Työllisyyden lisääminen 100 000:lla alkavalla hallituskaudella on hyvä, joskin vaativa tavoite. Tavoitteeseen liitetyt toiveet julkisen talouden paranemisesta ovat kuitenkin epärealistisia ja lähellekin pääseminen vaatii hyvin kustannustehokasta politiikkaa. Työperäinen maahanmuutto on vähänkin pidemmällä aikajänteellä ratkaisevaa sekä kasvun että julkisen talouden tasapainon kannalta.
Hallitusta muodostava Petteri Orpo on asettanut tavoitteeksi työllisten määrän kasvattamisen 100 000 hengellä vaalikauden aikana. Lisäyksellä tavoitellaan työllisyyden itseisarvoisten hyötyjen ohella julkisen talouden tasapainon parantamista 2 miljardilla eurolla.
Työllisyystavoite ei tunnu ylivoimaiselta, kun vertailukohtana on kaksi edellistä vaalikautta. Työllisten määrä kasvoi Sipilän hallituskaudella noin 130 000:lla. Rinteen/Marinin hallituskaudella lisäys oli juuri 100 000, vaikka kaudelle sattui aivan poikkeukselliset korona- ja Ukraina-shokit.
Tehtävä on kuitenkin vaativa sekä lukumäärätavoitteena että etenkin toivottujen julkistaloushyötyjen saavuttamisessa. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että työllisyysaste on jo noussut historiallisen korkealle tasolle. Niinpä työn ulkopuolella yhä oleva työikäinen väestö on keskimäärin aikaisempaa marginaalisempaa työvoimaa. Muutaman vuoden aikajänteellä myös suhdannekehityksen heikentyminen voi jarruttaa työllisyyden lisäystä olennaisesti.
Saatavuusongelmat kasvaneet
Työllisyyden paraneminen vuodesta 2015 lähtien on perustunut kysynnän kasvuun ja suomalaisen työn riittävään kilpailukykyyn. Kustannuskilpailukyky palautui vuoden 2016 kilpailukykysopimuksen ja sitä seuranneen palkkamaltin ansiosta 2000-luvun alkuvuosien tasolle ja on pysynyt sellaisena.
Samanaikaisesti erilaiset politiikkatoimet ovat pyrkineet lisäämään työvoiman tarjontaa. Näitä ovat mm. vuonna 2017 voimaan astunut eläkeuudistus, ansiosidonnaisen työttömyysturvan keston lyhennys, päivähoitomaksujen tulorajojen korotus ja ansiotuloverotuksen kevennys Sipilän hallituskauden aikana. Rinteen/Marinin hallituskaudella samaan ovat tähdänneet työttömyyseläkeputken myöhentäminen ja poistaminen, ns. pohjoismainen työvoimapalvelumalli, varhaiskasvatusmaksujen alennus sekä oppivelvollisuuden pidennys. Monien toimien vaikutukset syntyvät toisaalta vasta ajan mittaan, joten osaksi tarjonnan lisäys toteutuu vasta tulevaisuudessa.[1]
Monet seikat viittaavat siihen, että työnantajien on ollut viime vuosina aikaisempaa selvästi vaikeampaa löytää sopivaa työvoimaa täyttämään potentiaalisia työpaikkoja. Tämä ilmenee niin avointen työpaikkojen määrän kuin kyselyissä ilmaistujen työvoimakapeikkojen yleisyyden kehityksessä. Työvoiman saatavuusvaikeuksista on raportoitu laajasti eri ammateissa ja eri alueilla, vaikka niukkuus onkin suurinta korkeaa koulutusta edellyttävissä töissä ja kasvukeskuksissa. Työllisyysasteiden alue-erot ovat pienentyneet sekä kokonaisuutena että eri koulutustasoilla ja molemmilla sukupuolilla.
Työtuntien kasvu on ollut vain noin 2/3 työllisten määrän kasvusta. Ts. merkittävä osa lisätyöllisyydestä on ollut osa-aikaista. Tämä on tarjontapuolelta katsottuna ymmärrettävää sen vuoksi, että työllisyys on kasvanut suhteellisesti eniten ikääntyneiden ja nuorten joukossa. Näissä ryhmissä on eri syistä keskimääräistä vähemmän kykyä tai halua kokopäiväiseen työhön.
Nämä havainnot tukevat käsitystä, että työvoiman tarjonta rajoittaa työllisyyden kasvua lähivuosinakin – ei vain pitkän päälle. Tämä ei toki sulje pois sitä, että talouden ajautuminen taantumaan tai työvoimakustannusten liiallinen nousu johtaisi kysynnän vähenemiseen. Mutta ajateltaessa koko alkanutta vaalikautta ja etenkin kuluvaa vuosikymmentä, työllisten määrän ja varsinkin työtuntien kasvua rajoittaa tarjonta. Kysymys kuuluu, kuinka paljon sitä on parhaimmillaan mahdollista lisätä.
Pohjoismainen vertailu: potentiaali ikääntyneissä, nuorissa, miehissä
Muut Pohjoismaat ovat hyvä lähtökohta työllisyyden lisäyspotentiaalin arvioimiseksi. Työllisyysasteet ovat näissä maissa olleet pitkään – suhdanteista riippumatta – korkeita kehittyneiden maiden joukossa. Samalla yhteiskunnat muistuttavat monella tavalla Suomea. Hyvällä politiikalla voisi olettaa Suomessa päästävän samanlaiselle työllisyyden tasolle.
Ensimmäinen havainto tällaisessa vertailussa on, että työllisyysaste on Suomessa noin 3 prosenttiyksikköä matalampi kuin Ruotsin, Tanskan ja Norjan keskiarvo, tarkasta työikäisyyden rajauksesta riippumatta. Vaikka Suomen hyvä kehitys on pienentänyt eroa, se ei ole poistunut, kun työllisyysaste on noussut muuallakin. 3 % ero tarkoittaa, että Pohjoismaiden keskimääräisen työllisyysasteen saavuttaminen merkitsisi suuruusluokkana runsaan 100 000 työllisen lisäystä 15-64-vuotiaiden työllisten joukossa.
Toinen havainto on, että työllisyysaste-erot keskittyvät tiettyihin osiin työikäisestä väestöstä. Ikäryhmittäin suurimmat ero ovat ikääntyneiden, 60 vuotta täyttäneiden, ja toisaalta nuorten, alle 35-vuotiaiden joukossa.
Sukupuolten välillä on myös huomattava ero suhteessa muihin Pohjoismaihin. Suomen kokonaistyöllisyysaste jää muista jälkeen ennen kaikkea miesten heikon työllisyyden takia ja tämä heikkous koskee oikeastaan kaikkia ikäryhmiä. Naisten työllisyysaste jää muista Pohjoismaista merkittävästi jälkeen vain alle 35-vuotiaiden ja 65-69-vuotiaiden joukossa. 40-59-vuotiaat naiset näyttäisivät olevan Suomessa jopa yleisemmin töissä kuin muissa maissa keskimäärin (ja saman verran kuin Ruotsissa). Näissä ikäryhmissä suomalaisten naisten työllisyysaste on itse asiassa korkeampi kuin samanikäisten miesten.[2]
Kolmas havainto on, että taloudessa tehtyjen vuotuisten työtuntien määrässä suhteutettuna työikäiseen väestöön Suomi ei jää Ruotsista ja Norjasta jälkeen ja tuntimäärä on jopa korkeampi kuin Tanskassa. Suomessa työssä olevat tekevät keskimäärin selvästi enemmän kokoaikaista työtä kuin muissa maissa, jolloin kokoaikaiseksi työksi muunnettu työllisyysaste on jo muiden Pohjoismaiden tasolla.
Tämä viittaa siihen, että pyrittäessä nostamaan henkilöiden lukumäärään perustuva työllisyysaste muiden Pohjoismaiden tasolle, osa-aikaisuuden osuus luultavasti kasvaa edelleen. Työtunteina työpanoksen kasvu jäänee tämän vuoksi vähintään yhtä paljon (2/3) jälkeen työllisten määrän kasvusta kuin vuosina 2015-2022, ja todennäköisesti enemmän. Toisin sanoen työtunteina työpanoksen nousu jää selvästi pienemmäksi kuin mitä 100 000 lisätyöllisyys merkitsee.
Työllisyysasteiden nousu kussakin ikäryhmässä muiden Pohjoismaiden keskimääräiselle tasolle muuttaisi joka tapauksessa lähivuosien työllisyysnäkymää merkittävästi verrattuna siihen, että työllisyysasteet jäisivät vuoden 2022 tasolle. Laskettaessa mukaan myös 65-74-vuotiaiden työllisyys työllisten määrä kasvaisi 120 000 – 130 000 hengellä nykytilanteesta (täsmällinen muutos riippuu siitä, kuinka nopeasti muutos toteutuu). Työllisyys siis kasvaisi selvästi sen sijaan, että vakiotyöllisyysasteilla työllisten määrä vähenisi työikäisen väestön supistuessa.
Työperäinen maahanmuutto ratkaisevan tärkeää
Sen ohella, että kotimaan työvoimaresursseja pyritään käyttämään laajemmin ja tehokkaammin hyväksi, työpanos voi lisääntyä maahanmuuton seurauksena. Muihin Pohjoismaihin verrattuna maahanmuutto on Suomessa tuore ilmiö ja ollut mittakaavaltaan pieni tekijä. Tilanne näyttäisi kuitenkin olevan muuttumassa. Kun vuosien ajan nettomaahanmuutto oli noin 15 000 henkeä, mikä on myös Tilastokeskuksen väestöennusteiden oletus tuleville vuosille, vuonna 2021 nettomaahanmuutto oli 22 000 ja viime vuonna peräti 35 000.
Ulkomailla syntyneistä noin 85 % oli työikäisiä (15-64-vuotiaita) vuonna 2021, kun Suomessa syntyneistä vastaava osuus oli vain 60 %. Tuoreimman vuoden 2022 loppua koskevan tiedon mukaan ulkomailla syntyneiden työllisyysaste jää tässä ikäryhmässä lisäksi vain 3 prosenttiyksikköä Suomessa syntyneiden työllisyysasteesta. Nämä seikat viittaavat siihen, että maahanmuutto voi vaikuttaa merkittävästi työvoiman tarjontaan ja edelleen toteutuvaan työllisyyteen.
Jos vuotuinen nettomaahanmuutto nousisi 40 000 henkilöön eli vain hieman viimevuotista korkeammaksi, työikäisten osuus näistä olisi 80 % ja työllisyysaste 71 %, Suomen työllisyys lisääntyisi joka vuosi 14 000 hengellä edellisestä vuodesta. Vertailukohtana on tällöin tilanne, jossa nettomaahanmuutto olisi Tilastokeskuksen ennusteen mukainen 15 000.
Tällaisen kehityksen jatkuminen muuttaisi työllisyyden kokonaiskuvaa merkittävästi. Maahanmuuttoon perustuva työllisyyden lisäys ylittäisi työllisyysasteen nousuun (pohjoismaiselle tasolle) perustuvan kertaluonteisen työllisyyden lisäyksen 2030-luvun alkupuolella. Olennaisempaa on, että tällainen maahanmuuton taso johtaisi työikäisen väestön ja työllisyyden pitkäksi aikaa nousevalle uralle.[3]
Työllisyysasteen vaikutus julkiseen talouteen merkittävä, mutta…
Työllisyyden lisäyksellä on ilmeisellä tavalla myönteinen vaikutus julkiseen talouteen. Valtiovarainministeriön skemaattiset kestävyyslaskelmat tuottavat hyvin pitkän ajan vaikutusarvioksi, että yhden prosenttiyksikön nousu työllisyysasteessa parantaa julkista taloutta 0,25 % BKT:sta. Tällaisen vaikutusarvion toteutuessa hallitusohjelmaneuvotteluissa tavoitteeksi asetettu 100 000 työllisen lisäys parantaisi tasapainoa lähes sillä 2 miljardilla, josta Orpo on puhunut.
Kestävyyslaskelmatarkastelussa oletetaan, että syntyvä työllisyys lisää työtunteja samassa suhteessa kuin työllisyys kasvaa, työllistyvien tuottavuus ja sen myötä palkkataso vastaavat olemassa olevia keskiarvoja eikä työllisyyspolitiikka itsessään aiheuta kustannuksia. Mitkään näistä oletuksista eivät pidä tarkkaan ottaen paikkaansa.
Valtiontalouden tarkastusvirasto arvioi valtiovarainministeriön haarukointeihin perustuen, että kuluneen hallituskauden aikana politiikkatoimilla (pl. työllisyyttä heikentävät toimet) saadaan ajan mittaan lisättyä työllisyyttä noin 48 000 hengellä. Arviot tämän politiikan vaikutuksista julkisen talouden tasapainoon ovat hyvin epävarmoja. Parannuksen vaihteluväli on 339:stä 794 miljoonaan euroon, keskiarvona 566 miljoonaa. Jos politiikka olisi yhtä tehokasta ja kohteena oleva työvoima samanlaista kuin toimenpiteiden kohteiksi kuluneella kaudella oletetut, 100 000 työllisen lisäys parantaisi julkisen talouden tasapainoa ajan mittaan 0,7- 1,6 miljardilla eurolla, keskiarvona 1,2 mrd.
On uskottavaa, että mitä korkeammalle työllisyysaste nousee, sitä pienemmäksi julkisen talouden hyöty yhdestä lisätyöllisestä muodostuu. Pohjoismaisen vertailun valossa etenkin työtuntien lisääntymisen täytyy jäädä suhteessa työllisten määrän kasvuun paljon pienemmäksi kuin tähän saakka. Myös lisätyöllisten tuottavuuden voi olettaa jäävän kasvavasti jälkeen nykytyöllisten tuottavuudesta. Samoin työllistymisen voi olettaa vaativan kasvavia kuntoukseen ja koulutukseen liittyviä lisäpanostuksia. Saman luonteisilla työllisyyspolitiikan toimilla em. luvut ovat siten ylärajoja julkisen talouden tasapainohyödylle. Samanlaiseen tai parempaan tulokseen pääseminen edellyttäisi työllisyystoimilta aiempaa suurempaa kustannustehokkuutta.
Maahanmuuton vaikutus suuri, mutta riippuu rakenteesta
Valtiovarainministeriön kestävyyslaskematekniikalla on tehty myös arvio maahanmuuton vaikutuksesta julkisen talouden tasapainoon. Laskelman mukaan 7 500 hengen lisäys nettomaahanmuuttoon parantaisi julkisen talouden tasapainoa 0,3 % BKT:sta pitkällä aikajänteellä. Sovellettuna 40 000 hengen vuotuiseen nettomaahanmuuttoon julkinen talous vahvistuisi noin 1 % BKT:sta eli vuoden 2022 BKT:lla 2,6 mrd. euroa verrattuna tilanteeseen, jossa nettomaahanmuutto jäisi 15 000 tasolle. Alhon ym. (2023) paljon huolellisemmat laskelmat tuottavat vielä suuremman kestävyysvajevaikutuksen (2-3 prosenttiyksikköä pitkällä aikavälillä 44 000 hengen vuotuisella nettomaahanmuutolla).
Laskelmissa oletetaan, että muuttajista pääosa työllistyy, ja työllisyysasteen nousua koskevan laskelman tavoin, että syntyvä työllisyys on samanlaista kuin nykyinen työllisyys keskimäärin. Tämäkään ei tarkalleen pidä paikkaansa. Maahanmuuttajat ovat työllistyneet keskimäärin olemassa olevaa työllisyyttä matalamman tuottavuuden ja matalamman palkkatason tehtäviin. Hyöty julkiselle taloudelle on tällöin vastaavasti pienempi.
Olennainen kysymys on, millaisia maahanmuuttajat ovat. Maahanmuutto, jossa työnantajat rekrytoivat ulkomailta henkilöitä olemassa oleviin työtehtäviin, on luonnollisesti julkisen talouden kannalta olennaisesti parempi kuin humanitaarinen maahanmuutto. Jälkimmäinen aiheuttaa välittömästi lähinnä kustannuksia ja työllistyminen on usein heikkoa.
Korkeasti koulutetut hyvään palkkatasoon yltävät maahanmuuttajat ovat julkiselle taloudelle ymmärrettävästi edullisempia kuin huonosti koulutetut. Korkeakouluihin opiskelemaan tulevat maahanmuuttajat ovat samoin julkistaloudelle edullisia, mikäli jäävät opiskelun jälkeen työskentelemään Suomeen. Mutta myös vähemmän koulutettujen maahanmuutto voi olla julkiselle taloudelle eduksi. Tuotannossa tarvitaan usein erilaisia työpanoksia. Vähemmän koulutettujen työpanos mahdollistaa paremmin koulutettujen keskittymisen tehokkuuden kannalta tärkeämpiin asioihin.
Verrattuna olemassa olevan työikäisen väestön lisätyöllisyyteen työ- ja opiskeluperäisellä maahanmuutolla on kaksi etua julkisen talouden näkökulmasta. Maahanmuuttoon ei liity samanlaista määrän mukana kasvavaa työllistymisedellytysten heikentymistä, keskimääräisten työtuntien vähenemispainetta tai tuottavuuden laskua kuin työllisyysasteen nousuun olemassa olevassa väestössä väistämättä liittyy.
Toiseksi maahanmuutto mahdollistaa työikäisen väestön ja työvoiman tarjonnan pysyvän kasvun ja samalla julkisen talouden kannalta paremman ikärakenteen (huoltosuhteen) kehityksen. Suurempi työvoiman tarjontanäkymä lisää Suomen houkuttelevuutta investointien paikkana. Investoinnit tapaavat hakeutua maihin ja alueille, joissa näkymä osaavan työvoiman riittävyydestä on hyvä. Investoinnit puolestaan uudistavat pääomakantaa, mikä on tuottavuuden kasvun tärkeä edellytys. Työikäisenä tai työiän kynnyksellä toteutuva maahanmuutto on julkiselle taloudelle erityisen hyödyllistä sen vuoksi, että elämänkaaren alkuvaiheen kulut eivät rasita Suomen julkista taloutta.
Parempi ikärakenne voisi toki syntyä syntyvyyden myös syntyvyyden nousun kautta. Kun syntyvyyden lasku selvästi alle väestön uusitutumistason on kehittyneiden maiden yhteinen piirre, sen radikaali nousu on kuitenkin epätodennäköistä. Politiikkatoimilla syntyvyyttä voidaan edistää kokemuksen perusteella vain rajallisesti. Kun toisaalta syntyvyyden nousu lähemmäksi ihmisten toivomaa lapsilukua olisi hyvinvoinnin kannalta ensiarvoista, politiikassa, ml. työlisyyspolitiikassa, olisi joka tapauksessa tärkeää ottaa perheen perustamisen ja lasten saannin näkökulma vahvasti huomioon.
Muutama yleinen johtopäätös
Petteri Orpon tavoite työllisyyden kasvusta 100 000 hengellä seuraavien neljän vuoden aikana ei ole ylivoimainen. Se on kuitenkin vaativa, kun lähtökohtana on jo korkea työllisyysaste. Vielä vaativampaa on kohentaa työllisyyden lisäyksellä julkisen talouden tasapainoa tavoitteeksi asetetulla 2 miljardilla eurolla. Jopa 100 000 työllisen lisäyksen toteutuessa realistinen parannus julkisen talouden tasapainoon on selvästi pienempi kuin 2 miljardia, ehkä puolet tästä. Huomionarvoista myös on, että julkisen talouden vahvistuminen toteutuu osin hyvin pitkillä viiveillä. Sen vuoksi tuloksista iso osa ei näy tasapainossa vielä kuluvalla vaalikaudella.
Työllisyyden lisääminen julkista taloutta vahvistavalla tavalla asettaa suuria vaatimuksia työllisyyspolitiikan kustannustehokkuudelle, olkoon kyse työmarkkinoilla tarvittavien valmiuksien kehittämisestä tai työhön osallistumisen kannustimista. Koulutus- ja kuntoutuspanostusten tulee kohdentua niihin, jotka niistä eniten hyötyvät. Kannustimia työhön osallistumiseen on lisättävä pikemminkin työn ulkopuolella oleville kohdistuvien etujen vähentämisellä kuin työssä olevien verohelpotuksilla tai suorilla tuilla. Pohjoismaisen vertailun perusteella olisi järkevää painottaa toimia, jotka vaikuttavat etenkin ikääntyneisiin ja nuoriin, ja myös suuremmalla painolla miehiin kuin naisiin, sikäli kuin mahdollisilla toimilla on erilaisia vaikutuksia sukupuolten välillä.
Työ- ja opiskeluperäinen maahanmuutto on olennainen osa julkistaloutta vahvistavaa kasvu- ja työllisyyskehitystä. Parin viime vuoden hyvin positiivisen kehityksen vahvistaminen ja vakiinnuttaminen voi parhaimmillaan olla hyvin kustannustehokas tapa lisätä työllisyyttä ja parantaa julkisen talouden tasapainoa pidemmällä aikajänteellä. Verraten pieni lisäys viime vuoden nettomaahanmuutoon tasoon ja sen vakiinnuttaminen riittää tilanteen muuttumiseen olennaisesti paremmaksi.
Ajatuksia kustannustehokkaasta politiikasta
Koulutuksen osalta fokuksen tulisi olla kolmella osa-alueella. Aikuiskoulutuksen painopisteen pitäisi olla heikosti koulutettujen, käytännössä useammin miesten kuin naisten, työmarkkinavalmiuksien parantamisessa koulutuksella, joka ei välttämättä tähtää kokonaisten tutkintojen suorittamiseen. Voimavaroja olisi siirrettävä yleisestä aikuiskoulutuksen tuesta tällaiseen.
Koulutustason parantaminen edellyttää korkeakoulutuksen laajentamista lisäämällä aloituspaikkoja. Samalla paikkojen lisäys auttaisi aikaistamaan koulutuksesta valmistumista, kun toistuvasti opintoihin pyrkivien sumaa saataisiin purettua. Koska korkeakoulutus tuottaa elinkaaren mittaan suuren yksilöllisen hyödyn, opetuksen laajennus olisi perusteltua rahoittaa korkeakouluopiskelijoilta perittävällä maltillisella lukukausimaksulla. Maksu ei heikennä mahdollisuuksien tasa-arvoa, jos siihen liittyy brittiläistyyppinen lainajärjestely, jossa pienille tuloille jäävien ei tarvitse maksaa lainaa kokonaan takaisin. Koulutuksen maksullisuus olisi omiaan myös kannustamaan nopeampaan valmistumiseen.
Bologna-prosessin tulisi ottaa nykyistä vakavammin niin, että lähtökohtaisesti korkeakouluopiskelun oikeus annettaisiin ensivaiheessa vain kanditason opintoihin ja maisteriopintoihin olisi haettava erikseen. Tämä auttaisi lyhentämään keskimääräisiä opiskeluaikoja, kun osalle opiskelijoista riittäisi kanditutkinto. Lisäksi opinnot kohdentuisivat ehkä paremmin sekä työmarkkinoiden tarpeiden ja opiskelijoiden mieltymysten suhteen, kun kandivaiheen jälkeen olisi arvioitava orientaatiota uudelleen ja ehkä testattava työmarkkinoilla koulutuksen sopivuutta. Täyden hyödyn saamiseksi olisi paikallaan arvioida, tarvitaanko kaikissa julkisen sektorin tehtävissä pätevyysvaatimuksena maisteritason tutkintoa vai riittäisikö kandi.
Peruskoulun oppimistulosten parantaminen etenkin kouluttautumisen ja oppimisen kannalta heikomman perhetaustan omaavien lasten kohdalla on välttämätöntä. Samoin on varmistettava, että oppivelvollisuuden pidentämisen myötä syntyneet paremmat mahdollisuudet peruskoulun jälkeiseen koulutukseen hyödynnetään. Poikien mukana pitäminen vaatii erityistä huomiota sekä peruskoulussa että toisella asteella. Poikien huono koulumenestys ei vain heikennä heidän työmarkkinakelpoisuuttaan. On aihetta olettaa, että se vaikeuttaa myös perheiden perustamista ja heikentää syntyvyyttä, kun koulutetut naiset eivät löydä sopivia puolisoita.
Ikäluokkien pieneneminen antaa oppilaskohtaisten voimavarojen lisäämiseen jossain määrin resursseja ilman kokonaiskustannusten nousua. Lisäksi mm. opettajilta tulevan palautteen perusteella oppimistuloksia voi parantaa ilman lisärahan käyttöä. Tätä palvelisi parempien edellytysten luominen oppilaille opetukseen keskittymiseen esimerkiksi kännyköiden kiellolla ja opettajien erilaisten raportointivelvollisuuksien pienentäminen ja auktoriteetin vahvistaminen. Tästä huolimatta on verorahoitusta luultavasti tarpeen lisätä koulutuspolun alkupäässä.
Työhön osallistumisen kannustimien* parantamisessa ansiosidonnaisen työttömyysturvan keston lyhentäminen ja/tai tason porrastaminen on luonteva toimenpide. Sillä on todennetusti myönteinen vaikutus työttömien työllistymiseen ja toimenpide säästäisi julkisia varoja.
Eläkeuudistusten jatkaminen on niin ikään luontevaa. Vanhuuseläkerajan nostoa olisi arvioitava jopa yli sen mihin elinajanodotteen nousu jo tehtyjen päätösten perusteella johtaa. Joka tapauksessa olisi perusteltua luopua esimerkiksi työttömyysperiodeilta kertyvästä ja korkeakoulututkintoon liittyvästä eläke-edusta.
Myös muun sosiaaliturvan kannustinvaikutuksia on syytä arvioida, sosiaaliturvakomitean työn pohjalta. Muutoksia on kuitenkin harkittava huolella, koska perusturvan taso ei ole kovin korkea ja vähimmäisetuuksien piirissä olevien työmarkkinaosallistuminen riippuu luultavasti enemmän työkyvystä ja osaamisesta kuin kannustimista. Huomiota jonkin verran saanut asumistuki on tutkimustiedon valossa selkeä ja tehokas tapa turvata säälliset asumisolot pienituloisille, ainakin monenlaiseen tuettuun asuntotuotantoon verrattuna. Säästöjä olisikin parempi etsiä jälkimmäisistä.
Työn verokiilan pienentäminen siirtämällä verotuksen painopistettä työn verotuksesta muuhun verotukseen (ALV, kiinteistöt, ympäristö) olisi periaatteessa hyödyllistä. Sen kustannustehokkuus on kuitenkin kyseenalainen etenkin parhaassa työiässä olevien, kokoaikatyöhön kykenevien henkilöiden kohdalla. Lisäksi työllisyyden ja kasvun kannalta vähemmän haitallisiin veroihin kohdistuu jo julkisen talouden tasapainottamisen takia kiristyspaineita, mikä vähentää mahdollisuuksia verorakenteen muuttamiseen. Verokannustimia olisikin parempi harkita rajoitetummin, esimerkiksi eläkeikään tulevien kohdalla. Alueellisen liikkuvuuden ja asuntokannan tehokkaan käytön kannalta olisi luontevaa pienentää asunnon vaihtoa koskevaa varainsiirtoveroa ja korvata veromenetys (maapohjan) kiinteistöverotusta kiristämällä.
Ulosotossa olevien tilanteen helpottaminen voisi myös parantaa merkittävälle joukolle työnteon kannustimia julkisen talouden kannalta edullisella tavalla.
Työ- ja opiskeluperäisen maahanmuuton edistämisessä prosessien yksinkertaistaminen edelleen on kustannustehokas tapa saada maahan työnantajien kysyntää vastaavaa työvoimaa. Tarveharkinnasta tulisi luopua, koska se vaikeuttaa rekrytointia ja heikentää työllistyneiden maahanmuuttajien mahdollisuuksia oman urakehityksen ja työnantajien tarpeiden kannalta hyödylliseen työpaikan vaihtoon. Riskiä maahanmuuttajien ajautumisesta sosiaaliturvan varaan voidaan hillitä tulorajoilla. Ne eivät kuitenkaan voi olla kovin korkeita, jotta yritykset voivat rekrytoida maahanmuuttajia tehtäviin, joihin ei kotimaasta työvoimaa löydy.Ehkäpä voitaisiin myös arvioida uudelleen, kuinka nopeasti ja millä ehdoin maahanmuuttajat pääsevät kokonaan asumisperusteisen sosiaaliturvan piiriin.
Riittävä maahanmuuttajien työehtojen valvonta on tärkeää epäreilun suomalaiseen työvoimaan kohdistuvan kilpailun estämiseksi. Samalla se auttaa säilyttämään Suomen maineen hyvänä maahanmuuton kohteena työtä etsiville.
On myös uskottavaa, että maahanmuuttajien alkuvaiheen kielikoulutus, puolisoiden työnsaannin tuki ja lasten koulupolun helpottaminen ovat kustannustehokkaita tapoja tukea maahanmuuttoa, joka hyödyttää pidemmän päälle julkista taloutta. Etenkin hyvin koulutetuille maahanmuuttajille puolison ja lasten sujuvan asettumisen uuteen maahan voi olettaa olevan merkityksellistä. Hyvin hoidettuna se voisi olla Suomen kilpailuetu työvoimasta, jolle on paljon ottajia.
Työmarkkinoiden toiminnan kehittämisellä voidaan tukea rakenteellisen työttömyyden pienentämistä. Olennaista tässä suhteessa on varmistaa palkanmuodostus, joka ei johda kustannuskilpailukyvyn rapautumiseen, kun talouteen kohdistuu erilaisia shokkeja. Paikallisen sopimisen laajeneminen tukisi tätä tavoitetta, samoin palkkasopimusten yleissitovuuden muuttaminen koskemaan työehtosopimusten minimitasoja tosiasiallisten palkkojen sijasta.
*Lisätty alkuperäiseen lauseet verokorotustapaineista ja ulosotossa olevien tilanteen helpottamisesta sekä korjattu eläkeuudistuskohtaa.
[1] Yritin arvioida eri tekijöiden suhteellista merkitystä työllisyyden lisääjänä blogissani runsas vuosi sitten.
[2] Suomen ja ainakin Ruotsin työllisyysastetietojen vertailukelpoisuus on ollut naisten osalta epäselvä. Kambur ja Pärnänen (2017) totesivat, että vuoden 2015 tiedoissa perhevapailla olevat henkilöt kirjattiin Ruotsissa eri tavalla kuin Suomessa, ts. työllisiksi, kun Suomessa heidät kirjattiin työvoiman ulkopuolella. Tämä selitti kirjoittajien laskelmien mukaan lähes kokonaan noin 10 prosenttiyksikön eron 25-34-vuotiaiden naisten työllisyysasteessa. Vuodesta 2021 lähtien tilastointikäytäntöjen on pitänyt yhdenmukaistua EU:n asetusmuutoksen seurauksena. Ruotsin ja Suomen työllisyysasteen ero olikin nykyisen tilastointikäytännön mukaan vuonna 2022 vain noin 3 prosenttiyksikköä em. 25-34-vuotiaiden ikäryhmässä. Missä määrin eron pienentyminen on johtunut tilastokäytännön muutoksesta ja missä määrin todellisesta muutoksesta, ei ole selvää. Eurostatin tilastojen voitaneen kuitenkin nyt olettaa kuvaavan työllisyysasteita jotakuinkin yhdenmukaisesti.
[3] Alho ym. (2023) osoittavat huolellisella analyysillä, että 44 000 hengen nettomaahanmuutto nykyisellä ikä- ja sukupuolijakaumalla riittää työikäisen väestön vakauttamiseen pitkällä aikavälillä.
