Keskikokoisten amerikkalaispankkien kaatuminen, sveitsiläisen Credit Suissen vaikeudet ja näitä seurannut hermostuneisuus rahoitusmarkkinoilla ovat nostaneet esille kysymyksen, eikö pankkitoimintaa todellakaan kyetä tekemään häiriöttömäksi. Onhan kulunut vain 15 vuotta katastrofaalisiin seurauksiin johtaneesta globaalista finanssikriisistä.
Yksi ehdotus ratkaisuksi, jonka esimerkiksi FT:n kolumnisti Martin Sandbu ehätti jo nostamaan esille, on keskuspankin digitaalinen talletusraha, joka olisi kaikkien käytössä. Kansalaisilla ja yrityksillä olisi keskuspankissa tili, jolla voi pitää varansa ja tehdä tarvittavia maksuja. Kun tämä olisi täysin turvallinen, se syrjäyttäisi yksityisten pankkien tarjoamat vastaavat talletusmahdollisuudet. Samalla katoaisivat pankkipaniikit, jotka saattavat ajaa pankin likviditeettikriisiin ja ehkä myös maksukyvyttömyyteen. Pankkijärjestelmä vakautuisi eikä enää tarvittaisi julkisen vallan pelastustoimia, joista on usein aiheutunut isoja kustannuksia veronmaksajille.
Ehdotus vastaa talletuksia koskevien riskien osalta asiallisesti jo 1930-luvulta lähtien esillä ollutta ajatusta vaatia pankkeja pitämään (ainakin vaadittaessa maksettavien) talletusten määrää vastaava määrä talletuksia keskuspankissa. Tämä 100 % reservivaatimus merkitsisi, ettei tallettajien koskaan tarvitsisi pelätä pankin kykyä maksaa talletuksia. Sen ohella, että talletuspakoihin johtavilta paniikeilta katoaisi tarve, tämäkin menettely merkitsisi, että keskuspankki voisi määrittää täsmälleen taloudessa olevan talletusrahan määrän.
Miksi kapea pankki ei ole ottanut tulta?
Miksi näin ilmeisiä hyötyjä tarjoava ns. ”narrow bank” -ajatus ei ole tullut käyttöön? Tavalla tai toisella pankkitoimintaan, jossa pankkitalletuksia voidaan käyttää muuhunkin kuin niiden pitämiseen keskuspankissa, liittyy merkittäviä etuja.
Nämä edut syntyvät kyvystä rahoittaa talletuksilla pitkäaikaisia sijoituksia tuottavaan mutta riskipitoiseen toimintaan. Talletuspankkitoiminta yhdistää tallettajille syntyvän mahdollisuuden pitää varoja likvidissä, nopeasti maksuihin käytettävissä olevassa ja nimellisarvoltaan vakaassa muodossa siihen, että pitkäaikaista rahoitusta tarvitsevat talousyksiköt voivat hyödyntää näitä varoja. Puhutaan maturiteettitransformaatiosta, jossa tallettajien lyhytaikaiset sijoitukset muuttuvat rahoitusta tarvitsevien pitkäaikaisiksi veloiksi.
Tällaisen järjestelyn tehokkuus perustuu hajautukseen. Niin kauan kuin pitkäaikaisten sijoitusten riskit ovat toisistaan tilastollisesti (vain vähän) riippuvia, tappiot talletusten katteena olevista sijoituksista muodostuvat pieniksi; kaikki tappiot eivät realisoidu samaan aikaan. Tämän vuoksi pankki ei tarvitse paljon omaa pääomaa kattamaan tällaisia tappioita niin, että sen varat riittävät aina kattamaan tallettajien saamiset. Vastaavasti niin kauan kuin tallettajien tarpeet nostaa talletuksia ovat toisistaan (vain vähän) riippuvia, pankki tarvitsee vain vähän täysin likvidejä sijoituksia, kuten talletuksia keskuspankissa voidakseen maksaa talletusten nostot.
Koska sekä oma pääoma että reservit aiheuttavat kustannuksia, näiden pienet tarpeet pitävät rahoituksen välityksen kustannukset pieninä. Tämä madaltaa pitkäaikaisten reaali-investointien rahoituskustannuksia, jolloin tällaisia investointeja tehdään enemmän kuin korkeammilla rahoituskustannuksilla tapahtuisi.
Tällaisen järjestelyn ongelma on samalla ilmeinen. Pankit voivat arvioida pääoman ja reservien tarpeet liian pieniksi, etenkin kovan kilpailun oloissa. Näin käy tyypillisesti, kun pankit eivät ota huomioon sijoitusten ja varainhankinnan riskien tosiasiallista riippuvuutta. Pankin maksukyky tulee kyseenalaiseksi, kun isoon osaan sijoituksista kohdistuu yhtäaikainen shokki. Näin kävi globaalissa finanssikriisissä. Näin kävi myös tuoreessa SVB:n tapauksessa, kun korkojen nousu laski kaikkien pitkäaikaisten korkosijoitusten markkina-arvoa.
Vastaavasti talletuspako – pankin tosiasiallisen maksukyvyn nojalla perusteltu tai ei – on normaalista talletusten nostovauhdista poikkeava tapahtuma. Maturiteettitransformaatiota harjoittava pankkijärjestelmä on aina johonkin mittaan altis tällaiselle paolle ja siinä mielessä hauras.[1]
Viranomaisten vastaus tällaisiin riskeihin on sääntely, jolla pakotetaan pankit riittäväksi arvioituun omien pääomien ja likviditeettipuskurien pitämiseen. Nämä vaatimukset ovat kuitenkin osittaisia (ei 100% pääomavaatimus tai 100% reservivaatimus) juuri siitä syystä, että vaatimuksilla ei tuhottaisi pankkijärjestelmän kykyä yhdistää tehokkaasti talletusasiakkaiden tarve likvideihin turvallisiin sijoituksiin ja toisaalta rahoituksen käyttäjien tarve pitkäaikaiseen kustannuksiltaan ennakoitavaan rahoitukseen. [2]
Mihin 100% reservivaatimus johtaisi?
Jos pankkitalletuksille vaadittaisiin 100% reservivaatimus tai keskuspankin kaikille tarjoama talletusmahdollisuus tekisi käytännössä talletusten vastaanottamisen yksityisille pankeille kannattamattomaksi, pitkäaikaisten sijoitusten rahoittamisen tulisi tapahtua jollakin toisella tavalla. Näitä tapoja on aina ollut ja pääomamarkkinoiden kehittyminen on luonut niitä lisää.
Isot yritykset ovat pitkään laskeneet liikkeelle joukkovelkakirjoja, joita sijoittajat ovat voineet ostaa suoraan. Kiinnitysluottopankit ovat tarjonneet asuntoluottoja kotitalouksille ja rahoittaneet toiminnan laskemalla liikkeelle pitkäaikaisia joukkolainoja. Yksittäisen sijoittajan mahdollisuus hallita joukkolainoihin liittyviä riskejä on perustunut yhtäältä sijoitusten hajauttamiseen luottoriskin pienentämiseksi ja toisaalta mahdollisuuteen myydä arvopaperi jälkimarkkinoilla likviditeettitarpeen ilmetessä.
Yksi keskeinen rahoitusmarkkinoiden kehityspiirre ennen globaalia finanssikriisiä oli luoda paljon rahoitusinstrumentteja, jotka mahdollistivat rahoituksen käyttäjien ja sijoittajien erilaisten intressien yhteensovittamisen perinteisen pankkisektorin ulkopuolella. Arvopapereita ostettiin rahastoihin, joiden rahoittamiseen luotiin toisenlaisia riskiprofiileja omaavia arvopapereita. Myös pankeilta ostettiin monenlaisia luottoja, koottiin ne yhteen ja luotiin niiden rahoittamiseksi markkinakelpoisia arvopapereita.
Johdannaismarkkinoilla luotiin välineitä, joilla erilaiset riskit (luotto-, korko-, valuutta-, likviditeettiriskit) voidaan käsitellä erikseen ja myydä edelleen niille, jotka näitä haluavat eniten kantaa. Luottoriski voitiin pilkkoa arvopaperistamisprosessissa niin, että osalle sijoittajia oli tarjolla arvopaperi, jonka riski oli olematon, samalla kun jokin toinen sijoittaja otti kantaakseen pääosan riskistä.
Tämä kehitys voidaan nähdä vastauksena sijoittajien kasvaneeseen tarpeeseen löytää riittävän turvallisina ja likvideinä pidettyjä sijoituksia ja saada näille mahdollisimman hyvä odotettu tuotto.[3] Hyvän tuoton tavoittelu puolestaan edellytti – niin kuin aina – pitkäaikaisia reaali-investointeja. Tämä kasvanut rahoituksen välitys toteutui pääosin perinteisten talletuspankkien ulkopuolella, ns. varjopankkitoimintana, kun talletuspankkitoiminta ei haasteeseen kyennyt kysyntään vastaamaan sääntelyn tai ehkä osin perittyjen toimintatapojen kankeuden takia.
Voi olettaa, että 100% reservivaatimus lisäisi kysyntää talletuspankkien ulkopuoliselle rahoituksen välitykselle, kun talletuksia ei voisi käyttää entiseen tapaan pitkäaikaisten sijoitusten rahoittamiseen. Pitkäaikaisten keskimäärin tuottavien mutta riskipitoisten investointien tarve ei ole kadonnut minnekään. Voi jopa ajatella, että lähimmän vuosikymmenen aikana näiden tarve on mm. vihreän siirtymän ja geopolitiikan aiheuttaman de-globalisaation oloissa kehittyneissä länsimaissa aikaisempaa suurempi. Toisaalta sijoittajien näkökulmasta likvidisyys ja turvallisuus ovat aina tärkeitä asioita. Tarve maturiteettitransformaatioon ei katoa. On siten uskottavaa, että talletuspankkien rahoituksenvälitysroolin supistuminen johtaisi uuteen varjopankkitoiminnan kasvuun.
Varjopankkitoiminnan laajeneminen korvaisi epäilemättä jonkin osan siitä pitkäaikaisen rahoituksen tarjonnasta, joka on perustunut talletusrahoitukseen. Se, mihin mittaan näin tapahtuisi, on kuitenkin epäselvää. Todennäköisesti ei kuitenkaan täysin.
Talletusten turvallisuus ei ole kaikki
Talletuspakojen eliminointi 100% reservivaatimuksella tai digitaalisella keskuspankkirahalla poistaisi rahan määrän äkkinäisiin vaihteluihin liittyvät rahoitusmarkkinahäiriöt. Jos ajatellaan, että nämä ovat makrotalouden kehityksen kannalta ainoita tärkeitä rahoitusmarkkinahäiriöitä, vakausongelma on ratkaistu. Siirtymistä nykyisestä talletuspankkitoiminnasta keskuspankkitalletuksiin perustuvaan järjestelmään olisi tällöin arvioitava vain siitä näkökulmasta, korvaako näin saavutettavissa oleva parempi vakaus ne haitat, joita syntyy rahoituksen välityksen laajuuden todennäköisestä supistumisesta.
Tämä ei kuitenkaan ole tosiasiallinen valintatilanne. Rahoitusmarkkinoilla voi syntyä kokonaistaloudellista kehitystä pahoin heikentäviä kriisejä, vaikka (talletus)rahan määrässä ei tapahtuisi mitään merkittävää ja talletuksia hyödyntävä maksujärjestelmä toimisi moitteettomasti. Yksi viime syksynä taloustieteen Nobel-palkinnon saaneista, Ben Bernanke, osoitti jo vuonna 1983 julkaistussa tutkimuksessaan, että Yhdysvaltain 1930-luvun lamaa syvensi huomattavasti rahoituksen välityksen häiriytyminen muutenkin kuin pankkitalletusten supistumisen takia.[4]
Tämä havainto on sittemmin saanut vahvaa tukea myöhempien finanssikriisien analyyseissä, Suomen 1990-luvun kriisistä aina globaaliin finanssikriisiin saakka. Globaali finanssikriisi on tässä suhteessa erityisen puhutteleva. Sen lähtölaukaus oli Lehman Brothers -pankin kaatuminen. Kyseessä ei ollut talletuspankki vaan investointipankki. Kriisiä edeltänyt luottobuumi syntyi myös voittopuolisesti muuten kuin talletuspankkien luotonannon kasvun aiheuttamana. Kuten edellä todettiin, ns. varjopankkitoiminta oli tässä keskeistä.
Koska varjopankkitoiminnasskin syntyy maturiteettitransformaatiota, myös se on altis paniikkireaktioille. Kun sijoitusten arvoa koskeva epävarmuus lisääntyy, sijoittajat pyrkivät myymään markkinakelpoisia arvopapereita ja vetämään rahansa pois rahamarkkinarahastoista. Paniikkimyyntien seurauksena arvopaperien hinnat laskevat rajusti. Varjopankkeihin tehdyt muodollisesti likvidit sijoitukset eivät ole arvoltaan edes likimain varmoja, eikä niitä enää tehdä. Rahoituksen ehtyminen estää paniikkitilanteessa varjopankkijärjestelmääkin kanavoimasta pitkäaikaista rahoitusta sitä tarvitseville.
Mikä siis keinoksi?
Jos edes 100 % reservivaatimus tai digitaalinen keskuspankkiraha ei poista rahoitusmarkkinoiden toimintaan liittyviä vakausriskejä, onko siis tyydyttävä kestämään toistuvia pahoja kriisejä tai turvauduttava massiivisiin veronmaksajien varojen käyttöön järjestelmän pystyssä pitämiseksi? Ihan näin mustavalkoinen tilanne ei onneksi ole.
Sääntelyn ja valvonnan tiukentaminen yhdessä 1990-luvun karun kriisikokemuksen kanssa johti siihen, että Suomen pankkijärjestelmä selvisi globaalin finanssikriisistä, eurokriisistä ja pitkään jatkuneesta kotimaan talouden taantumasta ilman mitään häiriöitä. Pääoma- ja likviditeettipuskurit olivat riittävät eikä liiallisia riskejä ollut otettu. Euroopan pankkijärjestelmä on laajemminkin nyt kestävämmällä tolalla kuin 10 – 15 vuotta sitten, juuri samoista syistä. Sääntelyn ja valvonnan kehittämisellä voidaan selvästikin vaikuttaa rahoitusjärjestelmän haurauteen, vaikka talletuspankkitoimintaa ei nykymuodossa lopetettaisikaan.
Politiikan päättäjät eivät nähdäkseni pääsekään eroon tarpeesta punnita erilaisten sääntely-, valvonta- ja tukitoimien vaikutuksia. Samalla kun riskejä valvonnan piirissä olevassa liiketoiminnassa rajoitetaan ja sääntelyn piiriä ehkä laajennetaan, on myös pohdittava vaikutuksia rahoituksenvälityksen tehokkuuteen ja liiketoiminnan ajautumiseen kokonaan sääntelyn ulkopuolelle. Kun sääntelyssä ja valvonnassa havaitaan puutteita, niitä on korjattava. Kun markkinoiden kehitys muuttaa olosuhteita, on mietittävä sääntelyn muuttamisen tarvetta. Voi hyvin olla, että pääoman määrää ja likviditeettipuskureiden kokoa koskevia vaatimuksia on edelleen aihetta tiukentaa, mutta juuri millä tavalla, on paljon epäselvempää.
Akuuteissa kriisitilanteissa on joka kerta pakko tehdä erikseen arvio mahdollisten tukitoimien järkevästä laajuudesta ja luonteesta. Kriisitilanteessa painottuu ymmärrettävästi sen välttäminen, että yhden pankin ongelmat leviävät koko järjestelmään. Tämä voi helposti johtaa tukitoimiin, jotka vähentävät pankkien tarvetta välttää vaikeuksiin joutuminen tulevaisuudessa. Syntyvä moraalikato kylvää seuraavan kriisin siemenen.[5] On tärkeää, että kriisinhallintaan luodut menettelytavat ja välineet tukevat päätöksentekoa, jossa tämä moraalikatonäkohta saa riittävästi huomiota osakseen.
Globaalin finanssikriisin jälkeen on laajasti hyväksytty periaate, että mitkään tukitoimet eivät saa johtaa pankin omistajien tai johdon pelastamiseen. Tämän lisäksi eurooppalainen lainsäädäntö edellyttää tiettyä määrää tappioiden kattamiseen käytettävissä olevia pitkäaikaisia velkakirjoja (bail-inable debt) ja myös pankkia laatimaan resoluutiosuunnitelman, joka mahdollistaa pankin hallitun alasajon.
Onkin olennaisen tärkeää, että näistä periaatteista pidetään kiinni. Siltä osin kuin pankkien bail-in-velan määrä tai resoluutiosuunnitelmat eivät vastaa tavoitteita, pankkeja on vaadittava korjaamaan puutteet viivyttelemättä.
Rahoitusjärjestelmän vakauden turvaamiseen ei ole hopealuotia. On vain epätäydellisiä vaihtoehtoja, joita on jatkuvasti muokattava olosuhteiden muuttuessa. Lainsäädännön valmistelijoiden ja valvonnasta ja kriisinhallinnasta vastaavien viranomaisten tehtävä ei ole helppo.
[1] Kaksi viime vuonna taloustieteen Nobel-palkinnon saanutta tutkijaa, Douglas Diamond ja Philip Dybvig palkittiin juuri pankkien hyödyllisen rahoituksenvälitysroolin ja samalla haurauden osoittamisesta.
[2] Talletuspaon riskiä hillitään myös pakollisella talletusvakuutuksella. Pako voidaan puolestaan torjua keskuspankin hätärahoituksella, joka ei aiheuta kustannuksia, jos paolle ei ole todellista maksukyvyttömyydestä johtuvaa perustetta.
[3] Ilmiö oli voimakkain Yhdysvalloissa, josta Kiinan ja osin Euroopan vaihtotaseylijäämäisten maiden sijoittajat etsivät turvallisia rahoituskohteita suurille määrille varoja.
[4] Käyn Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa hieman tarkemmin läpi Bernanken analyysiä ja sen seurauksia.
[5] SVB-pankin tukitoimia on jo arvosteltu tällä perusteella talletusten laajasta turvamisesta, joka ulottuu lain määräämän 250000 dollarin rajan yli. On kuitenkin vaikea ehdottomasti tuomita ratkaisua, kun ei ole tiedossa millaisen tiedon varassa riskiä ongelman leviämisestä koko järjestelmää koskevasti systeemiseksi kriisiksi on pidetty suurena.
