”Velkapelko” on ollut viime päivinä taas keskustelun aiheena. Yhtäältä entisen valtiovarainministerin Iiro Viinasen haastattelu nosti ties monennenko kerran esille kysymyksen, pelättiinkö velkaa liikaa 1990-luvun laman aikana ja kiristettiinkö silloin finanssipolitiikkaa tarpeettomasti. Toisaalta on kauhisteltu viime aikojen velkaantumisvauhtia ja velkaantumisen jatkumista sekä esitetty erilaisia vakauttamisohjelmia velkaantumisen vähentämiseksi.
Asioiden arviointia auttaa katsoa episodeja rinnakkain ja kysyä, missä suhteissa tilanteissa on eroja ja yhtäläisyyksiä. Jos näin tekee, uskoakseni (1) suhtautuu pienemmällä jälkiviisaudella ja vähemmän tuomitsevasti 1990-luvun finanssipolitiikkaan, vaikkei sitä virheettömänä pitäisikään, (2) ei tarvitse panikoitua nykyisestä velkatasosta, vaikka sen vähentämiseksi onkin pitkäjänteinen ohjelma tarpeen.
1990-luvun tilanne oli aidosti vaikea
Suomen 1990-luvussa oli kyse OECD-maiden siihen saakka syvimmästä taantumasta, joka johti ilman mitään politiikkatoimia julkisen alijäämien ja julkisen velan nopeaan kasvuun. Yhdistyneenä korkeaan korkotasoon tämä merkitsi julkisen talouden korkorasituksen rajua kasvua, 1,3 prosentista yli 5 prosenttiin BKT:sta.
Vertailun vuoksi julkisen sektorin korkomenot olivat viime vuonna 0,6 % BKT:sta. Kääntäen, kun korkomenot olivat 1,5 mrd. euroa vuonna 2021, ne olisivat 5 % BKT-osuudella olleet 12,5 mrd. euroa. 1990-luvun ongelmaa lievensi toki se, että osa velasta oli kotimaista velkaa työeläkeyhtiöille, joten korot eivät kokonaan merkinneet tulonsiirtoa kansantaloudesta pois. Tästä huolimatta nämäkin korot oli veroilla maksettava, jotta eläkeyhtiöillä olisi mahdollisuus vastata eläkevastuistaan.
Lamassa velkaantuminen kasvoi niin, että pahimmillaan Suomi oli Euroopan absoluuttisesti suurin julkisen velan liikkeelle laskija. Valtion velan markkinoimiseksi oli tehtävä aikaisempaa selvästi enemmän töitä. Asiaa ei lainkaan helpottanut se, että pankkijärjestelmä oli romahtamisen partaalla ja sen pystyssä pitäminen näytti koko ajan vaativan yhä suurempaa valtion riskinottoa ja valtio oli vaikeimpaan aikaan lähes ainoa ulkomaista velkaa saanut taho. Velkaantumisen kasvulle ei ollut loppua näkyvissä. Tällaisessa asetelmassa oli ihan perusteltua olla huolissaan siitä, kuinka pitkään ja paljon valtio velkaa kykenee ottamaan.
Jälkikäteen tiedämme, ettei velan hankinta koskaan törmännyt ehdottomaan kattoon. Suomen valtio kykeni jatkamaan ulkomaisen velan ottamista, eikä korkomarginaalista muihin maihin nähden tullut kovin korkeaa. Tämän valossa voi hyvin päätellä, että julkisen talouden vakautustoimet – verotuksen kiristäminen ja menojen leikkaukset – olisivat voineet olla jonkin verran lievempiä kuin mihin päädyttiin. Pienempi vakautus olisi ylläpitänyt jonkin verran parempaa kasvua ja työllisyyttä ja ainakin osaksi rahoittanut itsensä.
Sen sijaan on mielestäni epärealistista väittää, että Suomi olisi voinut välttää kokonaan sopeutustoimet ja vieläpä niiden sijasta elvyttää finanssipolitiikalla ts. lisätä päätösperäisesti alijäämiä, ilman, että rahoituksen hinta olisi olennaisesti noussut ja saatavuus ehtynyt. On ymmärrettävä, että päätöksentekijät toimivat tilanteessa, jossa epävarmuus talouden tulevasta suorituskyvystä oli hyvin suuri. Ei tiedetty, mikä olisi ”uusi normaali”, vaikka jonkiasteiseen toipumiseen toki saatettiin luottaa. Neuvostoliiton markkinat oli menetty pysyvästi eikä Nokian ihmeestä ollut vielä tietoa, ei edes yhtiön johdossa, Suomen rahoittajista puhumattakaan.
Nyt ei yhtä hankalaa, mutta velkaantumista on tarve alentaa
Parin viime vuoden aikana toteutunut velan lisäys on nostanut julkisen talouden kokonaisvelan samalle tasolle kuin 1990-luvun alussa ja kun nyt velassa ei ole julkisen sektorin sisäistä elementtiä, 15 prosenttiyksikköä korkeammalle tasolle kuin sulautettu velka silloin. Korkotason laskun ansiosta velan rasitus on kuitenkin, kuten edellä on todettu, olennaisesti vähäisempi. Emme ole samanlaisessa akuutissa velkakriisissä kuin 1990-luvun alussa.
Tämä ei kuitenkaan tee tyhjäksi huolta Suomen julkisen talouden velkaantumisesta. Paljon puhuttua kestävyysvajetta heijastaen velkaantuminen lisääntyy suhteessa talouden kokoon trendinomaisesti. Näin käy, vaikka talouteen ei tulisi mitään uusia shokkeja, vaan se kasvaisi potentiaalinsa tasolla.
Tuotannon paraskin mahdollinen kasvu on paljon hitaampaa kuin 1990-luvun puolivälistä noin vuoteen 2010. Työikäisen väestön määrä laskee kun se silloin kasvoi. Globaali tuottavuuskehitys on hitaampaa. Ja olemme lähtötilanteessa olemassa olevilla rakenteilla potentiaalin tasolla, suhdanne-elpymistä ei siis nykytasolta voi toivoa.
Niinpä velkasuhde noussee ensi vuosikymmenen alkuun mennessä yli 80 prosenttiin perusalijäämän ja asteittain nousevien korkokulujen ajamana. Nimellisen kansantuotteen kasvu runsaan 3 % vuosivauhtia (1,3 – 1,5 reaalikasvua ja 2 % inflaatio), ei siis riitä pitämään velkasuhdetta muuttumattomana.
Tärkeää myös on, että uusia alijäämiä lisääviä ja velkasuhdetta nopeasti kasvattavia shokkeja jokseenkin varmasti tulee, vaikka emme tiedä niiden luonnetta, suuruutta tai ajankohtaa. Tätä varten julkisessa taloudessa tarvitaan velkaantumisvaraa.Nykyinen velkasuhde ei tähän hyvin riitä näköpiirissä olevasta puhumattakaan.
Velkasuhteen alentaminen ei onnistu ilman perusjäämän pienentämistä menojen leikkaamisella ja/tai verotuksen kiristämisellä. Mutta yhtä tärkeää on pyrkiä nopeuttamaan tuotantopotentiaalin kasvua. Kaikki tällaiset toimet vaativat hankalia valintoja, mutta nämä ovat paljon helpompia kuin ne valinnat, joiden edessä päätöksentekijät 1990-luvun alussa olivat.[1]
[1] Edellisessä blogissani kävin hieman huolellisemmin läpi sekä tuoretta velkaantumishistoriaa että sitä, millaista sopeuttamista tarvitaan velkasuhteen alentamiseksi.