Juuri vaalien alla on julkaistu kaksi raporttia, jotka käsittelevät talouskasvua ja työllisyyttä vahvistavia toimia. Maanantaina 27.3. työ- ja elinkeinoministeriö julkaisi työmarkkinajärjestöjen yhteisen Suomen suunta -raportin, jonka valmistelua laajahko virkamiessihteeristö tuki. Tiistaina 28.3. valtiovarainministeriö julkaisi poikkihallinnollisen, puhtaasti virkamiesten laatiman kasvuraportin.
Kumpikin on tarkoitettu evästykseksi tulevan hallituksen talouspolitiikkalinjauksista sopimista varten. Ajankohta vain päiviä ennen vaaleja on kylläkin hieman outo. Raportit tulevat liian myöhään, jotta ne voisivat vaikuttaa vaaliohjelmiin tai edes sanottavasti vaaliohjelmien arviointiin. Toisaalta ennen vaaleja esitettyinä niistä voi vielä nousta keskusteluun asioita, joista puolueet lähinnä ehtivät sanoutumaan irti ja siten vaikeuttamaan järkevien kompromissien tekemistä, kun hallitusneuvotteluissa sellaisia on kuitenkin löydettävä. Jälkimmäinen ongelma koskee tosin vain VM:n julkaisua.
Kummassakaan raportissa ei ole tavattomia uutuuksia. Käsitykset siitä, mitkä tekijät kasvuun ja sen kahteen pääelementtiin – tuottavuuteen ja työpanokseen – vaikuttavat, ovat varsin vakiintuneet. Samoin käsitykset siitä, millaisilla politiikkatoimilla tuottavuuden kasvua ja työllisyyttä voidaan periaatteessa edistää. Raportit ovat kuitenkin hyvin erilaisia.
Suomen suunta rakentaa konsensusta löysällä sisällöllä
Suomen suunta -paperi nostaa esille laajasti toimenpiteitä, yhteensä yli 70, joista työmarkkinaosapuolet ovat yksimielisiä. Tämä yksimielisyys ei ole ihan mitätön asia. Tulevissa hallitusneuvotteluissa puolueiden on helpompi sopia asioista, joille ne tietävät saavansa työmarkkinaosapuolten yhteisen tuen.
Samalla kuitenkin suositukset jäävät lukuisuudestaan huolimatta yleisluonteiksi: kehitetään, edistetään, vahvistetaan, uudistetaan,… . Täsmällisiä toimenpiteitä esitetään niukasti. Vaikka raportissa todetaan, että hankkeen ”tavoitteena on ollut yhdessä työmarkkinaosapuolia edustavien tahojen kanssa pohtia toimenpiteitä, joilla voidaan turvata julkisen talouden kestävyys”, arvioita suositusten vaikutuksista sen paremmin kasvuun ja työllisyyteen kuin julkiseen talouteenkaan ei esitetä.
Toinen silmiinpistävä piirre raportissa on, että siitä puuttuu olennaisia asioita. Työllisyyden edistämisessä sivuutetaan esimerkiksi ansiosidonnaisen työttömyysturvan lyhentäminen tai porrastaminen keinona parantaa työllistymisen kannustimia. Tutkimustiedon nojalla kuitenkin tällaisilla kannustimilla on merkitystä. Lisäksi toisin kuin monet esille nostetut toimenpiteet, tällaiset toimet parantavat julkisen talouden kestävyyttä, jonka ryhmä siis toteaa raporttinsa suositusten tavoitteeksi.
Julkisen talouden tehostamisen osalta vastaavasti sivuutetaan toimintayksiköiden kannustimet omaksua tehokkaimmat käytännöt. On kuitenkin vahvaa näyttöä siitä, että niin kuntien, terveyskeskusten, sairaanhoitopiirien ja tämän perusteella mitä ilmeisemmin myös juuri perustettujen sote-alueiden välillä on suuria tehokkuuseroja. Jos keskimääräistä huonommin toimivilla olisi vahvat kannusteet omaksua parhaat käytännöt, olisi saavutettavissa suuria säästöjä ja/tai mahdollisuuksia laadun parantamiseen. Ilmeinen keino olisi antaa sote-alueille osittainen rahoitusvastuu ja sen edellyttämä verotusoikeus, kuten useat terveystaloustieteilijät ovat esittäneet.
VM-raportti kapeampi mutta konkreettinen
VM:n julkaisema kasvuraportti on selvästi kapeampi ja konkreettisempi. Siinä rajoitutaan tarkastelemaan sellaisia tuottavuuden kasvua ja työllisyyttä edistäviä toimia, joista tekijät (a) arvioivat voitavan esittää uskottavia vaikutusarvioita tai joilla (b) on potentiaalisesti myönteinen vaikutus julkisen talouden tasapainoon. Edellisistä raportissa esitetään numeerisia arviota vaikutuksista työllisyyteen ja julkisen talouden tasapainoon ja osin myös vaikutusten ajoitukseen.
Hyvä esimerkki on koulutustason nostaminen lisäämällä korkeakoulujen aloituspaikkoja 10000 opiskelijalla. Tämän arvioidaan lisäävän ajan mittaan tuottavuutta niin, että hyvin pitkällä aikavälillä (50 vuotta) julkisen talouden vuotuinen tasapaino on 400-500 miljoonaa euroa parempi kuin ilman lisäystä. Lyhyellä aikavälillä toimenpide sen sijaan heikentää julkisen talouden tasapainoa 300-400 miljoonalla vuodessa, koska lisäpaikkojen toteutus maksaa. Niinpä, jos tällaisen uudistuksen ei haluta heikentävän julkisen talouden tasapainoa lähimpien vaalikausien aikana, uudistus olisi rahoitettava joko leikkaamalla muita menoja, kiristämällä verotusta tai luopumalla korkeakouluopetuksen täydellisestä maksuttomuudesta.
Raportissa esitetään myös karkea arvio työperäisen maahanmuuton vaikutuksesta julkisen talouden tasapainoon. Olettaen, että maahanmuuttajien työllisyys ja palkkataso eivät poikkeaisi kantaväestöstä, maahanmuutto olisi suurelta osin työperäistä eikä kasvattaisi julkisen talouden välittömiä kustannuksia, nettomaahanmuuton lisäys 7500 hengellä parantaisi julkisen talouden tasapainoa pysyvästi (vähentäisi kestävyysvajetta) 0,3 % BKT:sta. Sen sijaan avoimeksi jää, millaisia kustannuksia tällaiseen maahanmuuton lisäämiseen vaikuttava politiikka kokonaisuutena aiheuttaisi, vaikka yksittäisten toimien kustannuksista arvioita esitetäänkin.
Raportti poikkeaa työmarkkinajärjestöjen raportista aiemmin todettujen erojen ohella siinä, että siinä ei esitetä, mitä toimenpiteitä pitäisi valita. Valinta jätetään poliittisille päättäjille.
Kolme tärkeää yhteistä viestiä
Raporteissa painotetaan hyvin samanlaisella tavalla yhtäältä työperäisen maahanmuuton lisäämisen ja vihreän siirtymän edistämisen tärkeyttä.
Ilman ulkomailta tulevan työvoiman selvää lisääntymistä työvoiman tarjonta rajoittaa yhä enemmän kasvua. Samalla työssä olevan väestön osuus koko väestöstä jatkaa selvää heikkenemistään pitäen yllä jatkuvaa painetta julkisen talouden alijäämän kasvuun.
Toisaalta vihreä siirtymä tarjoaa Suomelle hyviä mahdollisuuksia korkean tuottavuuden tuotannon lisäämiseen Suomessa. Valtio ei kykene tässä tarvittavia investointeja rahoittamaan. Sen rooli on luoda edellytykset. Avainasemassa on sellaisen investointiympäristön luominen, että yksityisellä pääomalla on vahvat kannustimet hyödyntää Suomen luonnonolosuhteita ja osaamispotentiaalia.
Kolmas yhteinen ja ehkä keskeisin viesti julkisen talouden kannalta on, että kasvua ja työllisyyttä edistävät toimet vaikuttavat tyypillisesti hitaasti ja vaikutuksia koskevat arviot ovat epävarmoja. Ja osa järkevistä toimista rasittaa sellaisenaan julkista taloutta lyhyellä aikajänteellä.
Tästä seuraa nähdäkseni kaksi olennaista johtopäätöstä: (1) kasvu- ja työllisyystoimia ei pidä lykätä, vaan niitä on pantava toimeen ripeästi ja samalla kokeiluja ja tutkimustietoa hyvin hyödyntäen ja (2) julkisen talouden vakauttaminen vaatii kasvu- ja työllisyyspolitiikan ohella myös merkittäviä sopeutustoimia, ts. menojen leikkauksia ja verotuksen kiristämistä ja vieläpä niin kohdennettuina, etteivät ne itsessään heikennä ainakaan sanottavasti kasvua.
Kumpikin raportti on hyödyllinen. Arvelisin kuitenkin, että virkamiesraportista on enemmän apua, kun hallitusohjelmasta neuvottelijat joutuvat sovittamaan erilaiset tarpeelliseksi arvioidut toimenpiteet budjettirajoituksen asettamaan raamiin.
