Maissa, joissa on kaksipuoluejärjestelmä tai hyvin tiukat puolueblokit, vaalitulos ratkaisee toteutettavan politiikan sisällön. Suomen kaltaisessa monipuoluejärjestelmässä harjoitettavan politiikan sisältö sen sijaan määrittyy hallitusneuvotteluissa, joissa yhteisymmärryksen löytyminen edellyttää kompromisseja.
Poliittisen kentän pirstoutuminen on tuonut monia aiempia blokkipolitiikan maita lähemmäksi Suomen tilannetta. Hieman paradoksaalisesti Suomessa on ollut liikettä toiseen suuntaan.
Talouspolitiikka ja etenkin suhtautuminen julkisen talouden tapapainottamiseen ja sen keinoihin oli juuri käydyn vaalikamppailun pääteema. Puolueet myös jakautuivat suomalaisittain poikkeuksellisen selvästi kahteen ryhmään tämän suhteen.
Kokoomus, perussuomalaiset, keskusta, RKP, ja kristillisdemokraatit painottivat julkisen talouden tasapainottamisen tärkeyttä, ”velaksi eläminen täytyy lopettaa”. Lähtökohtana oli valtiovarainministeriön arvio, että julkista taloutta täytyy parantaa rakenteellisesti vajaat 10 mrd. euron verran ja että sopiva aikataulu olisi kaksi vaalikautta. Kaikki nämä puolueet pitivät vaaliohjelmissaan keskeisenä keinona menojen leikkaamista suhteessa perusuraan. Eroja oli sen sijaan siinä, oliko tätä täydennettävä verotuksen kiristämisellä ja kuinka paljon julkista taloutta uskottiin voitavan parantaa talouskasvua ja työllisyyttä kohentavilla uudistuksilla.
SDP, vihreät ja vasemmistoliitto olivat hieman epätäsmällisempiä tarkasta rakenteellisen tasapainon parantamisen tarpeesta ja aikataulusta. Pääero edellä mainittuun ”porvariblokkiin” oli kuitenkin se, että parannusta haluttiin hakea muualta kuin menojen leikkaamisesta, ts. verotuksen kiristämisestä ja taloudellisen kasvun ja työllisyyden parantamisesta, eri puolueilla kylläkin hyvin eri suhteissa. Kasvun edistämisen keinoissa, sikäli kuin niitä täsmennettiin, korostuivat välittömästi julkiselle taloudelle kustannuksia aiheuttavat asiat, esim. koulutukseen panostaminen.
Vaalien tulos oli näiden blokkien suhteen selvä. Vasemmistoblokki sai 34 % äänistä ja 75 paikkaa. Verrattuna edellisiin vaaleihin ääniosuus aleni 3,3 prosenttiyksikköä ja paikkojen määrä 9. Tämän lisäksi blokin kanssa samassa hallituksessa ollut keskusta menetti 2,5 prosenttiyksikköä ja 8 paikkaa. Kokoomus, PS, RKP ja KD lisäsivät kannatustaan 6,5 prosenttiyksikköä ja 17 paikkaa. Yhteinen ääniosuus oli 49,4 % ja paikkojen määrä 108.
Siispä porvariblokki ilman keskustaakin, joka on jo ilmoittanut jäävänsä oppositioon, sekä voitti edellisiin vaaleihin verrattuna ja sai enemmistön eduskuntaan. Tämän voisi olettaa merkitsevän, että uusi hallitus muodostetaan tältä pohjalta. Etenkin kun juuri vasemmistoblokki puheenjohtaja Sanna Marinin johdolla korosti vaalien ratkaisevan talouspolitiikan suunnan, kukaan tuskin voi väittää, että tällaisella hallituksella ei olisi mandaattia toteuttaa julkisen talouden tasapainottamista menoleikkauksia painottamalla.
Mutta…
Hallitusta ei tietenkään muodosteta vain julkisen talouden tasapainottamista ja sen pääkeinoja koskevien linjausten perusteella. Myös monista muista asioista on löydettävä riittävä yhteinen näkemys samalla kun talouspolitiikan konkreettisista toimista on kyettävä sopimaan.
Minulla ei ole halua, eikä mitään erityisosaamistakaan, arvioida poliittisia arvostuksia koskevia näkemyseroja ja niiden yhteensovittamisen mahdollisuuksia. Jotain hyödyllistä sen sijaan ehkä osaan sanoa siitä, millä edellytyksillä vaihtoehtoiset hallituspohjat voisivat toteuttaa uskottavaa julkisen talouden tasapainottumiseen johtavaa ja talouden pidemmän ajan menestyksen kannalta hyvää politiikkaa. Tämäkin arvio on tietysti subjektiivinen sekä hyvän politiikan määrittelyn että puolueiden tosiasiallisten erojen arvioinnin suhteen.
Ainoa todellinen vaihtoehto edellä todetulle porvarikoalitiolle on sinipuna, ts. kokoomuksen ja SDP:n ynnä todennäköisesti vihreiden ja RKP:n varaan rakentuva hallitus. Käytännössä talouspolitiikkalinjojen ero tällöin kiteytyy siihen, millainen ohjelma voisi syntyä yhtäältä sovitettaessa yhteen kokoomuksen ja perussuomalaisten linjauksia ja toisaalta kokoomuksen ja SDP:n linjauksia.
Hyvä ohjelma
Oma näkemykseni alkavan vaalikauden hyvän talouspolitiikan lähtökohdista on kiteytetysti tällainen:
(1) Suomen taloudessa on potentiaalisen kasvun heikkouden ongelma, jonka merkittävä helpottaminen edellyttää sekä työvoiman tarjonnan selvää kasvua ennustetusta että tuottavuuden kasvun vauhdittumista,
(2) Julkisen talouden tasapainoa on kyettävä korjaamaan uskottavasti velkaantumisen kääntämiseksi laskuun näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa; VM:n virkamiesten ja monen muun asiantuntijatahon suositus rakenteellisen rahoitusaseman parantamisesta 10 mrd. euron verran kahden vaalikauden kuluessa on järkevä,
(3) (Potentiaaliseen) kasvuun voidaan talouspolitiikkatoimilla vaikuttaa vain hitaasti ja vaikutusarviot ovat epävarmoja. Tästä seuraa, että alkavan vaalikauden aikana pääosa julkisen talouden paranemisesta on tultava varsinaisista sopeutustoimista, ts. menojen leikkaamisesta ja/tai verotuksen kiristämisestä. Lisäksi kasvupolitiikassa on painotettava toimia, jotka eivät lyhyelläkään aikavälillä lisää alijäämää ja joiden vaikutuksista on mahdollisimman hyvää tutkimusnäyttöä,
(4) Sopeutustoimissa tarvitaan sekä menojen leikkauksia että verotuksen kiristämistä. Ottaen huomioon menojen ja verojen BKT-osuudet (sekä historiallisessa että kv-vertailussa) ja menosopeutuksen tutkimusten mukaan pysyvämmät vaikutukset tasapainoon, painopisteen tulee olla menojen sopeuttamisessa.
(5) Toimintaympäristön monenlaisen epävarmuuden takia talouden ja yhteiskunnan kriisinkestävyydelle on pantava paljon painoa. Riittävä julkisen talouden velkaantumiskyky kriisitilanteissa on tässä yksi asia. Mutta tärkeä on myös yhteiskunnan resilienssi laajemmin. Tämä riippuu monista asioista, ei vähiten kansakunnan yhteenkuuluvaisuudesta.
Kasvupolitiikka
Työn tarjontaa voidaan lisätä sekä nostamalla kotimaasta työmarkkinoille tulevien ja työtä hakevien määrää että ulkomailta tulevalla työvoimalla.
Perussuomalaiset ovat nähdäkseni valmiita jonkin verran voimakkaampiin toimiin kotimaisen työn tarjonnan lisäämiseksi kuin SDP. PS on valmis esim. porrastamaan ansiosidonnaista työttömyysturvaa ja suhtautuu yleensäkin kriittisemmin kannustinloukkuja lisääviin sosiaalietuuksiin ja työn verotukseen. Samoin perussuomalaiset suhtautuvat myönteisemmin työmarkkinoiden joustavuuden lisäämiseen, mm. paikallisen sopimisen alaa laajentamalla. Tällä voi olettaa olevan myönteisiä vaikutuksia sekä työllisyyteen että investointiympäristön paranemisen kautta jopa tuottavuuteen.
Sen sijaan ulkomaisen työvoiman lisäämisen suhteen asenteet ovat päinvastaiset. Perussuomalaisten tärkein ohjelmallinen tavoite on maahanmuuttopolitiikan kiristäminen, kun taas SDP suhtautuu maahanmuuttoon paljon avoimemmin. Toisaalta myös SDP:ssä on varauksellisuutta maahanmuuttoon, perussuomalaisten tavoin sosialidemokraatitkin vastustavat tarveharkinnan poistamista.
Tuottavuuden edistämisen suhteen uskoakseni SDP:n linjaukset ovat yleisellä tasolla parempia kuin PS:n. SDP korostaa enemmän osaamisen vahvistamista mm. korkeakoulutuksen laajentamisen kautta. Sama koskee vihreän siirtymän tarjoamien korkeaa tuottavuutta tukevien investointien edistämistä. Ero ei tässä suhteessa ole kuitenkaan välttämättä suuri, koska perussuomalaisten kriittisyys vihreää siirtymää kohtaan koskee ennen kaikkea Suomessa toteutettavaksi vaadittavia päästöjen vähennyksiä / nielujen lisäämistä. Ympäristöystävällisen teknologian kehittämiseen ja viennin lisäämiseen tämä varauksellisuus ei ainakaan talousohjelman perusteella ulotu.
Toisaalta perussuomalaiset ilmeisestikin ovat valmiimpia helpottamaan erilaisia investointeja haittaavia lupakäytäntöjä. Tällä olisi investoinneista kilpailtaessa merkitystä.
EU-politiikassa perussuomalaisten periaatteellinen linjaus pyrkimyksestä eroon EU:sta olisi katastrofaalinen muutos Suomen talouskasvulle sekä työvoiman tarjonnan että tuottavuuden kehityksen näkökulmasta. Käytännössä perussuomalaiset ovat kuitenkin hylänneet EU-eron tavoittelemisen, joten tämä ei ole ratkaiseva kysymys. Hankalammaksi perusuomalaisten kielteiset EU-asenteet voivat muodostua erilaisten EU:n toimintakykyä vahvistamisen uudistusten kohdalla. Tällaisia tulee hallituskaudella varmasti esille, eikä Suomen ole järkevää sitoutua tällaisten kategoriseen vastustamiseen.
Kokonaisarviota on hyvin vaikea tehdä. Ulkomaisen työvoiman lisäämisen tärkeyden vuoksi nähdäkseni ratkaisevaksi muodostuu se, ovatko perussuomalaiset valmiit tukemaan työperäisen maahanmuuton lisäämistä. Tämä ei tarkoita vain harvojen erityisosaajien houkuttelua, vaan paljon laajemmin erilaista työvoimaa, mukaan lukien ulkomaisten opiskelijoiden lisäämistä ja maahan jäämisen edellytysten parantamista. Jos perussuomalaisille tällainen ei käy, kasvupolitiikan suhteen sinipunakoalitio todennäköisesti pystyisi parempaan kuin porvarihallitus.
Julkisen talouden tasapainottaminen
Perusuomalaiset ovat korostaneet paljon SDP:tä enemmän julkisen talouden tasapainottamisen tärkeyttä. Keinoista on toisaalta vain hyvin ylimalkaisia linjauksia: menoja halutaan supistaa kaikilla hallinnonaloilla 2-4 %. Tämä tarkoittaisi toteutuessaan 1,6-3,2 mrd. euroa valtion noin 80 miljardin menoista (ml. hyvinvointialueiden rahoitus). Vaalikeskustelun yhteydessä jäi kuitenkin epäselväksi, mihin kaikkiin menoihin tämä säästövalmius ulottuisi, ”keskijohdon” karsimisen ohella. SDP on sen sijaan ollut hyvin selkeä siinä, että se on sulkenut pois kaikki leikkaukset isoista menoeristä koulutuksen, terveys- ja sosiaalipalveluiden ja sosiaaliturvan alueilla.
Tästä lähtökohdasta perussuomalaisiin tukeutuva hallitus epäilemättä pyrkisi suurempaan julkisten menojen sopeuttamiseen kuin sinipunahallitus. Eroa toki pienentää se, että sinipunassa SDP varmaankin saisi läpi verotuksen kiristystoimia, mitä itse pidän riittävän ison ja tasapainoisen sopeutuksen kannalta hyvänä, vaikka pääpainon tuleekin olla menojen leikkaamisessa.
Porvarihallituksen parempia edellytyksiä vahvistaa julkista taloutta tukee se, että sekä perussuomalaiset että kokoomus ovat selvästi halukkaampia uudistamaan julkisen palvelutuotannon organisointia kuin vasemmistopuolueet ovat olleet. Tämä koskee ennen kaikkea yksityisen kilpailutetun tuotannon hyödyntämistä mutta nähdäkseni myös valmiutta muuttaa työtehtävien jakautumista joustavammiksi eri ammattiryhmien välillä ja osin myös koulutusvaatimusten uudelleen arviointia.
SDP toisaalta tukee perussuomalaisista poiketen osittaisen rahoitusvastuun ja edelleen verotusoikeuden antamista hyvinvointialueille, mikä parantaisi alueiden kannustimia tehokkuuteen. Tästä ei kuitenkaan tule hallituskoalitioita erottavaa tekijää, koska kokoomus vastustaa tiukasti uuden verotustason luomista.
Kaiken kaikkiaan päädyn arvioon, että julkisen talouden tasapainottaminen etenisi vahvemmin ja uskottavammin porvarihallituksen kuin sinipunan hallitessa.
Resilienssi ja kansan ääni
Suomea on aiheellisesti pidetty kriisinkestävänä. Tämä perustuu yhtäältä historian myötä syntyneeseen laajasti jaettuun ymmärrykseen, että pahoihin vaihtoehtoihin on hyvä varautua. Mutta ehkäpä vielä enemmän se perustuu yhteiskunnan koheesioon ja luottamukseen. ”Kaveria ei jätetä”. Kansalaiset voivat myös luottaa äänensä kuuluvan yhteiskunnallisessa päätöksenteossa, kunhan kunnioittavat demokraattisia toimintatapoja. Tällainen yhteiskunta pystyy ottamaan iskuja vastaan ja muuttamaan toimintaa tarpeen mukaan.
Kattava sosiaaliturva ja tasavertaiset koulutusmahdollisuudet ovat olennainen osa koheesion rakentumista. Tämä on hyvä syy huolehtia siitä, että julkinen talous pystyy näiden taakan kaikissa oloissa kantamaan. Samoin syy huolehtia siitä, että kun julkista taloutta on tasapainotettava, näitä elementtejä ei perusteiltaan vaaranneta. Yksi seuraus on, että alkavalla vaalikaudella tarvittavaa sopeutusta ei voi tehdä yksin menoja leikkaamalla, vaikka pääosin niin onkin syytä tehdä. Myös verotusta on kiristettävä.
Toinen asia on, että kansalaisten demokraattisessa järjestyksessä ilmaisema tahto toteutuu. Ja että etenkin ne kansalaiset, jotka ovat kokeneet jääneensä syrjään ja vaille huomiota, saavat äänensä kuuluviin. Vallitsevassa tilanteessa tämä tarkoittaa ennen kaikkea perussuomalaisia äänestäneitä.
Monessa maassa perussuomalaisille sukua olevat oikeistopopulistiset poliittiset virtaukset koetaan vaaraksi demokratialle ja kansalliselle yhtenäisyydelle. Vallankäytön ulkopuolelle kokonaan suljettuina ne lihovat ilman vastuun kantamisen taakkaa. Riittävän voimakkaaksi muodostuneina ja radikalisoituneina ne ovat aito uhka demokratialle ja jopa väkivaltaisten vastakkainasettelujen syntymiselle, ajatellaan vaikka Unkaria, Puolaa, Yhdysvaltoja, Israelia. Eikä yhteistyön ulkopuolelle sulkeminen ole kovin hyvin toiminut Ruotsissakaan.
Jokaisen maan poliittiset liikkeet ovat omanlaisiaan ja jokaisessa maassa on omat perinteensä toimia radikaalien poliittisten voimien kanssa. Suomen perinne pyrkiä integroimaan radikalismiin taipuvat liikkeet päätöksentekoon on minusta erinomainen.
Kommunistien mukaan ottaminen hallitukseen oli sekä heti sotien jälkeen että 60- ja 70-luvulla keskeinen Suomen kansallista koheesiota lisännyt asia, vaikka kommunistien sitoutumista demokraattisiin toimintatapoihin saattoi perustellustikin epäillä. Riski kannatti. Vastuun kantaminen integroi pääosan kansandemokraateista suomalaisen poliittisen järjestelmän erottamattomaksi ja pelisääntöjä kunnioittavaksi osaksi. Pieni osa ajautui politiikan marginaaliin ilman vaikutusvaltaa maan asioihin.
Kansallisen yhtenäisyyden vahvistaminen puoltaa minusta selvästi perussuomalaisten osallistamista hallitusyhteistyöhön. Vaikka puolueessa ja sen liepeillä onkin porukkaa, joille jopa kaikkien ihmisten yhtäläisen ihmisarvon tunnustaminen näyttää vaikealta. Puolueen talouspoliittiset linjaukset ovat nähdäkseni sovitettavissa yhteen ajankohtaisen tilanteen vaatiman talouspolitiikan kanssa. Yhdellä ei ihan mitättömällä reunaehdolla. Perussuomalaisten on hyväksyttävä työ- ja opiskeluperäisen maahanmuuton laaja-alainen ja määrätietoinen edistäminen.
