan yrityksille suunnatun – T&K-rahoituksen supistuminen viime vuosikymmenen alkupuolella ja vain hidas kasvu sen jälkeen. On kuitenkin aihetta olettaa, että tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoiminnan lisäämisen kuten myös investoinneilla luotavan uuden korkean arvolisän tuotannon hyödyntämisessä tarvittavan työvoiman puute on rajoittanut merkittävästi tuottavuutta parantavia investointeja.
Tämä tarkoittaa sitä, että tuottavuuden kasvun edistäminen ja työpanoksen lisääminen ovat toisiaan vahvasti täydentäviä eivätkä vaihtoehtoisia keinoja talouskasvun edistämiseksi.
Politiikkapäätöksin onkin pyritty edistämään kumpaakin eri tavoin. Kuluvalla hallituskaudella päätettyjen työllisyyttä edistävien toimien vaikutukset, jotka on arvioitu noin 40 000 työlliseksi, ovat vasta toteutumassa. Julkisen T&K-rahoituksen lisäämisestä on myös laaja yhteisymmärrys. Samanaikaisesti start-up-toiminta on kasvanut nopeasti ja suomalaisilla yrityksillä on vahvaa osaamista erilaisissa vihreän siirtymän ja digitalisaation etenemisen kannalta tärkeissä teknologioissa, joiden globaali kysyntä kasvaa nopeasti.
Olisi kuitenkin kovin optimistista olettaa, että jo tehdyt päätökset riittäisivät vahvistamaan tuottavuuden kasvua ja lisäämään työllisyyttä tavalla, joka merkitsisi verrokeiden kasvueron umpeen kirimistä. Suomen demografia pysyy verrokkeja heikompana. Suomi ei edelleenkään houkuttele ulkomaista työvoimaa. Investointien rakenteessa ei ole toistaiseksi suurta muutosta havaittavissa. Suomalaisten koulutustaso on polkenut paikallaan ellei taantunut samalla kun se on muualla nopeasti noussut. Näistä syistä tuottavuuden kasvua ja työllisyyttä lisääviä toimenpidesuosituksia ei oikein olisi varaa jättää erilaisten raporttien sivuille. [5]
Jos työn tuottavuutta ei saada nostettua verrokkimaiden tasoa kohti ja työllisyyttä vahvistettua, suhteellinen hyvinvointimme tulee väistämättä heikkenemään edelleen. Tämä merkitsisi myös kasvavia tulonjakoa ja julkisen talouden tasapainottamisen tapaa koskevia ristiriitoja. Paikallaan polkevan talouden kyky muuttaa tuotannon rakennetta ympäristön kannalta kestävämpää suuntaan on samoin heikompi kuin jos pääomakanta uudistuisi nopeasti ja katoavista työpaikoista työttömiksi joutuvat löytäisivät nopeasti uusia kestävän tuotannon työpaikkoja.
[1] Muut Pohjoismaat ovat Suomelle luonteva vertailukohta monella tavalla. Norjaan Suomea ei kuitenkaan aineellisen elintason mielessä ole järkevää verrata; öljymaan tulotaso on sen verran korkea. Sen sijaan Saksa on Euroopan suurimpana maana ja myös teollisuuden Suomea muistuttavan merkityksen takia kiinnostava vertailukohta. Niinpä pääosin tarkastelen Suomea suhteessa Ruotsiin, Tanskaan ja Saksaan.
[2] Bruttokansantulo sisältää kotimaisen tuotannon (BKT) synnyttämien tulojen ohella nettotuotannontekijätulot ulkomailta. Kansantulo kuvaa siten täsmällisemmin sitä, mitä välittömiä tuloja taloudella on erilaisten menojen rahoittamiseksi kuin pelkästään kotimaista tuotannon arvoa kuvaava BKT.
[3] Tuotannon määrällä tarkoitetaan tässä kiinteähintaista BKT:ta, jossa kansallisten tuotantokustannusten muutoksen vaikutus on puhdistettu tuotannon arvosta. Kuviossa 1 tarkasteltu ostovoimakorjattu BKT eroaa tästä sen vuoksi, että siinä tuotannon vertailukelpoiset määrät kullekin vuodelle on saatu jakamalla tuotannon arvot ostovoimapariteeteilla, jotka mittaavat maiden hintatasojen eroja eri menoerien hintojen vertailun perusteella. Keskeinen ero näiden kahden erilaisen BKT-määrän välille syntyy vienti- ja tuontihintojen eroavuuksista. Vaihtosuhteen paraneminen eli vientihintojen nousu suhteessa tuontihintoihin nostaa ostovoimakorjattua BKT-määrää suhteessa kiinteähintaiseen BKT:hen. Ostovoimakorjattu BKT soveltuu maiden väliseen määrävertailuun kunakin ajankohtana kun taas kiinteähintainen BKT soveltuu ajan yli tapahtuvan kehityksen vertailuun.
[4] Fornaro ja Maliranta (2022) osoittavat Suomen palkanmuodostusta koskevassa analyysissään yhtäältä liukumien tärkeyden palkkakustannusten suhdannejouston synnyttäjänä ja toisaalta sen, että työpaikan vaihtamiseen liittyy yleensä keskimääräistä parempi palkkakehitys. Nämä tukevat käsitystä siitä, että joustava palkanmuodostus voi vähentää investointeihin liittyviä riskejä ja että työvoiman uudelleen kohdentumisen kannalta on eduksi, jos yritysten palkanmaksuvaraa on käytettävissä tuottavimman työvoiman palkkaamiseen.
[5] Kasvupolitiikan laaja-alaisuuden tärkeys tulee esille ns. kestävän kasvun työryhmän raportissa. Raportissa korostetaan voimakkaiden toimien tarvetta yhtäaikaisesti viidellä kasvupolitiikan osa-alueella: T&K-rahoituksen lisääminen, innovaatio-järjestelmän tehokkuus, osaamisen ja osaajien riittävyys, riskinottoon kykenevän osaavan pääoman lisääminen ja kannustava investointiympäristö.
