Suomen hyvinvoinnin pohjan on rapautumisesta ei pitäisi olla enää epäselvyyttä. Kykymme reagoida hitaasti vaikeutuvaan ongelmaan on osoittautunut puutteelliseksi. Historia osoittaa kuitenkin, että kehityssuuntaan voidaan vaikuttaa paljon, jos tahtoa on. Sen mobilisointi ja kääntäminen konkreettisiksi toimiksi tulisi olla seuraavaan hallituskauteen valmistautumisen ydin.[1]
Suomi on kiistatta yhteiskunnallisen kehityksen suuri menestystarina. Olemme luoneet lukuisissa kansainvälisissä vertailuissa maailman kärkeen sijoittuvan yhteiskunnan 150 vuoden aikana. Asukasta kohden laskettu BKT:n kasvu 1870-luvulta näihin päiviin on yksi maailman nopeimpia. Hyvinvointi myös jakautuu kansainvälisessä katsannossa hyvin tasaisesti. Olemme osanneet hyödyntää voimavarojamme sekä teknologian kehityksen ja kansainvälisen vaihdannan antamia mahdollisuuksia hyvin.
Menestys ei johdu kehitystä jarruttaneiden shokkien vähäisyydestä. Niitä on riittänyt: itsenäisyyden alun sisällissota yhdessä Espanjan taudin ja Venäjän markkinoiden menetyksen kanssa, toinen maailmansota kaikkine seurauksineen, 90-luvun kriisi, joka oli siihen saakka OECD-alueen pahin sotien jälkeen. Olemme pärjänneet hyvin turbulenssista huolimatta.
Voi jopa väittää, että Suomi on ollut hyvä kriiseistä selviytyjä. Toipuminen kaikista edellä todetuista isoista shokeista oli hämmästyttävän hyvää. Tällainen selviytymiskyky koskee myös koronan aiheuttamaa kriisiä. Olemme selvinneet siitä eurooppalaisittain pienin inhimillisin ja taloudellisin menetyksin.
Kykymme reagoida hitaasti kehittyviin ongelmiin ei sen sijaan ole viimeisten 15 vuoden aikana ollut yhtä hyvä. Hyvinvointiyhteiskunnan perusta on rapautumassa ja tämän rapautumisen ajurit ovat olleet hyvin tiedossa.
Talouden pysähtyneisyys
Kokonaistuotannon ura vuodesta 2008 lähtien tiivistää talouskehityksen aneemisuuden lahjomattomasti. Suomen asukasta kohden laskettu BKT oli vuonna 2021 vuoden 2008 tasolla. Esimerkiksi Ruotsin, Tanskan ja Saksan vastaava asukasta kohden (kotimaisin kiintein hinnoin) laskettu BKT oli vastaavana aikana noussut noin 10 %.
Hieman yksityiskohtaisempi vertailu osoittaa kasvueron johtuvan lähinnä työn tuottavuuden heikosta kehityksestä. Asukasta kohden laskettujen työtuntien ja työllisten väestöosuuden muutokset ovat vain hieman heikompia kuin Ruotsissa tai Tanskassa, joskin Saksaan nähden ero on suurempi. Työikäisten työllisyysaste ja etenkin työllisten osuus koko väestöstä ovat kuitenkin useita prosenttiyksikköjä alempia kuin verrokkimaissa.
Kysyntäpuolelta katsottuna stagnaatio heijastaa ennen kaikkea viennin ja investointien heikkoutta. Asukasta kohden laskettu kulutus (yksityinen ja julkinen yhteensä) sen sijaan nousi pienen notkahduksen jälkeen jo vuonna 2011 kriisiä edeltäneelle tasolle ja oli vuonna 2021 lähes 7 % korkeammalla tasolla kuin vuonna 2008. Vienti ja investoinnit saavuttivat stagnaatioperiodia edeltävän tason vasta 2-3 vuotta sitten ja koronanotkahduksen jälkeen uudelleen vuonna 2021.
Tuotannon pysähtyneisyyden taustalla olleet shokit ovat tunnettuja: Nokian matkapuhelinvalmistuksen romahdus, paperin kysynnän pysyvä vähentyminen ja kustannuskilpailukyvyn heikentyminen. Samanaikaisesti työikäisen väestön määrä alkoi laskea heikentäen työvoiman tarjontaa. Se, että asukasta kohden lasketun tuotannon toipuminen aiemmalle tasolleen vei vuosikymmenen ja että kasvunäkymät arvioidaan lähivuosinakin vaatimattomiksi, viittaa kuitenkin talouden puuteelliseen sopeutumiskykyyn ja politiikan epäonnistumiseen sen muokkaajana.
Kulutusta pidetty yllä lyömällä laimin tulevaisuuteen varautumista
Kulutuksen suhteellinen vakaus yhdistyneenä tuotannon heikkoon kehitykseen nosti kulutuksen kansantulososuutta rajusti 2008 jälkeen. Kun vuosien 2000-2008 keskiarvo oli vajaa 70 % kansantulosta, vuosien 2009-2021 keskiarvo on 76 %. Vastaavaa ilmiötä ei ole tapahtunut verrokkimaissa. Niinpä, kun vuosituhannen alkuvuosina kulutuksen osuus bruttokansantulosta oli Suomessa pienempi kuin Ruotsissa, Tanskassa ja Saksassa, kriisin myötä se nousi 5 prosenttiyksikköä korkeammaksi kuin näissä maissa ja ero on tällaisena pysynyt.
Kulutuksen osuuden kasvu on merkinnyt vaihtotaseen jokseenkin samansuuruista heikentymistä. Kun vuosikymmenen alussa vaihtotase oli reilusti ylijäämäinen, se on paria vuotta lukuun ottamatta ollut alijäämäinen vuodesta 2011. Vuosien 2000 – 2008 ja 2009 – 2021 keskiarvojen ero on yli 6 prosenttia BKT:sta. Suomi poikkeaa myös vaihtotasekehityksen suhteen verrokeista, joiden vaihtotaseylijäämä on pysynyt suurena.
Vaikka Suomen vaihtotasealijäämä ei ole ollut kovin suuri, ero verrokkeihin merkitsee, että olemme kerryttäneet kansantalouteen huomattavasti vähemmän rahoitusvarallisuutta kuin verrokit. Jos Suomen vaihtotaseen ylijäämä olisi ollut keskimäärin saman suuruinen suhteessa BKT:hen kuin Ruotsissa vuosina 2011-2021, Suomen ulkomaiset saamiset olisivat vuonna 2021 olleet noin 140 mrd. euroa toteutunutta suuremmat. Jos vertailukohtana olisi Ruotsin ja Tanskan vaihtotaseylijäämien keskiarvo, vaikutus olisi 180 mrd. €. Nämä ovat huomattavan suuria summia, kun niitä vertaa esimerkiksi eläkejärjestelmään vuosikymmenten mittaan kerrytettyyn sijoitusvarallisuuteen, jota oli syyskuussa yksityisen sektorin rahastoissa 150 mrd. ja yhteensä 240 mrd. euroa.
Suomen suhteellinen heikkous ei koske vain rahoitusvarallisuutta suhteessa ulkomaihin. Vaikka investointien kokonaistaso on ollut lähes Ruotsin tasoa, yrityssektorin tuotannollisissa investoinneissa olemme jääneet selvästi jälkeen viime vuosina ei vain Ruotsista vaan myös yleensä EU-maista. Kun lisäksi tiedämme, että yritysinvestointien rakenne on ollut tuottavuuden kannalta heikompi kuin ainakin Ruotsissa ja Saksassa, rahankäyttömme ei ole kovin hyvin palvelut myöskään kotimaisen tuotannon kasvuedellytyksiä.[2] Muita maita selvästi suurempi osuus investoinneista on kohdistunut asuntoihin. Asuntoinvestoinnit lisäävät toki hyvinvointia pitkäaikaisesti mahdollistamalla suuremman asuntopalveluiden kulutuksen. Ne eivät kuitenkaan auta luomaan rahoituspohjaa muille tulevaisuuden tarpeille.
Edellä esitetyt havainnot voi tiivistää niin, että heikon tulokehityksen vaikutusta kulutusmahdollisuuksiin on pehmennetty vähentämällä rahoitusvarallisuutta ja osin myös tinkimällä tulevaa tuotantoa vahvistavista investoinneista. Kumpikin pehmennyskeino on tulevaisuudelta lainaamista.
Rakenteellinen ongelma, ilmenee julkisen velan kasvuna
Talouden rahoitussäästämisen heikentyminen on kohdistunut lähes kokonaan julkiseen sektoriin. Valtion ja kuntien alijäämä on ollut keskimäärin lähes 4 % BKT:sta vuodesta 2009 lähtien eli 3,5 prosenttiyksikköä heikompi kuin vuosituhannen alussa. Sosiaaliturvarahastojen eli pääosin työeläkerahastojen ylijäämä puolittui vastaavana aikana. Kotitalouksien alijäämä kasvoi myös hieman ja yrityssektorin ylijäämä pieneni hieman.
Julkisen talouden tasapainon heikentyminen on mahdollistanut kulutuksen pysymisen korkealla tuotannon heikkoudesta huolimatta. Tämä on luontevaa suhdannepolitiikkaa. Ongelma kuitenkin on, että Suomen heikko talouskasvu on viimeisen 15 vuoden aikana ollut vain osaksi suhdannetaantumaa. Heikkoudessa on kasvavasti ollut kyse potentiaalisen tuotannon kasvun hidastumisesta, kun etenkin tuottavuus on kehittynyt heikosti. Julkisen talouden kannalta ongelmallista on, että samaan aikaan ikääntyneen väestön määrän kasvu on lisännyt eläkemenoja ja kasvavasti kysyntää erilaisille hoito- ja hoivapalveluille.
Julkisiin menoihin on jatkuva kasvupaine myös useista muista, varsin universaaleista syistä. Ns. Baumolin tauti eli julkisen palvelutuotannon yleensä muuta tuotantoa heikompi tuottavuuskehitys nostaa julkispalveluiden kustannuksia. Toisaalta Wagnerin laki kertoo, että vaurastumisen myötä kysyntä kohdistuu kasvavasti sellaisiin palveluihin, joita julkinen sektori tyypillisesti tuottaa. Wagnerin lain yhdeksi ilmentymäksi voi ajatella herkistymisen erilaisille yksilöiden ongelmille. Yhä useampi kansalaisen kohtaama vastoinkäyminen tai epäoikeudenmukaisuuden kokemus tulkitaan asiaksi, jonka estämisestä tai korjaamisesta julkisen vallan tulisi kantaa vastuu.
Pitkään jatkuva heikko kasvu ja julkisen talouden ahtaus muodostavat pirullisen yhdistelmän. Italia on tästä tunnettu esimerkki. Kyvyttömyys saada aikaan kasvua on ruokkinut velkaantumista. Velkaantuminen on pakottanut käyttämään merkittävän osan verotuloista korkojen maksuun, ts. ylläpitämään suurta perusylijäämää (jäämää ennen korkomenoja). Tällöin kyky rahoittaa muita tarpeita on ollut heikko ja etenkin tulevaisuudessa kasvua ja hyötyä tuottavat investointiluonteiset panostukset ovat kärsineet. Korkea velkaantuminen on toisaalta heikentänyt kykyä suhdannetasaukseen, mikä on erilaisten taantumien pitkäaikaisvaikutusten kautta heikentänyt kasvua. Suomi ei toki ole Italian tilanteessa, mutta verrattuna muihin Pohjoismaihin olemme matkalla Italian suuntaan.
Politiikan vastaus puutteellinen
Politiikassa on periaatteessa kolmenlaisia tapoja yrittää pyristellä eroon pitkittyvän hitaan kasvun ja julkisen velan kasvun kierteestä. Ensimmäinen on toimeliaisuutta tasaava suhdannepolitiikka, jolla toimeliasuuden välittömän tukemisen ohella pyritään estämään tilapäisen shokin aiheuttaman taantuman johtamasta tuotantopotentiaalin pysyvään heikkenemiseen. Toinen on sopeuttaa julkista taloutta menoja leikkaamalla tai verotusta kiristämällä (kun suhdanneluonteinen taantuma on hellittänyt). Kolmas keino on pyrkiä tehostamaan julkista palvelutuotantoa ja lisäämään talouden kasvua pitkällä aikavälillä.
Kaikkia näitä tapoja on Suomessakin käytetty globaalin finanssikriisin puhkeamisesta lähtien. Politiikka ei kuitenkaan ole kyennyt vastaamaan talouden rakenteellisiin ongelmiin johdonmukaisesti ja riittävästi vaan eräiltä osin jopa on pahentanut tilannetta.
Johdonmukaisinta on ollut kysynnän lyhytaikainen tuki elvyttävällä finanssipolitiikalla, kun toimeliaisuus on heikentynyt tai uhannut heiketä. Vanhasen hallitus elvytti taloutta merkittävästi vuosina 2009 ja 2010 globaalin finanssikriisin aiheuttaman kysyntäshokin vaikutusten lieventämiseksi. Samoin Marinin hallitus tuki erilaisin elvytystoimin talouden toimeliaisuutta vuosina 2020 ja 2021, kun alun perin tarjontashokkina alkanut koronakriisi uhkasi muuntua kysyntälamaksi. Myös kuluneena vuonna on kansalaisten ostovoimaa päätetty tukea merkittävästi Venäjän hyökkäyssodan aiheuttaman energiakriisin myötä.
Politiikka, ml. työmarkkinaosapuolten toiminta, reagoi toisaalta hitaasti siihen, että vienti ja investoinnit eivät alkaneet toipua globaalin finanssikriisin hellittäessä. Taustalla oli suomalaisen tuotannon kustannuskilpailukyvyn heikentyminen. Työvoimakustannukset eivät selvästikään reagoineet EMU-ajan ensimmäisessä kilpailukykykriisissä toimeliaisuutta vakauttavalla tavalla. Vasta Sipilän hallituksen runnoma kilpailukykysopimus palautti merkittävästi kilpailukykyä, minkä jälkeen vienti ja investoinnit alkoivat toipua. Palkanmuodostus näyttäisi kiky-sopimuksen jälkeen muuttuneen ehkä pysyvämminkin kilpailukykytekijät paremmin huomioon ottavaksi; kustannuskilpailukyky ei ole rapautunut työllisyyden nopeasta noususta huolimatta,
Julkisen talouden sopeuttamisessa hallituskausien politiikat eroavat toisistaan hyvin selvästi. Kataisen/Stubbin hallitus toteutti varsin mittavan julkisen talouden sopeutusohjelman, VM:n arvioiden mukaan yhteensä 6 mrd. euron veronkorotukset ja menojen leikkaukset vuoden 2015 tasossa. Velkasuhde jatkoi kuitenkin kasvuaan, kun tuotannon supistuminen ei pysähtynyt.
Myös Sipilän hallitus pyrki pienentämään julkisen talouden alijäämää menoja leikkaamalla. Vakautustoimien kokonaismittakaava jäi kuitenkin varsin pieneksi, kun menoja myös lisättiin ja verotusta kevennettiin; VM:n arvion mukaan sopeutustoimien julkista taloutta vahvistava vaikutus ilman käyttäytymisvaikutuksia oli hallituskauden lopulla vain noin 1 mrd. euron luokkaa vuodessa. Pienempi sopeuttaminen yhdessä kilpailukyvyn paranemisen kanssa tuki tuotannon ja työllisyyden kääntymistä kasvuun ja käänsi velkasuhteen alenevalle uralle.
Marinin hallituksen lyhyen ajan politiikkavalintoja ovat dominoineet yhtäältä koronakriisi ja Venäjän hyökkäyssota ja sen mukanaan tuoma energiakriisi. Kummankin vaikutuksia on lievitetty suurilla tilapäisillä julkisten menojen lisäyksillä. Tilapäisten menojen ohella kuitenkin myös pysyviä menoja on lisätty, eikä näiden menojen lisäystä ole täysimääräisesti rahoitettu verotusta kiristämällä. Kahdesta edellisestä hallituskaudesta poiketen finanssipolitiikan toimet heikentävät sellaisenaan julkisen talouden tasapainoa myös pelkästään pysyviä tai pitkäaikaisia menojen muutoksia tarkasteltaessa.
Myös pidemmän ajan kasvun ja julkisen talouden tasapainon edistämisessä hallitusten politiikat eroavat varsin merkittävästi. Kataisen/Stubbin hallituksen menoleikkaukset kohdistuivat merkittävältä osin tutkimus- ja kehitys- ja koulutusmenoihin. Sipilän hallitus jatkoi koulutusmenojen leikkauksia. Nämä leikkaukset ovat olleet pidemmän ajan kasvun kannalta selvästi haitallisia, etenkin kun Suomen heikon kasvun välitön pääsyy on ollut tuottavuuden heikkous ja Suomi on pudonnut kulutustasossa OECD-maiden keskitasoa heikommaksi.
Rinteen/Marinin hallitus on puolestaan lisännyt molempia menoja. Kuluneella hallituskaudella saavutettiin myös parlamentaarinen yksimielisyys julkisen T&K-rahoituksen pitkäaikaisesta lisäämisestä tavoitteena koko talouden T&K-panostusten nostaminen 4 prosenttiin BKT:sta.
Väestörakenteen muutoksen kielteiseen vaikutukseen sekä työn tarjontaan että eläkemenojen kasvuun on reagoitu eläkeuudistuksella. Työuria pidentävän ja eläkemenojen kasvua hillitsevän eläkeuudistuksen tarve identifioitiin jo vuoden 2009 alussa ns. ikääntymisselvityksessä. Vanhasen hallituksen yritys eläkeuudistukseksi ei kuitenkaan edennyt lähinnä työmarkkinajärjestöjen vastarinnan vuoksi. Vasta Kataisen/Stubbin hallituksen aikana saavutettiin yhteisymmärrys eläkeikää asteittain nostavasta ja työvoiman tarjontaa lisäävästä uudistuksesta, joka astui voimaan vuonna 2017.
Muilta osin työvoiman tarjontaa lisäävät toimet ovat edenneet paljon pienemmin askelin. Sekä Sipilän että Rinteen/Marinin hallituksen aikana on toteutettu uudistuksia, joiden voidaan arvioida lisänneen kannustimia työmarkkinoille osallistumiseen ja työn tekemiseen. Etenkin jälkimmäisen hallituksen aikana toimien aiheuttamat kulut ovat kuitenkin olleet tuntuvia niin, että nettovaikutus julkisen talouden tasapainoon on jäänyt vaatimattomaksi. Toisaalta työmarkkinoiden pelisääntöihin vaikuttavia lainsäädäntöuudistuksia työmarkkinoiden toiminnan tehostamiseksi ei ole juurikaan tehty. Myös työ- ja opiskeluperäisen maahanmuuton edistäminen on ollut vaatimatonta, vaikka aivan viime aikoina on mm. maahanmuuttoprosesseja on eräiltä osin kyetty yksinkertaistamaan ja nopeuttamaan.
Ehkäpä kaikkein hitain ja ongelmallisin uudistushanke koskee sosiaali- ja terveyspalveluiden tehostamista. Tähän on pyritty erilaisilla hankkeilla jo Vanhasen hallituskaudelta lähtien. Kuluvalla hallituskaudella vihdoin päätetyn ja ensi vuoden alusta voimaan astuvan uudistuksen vaikutus sotepalveluiden pidemmän ajan kustannuskehitykseen on kuitenkin mitä suurimmassa määrin epäselvä.
Mistä politiikkaongelmat johtuvat?
Politiikkavastauksen puutteellisuuden ja osin jopa haitallisuuden syyt ovat moninaiset. Ilmeinen seikka on, että politiikassa on aina helppo toteuttaa asioita, jotka ovat välittömien vaikutusten osalta suosittuja. Julkisten menojen lisääminen ja verotuksen keventäminen ovat tällaisia. Niinpä ei olekaan hämmästyttävää, että hallitukset ovat mielellään turvautuneet elvytyspolitiikkaan, kun sille on voitu perusteita löytää. Kääntöpuoli on, että tällainen politiikka lisää julkisen talouden ahdinkoa, ellei samanaikaisesti kyetä rakenteellisiin uudistuksiin, jotka joko lisäävät talouden kasvua tai vähentävät julkisia menoja pidemmällä aikavälillä. Ongelmat ovatkin keskittyneet näiden pidemmän päälle hyödyllisten toimien toteuttamiseen.
Sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistaminen väestökehityksen luomien paineiden hallitsemiseksi on edennyt heikosti ennen kaikkea poliittisten erimielisyyksien takia. Palveluiden tehostamista on tavoiteltu sekä järjestämisvastuun siirtämisellä lukuisia pieniä kuntia suuremmille kokonaisuuksille että lisäämällä kilpailutettavaa yksityistä palveluntarjontaa. Kummankin keinon suhteen on ollut suuria poliittisia tai sanoisiko ideologisia näkemyseroja. Niiden vuoksi uudistuksen sisällöstä on ollut vaikea sopia hallituksissa ja kun sopimukseen on päästy, ratkaisu on osoittautunut perustuslain suhteen ongelmalliseksi. Poliittiset intohimot ovat toistuvasti sivuuttaneet tutkimustiedon silloinkin, kun se on ollut varsin selvää.
Sosiaaliturvajärjestelmän ja työvoimapalveluiden kuten myös työmarkkinoiden toimintaan muuten vaikuttavia uudistuksia on hankaloittanut vaikutusarvioiden vaikeus; tutkimukseen pohjautuva tieto on usein hyvin epävarmaa. Tätä tärkeämpiä ovat kuitenkin olleet tässäkin poliittiset ristiriidat. Nämä liittyvät paljon siihen, että järkevien uudistusten lyhyen aikavälin vaikutukset ovat usein ikäviä monille ihmisille ja näitä ikävyyksiä on ollut helppo käyttää perusteena uudistusten vastustamiselle. Poliittiset ristiriidat ovat koskeneet mitä suurimmassa määrin myös maahanmuuttopolitiikkaa, joka on ainoa nopea tapa muuttaa työikäisen väestön heikkoa kehitysnäkymää.
Tuottavuuteen vaikuttavien T&K- ja koulutuspanostusten laiminlyönnin osalta ainakin osaselitys lienee ollut epärealistinen käsitys Suomen osaamisen ja innovaatiojärjestelmän tasosta suhteessa talouden uudistumistarpeisiin. Sekä Suomessa että mm. kansainvälisissä järjestöissä Suomea pidettiin pitkään esimerkkinä menestyksekkäästä tietoon pohjautuvasta taloudesta. Tällöin ajateltiin etenkin ICT-tuotannon kasvua ja Pisa-menestystä. Tällaisessa asetelmassa leikkaaminen julkisista panostuksista, minkä kielteiset vaikutukset ilmenevät vasta ajan mittaan, tuntui päättäjistä ilmeisesti helpolta muihin välittömästi poliittista haittaa aiheuttaviin julkisen talouden sopeutustoimiin verrattuna.
Edellä on jo todettu, että istuva hallitus on pyrkinyt korjaamaan aiempien hallitusten T&K-toimintaan ja koulutukseen suunnattujen resurssien leikkauksia. Tämä on pitkän ajan talouskehityksen kannalta myönteistä. Yhdistyneenä monelta osin välttämättömiin korona- ja Ukrainakriisien luomiin lisämenotarpeisiin, julkinen velka on kuitenkin samalla kasvanut merkittävästi ja rakenteellinen alijäämä noussut, kun menoja ei toisaalla ole leikattu tai verotusta kiristetty.
Kärjistäen voisi ehkä sanoa, että kahden edellisen vaalikauden aikana politiikan keskeinen ongelma oli julkisen talouden sopeutustoimien huonosti harkittu sisältö, kun taas nykyisen vaalikauden ongelma on haluttomuus rahoittaa tärkeitä pysyviä lisämenoja muita menoja koskevilla säästöillä tai (talouden toimintaa mahdollisimman vähän haittaavaa) verotusta kiristämällä. Säästö- ja veronkorotuspäätösten ilmeisen poliittisen vaikeuden ohella valintojen välttämiseen on kannustanut matala korkotaso, jonka vuoksi julkisen velan korkorasitus on alentunut velan kasvusta huolimatta.
Kaikilla hallituksilla pidemmän ajan kasvua ja julkisen palvelutuotannon tehokkuutta edistävät uudistukset ovat jääneet vajaiksi. Vaikeiden päätösten lykkääminen on kuitenkin hitaan kasvun ja julkisen talouden alijäämien kumulatiivisten vaikutusten takia yhä ongelmallisempaa. Velkaantuminen lisää velanhoitokuluja, kun korkotaso normalisoituu. Tämä normalisoituminen on jo alkanut. Lisääntyvät velanhoitokulut syövät luonnollisesti resursseja muilta tarpeilta. Julkisen talouden jatkuva ahtaus heikentää progressiivisesti mahdollisuuksista huolehtia kansalaisten hyvinvoinnista ja panostaa kestävään kasvuun mm. vihreää siirtymää tukevien investointien avulla. Samalla velkaantuminen heikentää kykyä vastasykliseen politiikkaan silloin kun siihen tarve syntyy.
Tuomittu näivettymään? – Ei sentään
Ikävä väestökehitysnäkymä, sitkeä tuottavuuskasvun heikkous sekä myös ympäristönäkökohtien tuotannolle asettamat kasvavat rajoitukset saattavat johtaa ajattelemaan, että talous ei voi kasvaa ennakoitua enemmän.
Tällaisessa maailmassa looginen päätelmä on pyrkiä mahdollisimman hallittuun talouden stagnaatioon tai jopa supistumiseen. Tämän tapaista on jo suositeltu väestökadosta kärsiville haja-asutusalueille. Jatkossa soveltamiskohteena tulisi olla koko Suomi. Tällaisen nihilistisen strategian keskeinen osa ovat julkisen talouden sopeutustoimet, joilla menot ja tulot saatetaan vastaamaan toisiaan ilman kasvun tuomaa vetoapua. Osa ekonomisteista näyttäisikin pitävän sopeutustoimiin keskittymistä realistisimpana toimintatapana; kasvun voimistamisen tehokkaista keinoistahan on vaikea saada vahvaa tutkimusnäyttöä.
Poliitikoille tällainen näköala on mahdoton. On hankala saada ihmisiä tukemaan politiikkaa, jonka ideaalina on hallittu näivettyminen. Dilemmasta pääsemiseksi turvaudutaankin helposti epärealistisiin odotuksiin kyvystä nopeuttaa talouskasvua tai tehostaan julkisen sektorin toimintaa. Tällaisten odotusten varassa voidaan jopa perustella julkisen talouden sopeutustoimien sivuuttaminen kokonaan, kun velalla rahoitettuja menoja pidetään kattavasti myöhemmin tuloa tuottavina investointeina. Lykätään lyhyellä aikavälillä poliittisesti vaikeita ratkaisuja.
Hallitun näivettymisen strategia on mielestäni tarpeettoman pessimistinen, vaikka politiikan kykyyn muuttaa kasvunäkymä täysin toiseksi ei uskoisikaan. Erilaisissa asiantuntijapuheenvuoroissa on esitetty varsin yhdensuuntaisesti toimia, joilla talouskehitystä voi kestävästi vahvistaa, vaikka täsmällistä vaikutusta onkin vaikea ennustaa.[3] Näihin kuuluvat työvoiman tarjontaa lisäävät sosiaaliturvan uudistukset, työ- ja opiskeluperäisen maahanmuuton voimakas edistäminen, työmarkkinoiden pelisääntöjen kehittäminen, koulutuksen laadun parantaminen ja korkeakoulutuksen laajentaminen, kilpailun edistäminen ml. julkisessa palvelutuotannossa, investointien lupakäytäntöjen yksinkertaistaminen jne.
Julkisen talouden sopeuttamistarpeelta menoja leikkaamalla ja verotusta kiristämällä mikään realistinen kasvustrategia ei meitä säästä.[4] Mutta sopeutustoimet voidaan sekä määrältään että ajoitukseltaan toteuttaa maltillisesti, jos samalla on kykyä parantaa kasvunäkymiä uskottavasti. Avainkysymys on poliittinen päätöksentekokyky.
Suomen oma kokemus kertoo mahdollisuudesta toteuttaa politiikkaa, joka auttaa muuttamaan talouden ja koko yhteiskunnan kehityksen suuntaa. Alussa mainitut itsenäistymisen alkuvaiheet, sodista toipuminen ja 1990-luvun lama ovat näitä. Lähin vertailukohta ongelmien luonteen osalta ja myös ajallisesti on 90-luvun kriisi. Ahon ja Lipposen hallitukset pystyivät tekemään aikanaan hyvin ikäviksi koettuja päätöksiä, jotka mahdollistivat nopean tuotannon ja työllisyyden kasvun ja julkisen talouden vahvistumisen. Lähtötilanne oli verrattomasti nykyistä huonompi sekä työllisyyden että julkisen velan korkokulujen suhteen. Miksi nykyinen päätöksentekijäpolvi ei pystyisi vastaavaan?
Suomen poliittinen järjestelmä on edelleenkin toimintakykyinen moneen muuhun maahan verrattuna. Olemme tottuneet kompromissien tekemiseen hyvinkin erilaisissa hallituskoalitioissa. Elintärkeistä asioista, kuten turvallisuuspolitiikan uudelleenorientaatiosta, on kyetty päättämään nopeasti suurella yksimielisyydellä, kun olosuhteet ovat muuttuneet.
Kysymys näyttäisikin asettuvan: löytyykö riittävän laajasti jaettu tilannekuva siitä, että näköpiirissä oleva kasvu-ura yhdessä hyvinvointivaltiolle asetettujen toiveiden kanssa johtaa kasvaviin vaikeuksiin ja että lyhyellä aikavälillä ikävät päätökset ovat välttämättömiä umpikujan välttämiseksi. Tämän tilannekuvan kirkastamiseksi ja tasapainoisten politiikkatoimien täsmentämiseksi kaikki puheenvuorot ovat tervetulleita. Niitä ei ole syytä kieltää myöskään virkamiehiltä.
Kun puolueet valmistautuvat vaaleihin, ei pitäisi vetää ehdottomia punaisia viivoja ikävien kasvua ja julkisen talouden vakauttamista tukevien ratkaisujen eteen. Punaisia viivoja tarvitaan sen sijaan uusia etuja ja palveluita ja veronalennuksia koskeville lupauksille ilman täysin kattavaa rahoitusta.
[1] Kirjoitus käsittelee samaa teemaa kuin blogini 8.10. ja 15.11. Näkökulma on tässä kuitenkin toinen: pohdinta painottuu politiikan rooliin hitaan kasvun ja julkisen talouden velkaantumisen taustalla ja politiikan muuttamisen mahdollisuuteen.
[2] Ks. Matti Pohjolan selvitys.
[3] Ks. esim. ns. Kestävän kasvun työryhmän raportti, OECD:n tuorein maakatsaus ja Valtiovarainministeriön virkamiespuheenvuoro.
[4] Blogissani 15.11. esitän yksinkertaisia laskelmia siitä, minkä mittaluokan sopeutus- ja kasvupolitiikan toimin julkinen velka kyettäisiin vakauttamaan esimerkiksi EU:n finanssipolitiikkasääntöjen tavoittelemaan 60 % maksimiin parin vaalikauden kuluessa.
