Saksaa on taas väitetty Euroopan sairaaksi mieheksi. Suomen talouskasvuennusteet eivät ole Saksaa parempia. Mitä tästä pitäisi ajatella? Minusta tähän tapaan: Kummallakin on isoja ongelmia, mutta ratkaisemattomia ne eivät ole. Suomen edellytykset korjata kurssia eivät ole ainakaan huonommat kuin Saksalla. Viisasta ja määrätietoista politiikkaa näiden mahdollisuuksien hyödyntäminen kuitenkin edellyttää.
The Economistin kansisivulla oli 17.8. vihreä ukko. Kyse ei ollut Käärijästä vaan Saksaa symboloivasta Berliinin suojatieukko Ampelmannista, tiputusletkussa.
Lehden kysymyksen ”Once again” viittaa vuosituhannen alussa käytyyn keskusteluun Saksan taloudesta. Vuosien ajan prosentin EU:n keskiarvoa pienempi kasvuvauhti ja yli 10 % työttömyysaste saivat Saksan näyttämään Euroopan sairaalta taloudelta.
Kriisi johti työmarkkinoiden uudistuksiin, jotka lisäsivät työn tarjontaa ja loivat painetta palkkamalttiin. Yhdistyneenä mahdollisuuteen hyödyntää alihankintaa läheisistä matalan kustannustason maista Keski-Euroopassa kustannuskilpailukyky parani ja johti viennin nopeaan kasvuun. Tätä tuki saksalaisten insinöörituotteiden vahva kysyntä nopeasti kasvavassa Kiinassa. Kolmas tärkeä kilpailukykyä ja saksalaisten ostovoimaa tukenut tekijä oli Venäjältä hankittu edullinen energia. Saksan talous kasvoikin yli vuosikymmenen nopeasti globaalin finanssikriisin ja eurokriisin notkahduksesta huolimatta. Työllisten määrä nousi nopeasti ja työttömyysaste painui 3 prosenttiin.
Parin viime vuoden kasvu on kuitenkin ollut heikkoa, EU:n keskiarvoa selvästi hitaampaa. Ennusteiden mukaan kasvu jatkuu vaatimattomana myös lähivuosina. Syitä ennustajien pessimismille on useita.
Kiinan kasvu hidastuminen heikentää Kiinan markkinoista paljon riippuvien saksalaisyritysten kysyntää. Polttomoottoreiden kehittämiseen erikoistunut ja Saksan talouden kannalta tärkeä autoteollisuus ei pärjää sähköautomarkkinoilla. Kiinan kasvun heikkeneminen on vain osaksi suhdanneongelma. Polttomoottoriteknologian arvonmuodostuspotentiaali katoaa tätäkin pysyvämmin.
Venäjän halpaan fossiilienergiaan perustunut energiahuolto on muuttunut edusta haitaksi. Myös tämä muutos on pysyvä. Työvoimasta on kysynnän hidastumisesta huolimatta kasvavasti pulaa, mikä on alkanut heijastua myös palkkainflaation nopeutumisena. Korkea työllisyysaste yhdistyneenä työikäisen väestön määrän supistumineen tarkoittaa, että työvoimapulaan ei ole kotimaasta tulossa helpotusta.
Suomella Saksan sairauksia?
Tuotannon kasvun ja työllisyyden kehityksen valossa Suomen talouskehitys on viimeisten 15 vuoden aikana ollut selvästi huonompaa kuin Saksassa. Olemme jääneet jälkeen sekä muista Pohjoismaista että Saksasta.
Ennustettu kasvu ei myöskään näytä Saksaa paremmalta. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF esimerkiksi ennusti huhtikuussa kummankin maan asukasta kohden lasketun BKT:n kasvun vaatimattomasti. Suomen keskimääräisen kasvuvauhdin ennuste oli 1,1 % ja Saksan 1,3 % vuoteen 2028 mennessä. Eivät nämä mitään aivan surkeita lukuja ole. USA:n asukasta kohden laskettu kasvuennuste ei tästä olennaisesti poikkea.
Kummankin maan kasvuvauhti jää kuitenkin EU-alueen keskiarvosta jälkeen. Samalla Suomen ennustettu kasvu merkitsee, ettemme saa verrokkeihin syntynyttä elintasokuilua kiinni eikä ennustetusta kasvusta ole apua julkisen talouden ahtauden lievittämisessä.
Osaksi Suomen ongelmat ovat samanlaisia kuin Saksassa. Suomen väestökehitys on työvoiman tarjonnan kannalta jokseenkin yhtä huono kuin Saksalla. Työikäinen väestö supistuu ennusteiden mukaan lähes yhtä paljon seuraavien 15 vuoden aikana kuin Saksassa. Samalla huoltosuhde heikkenee, mikä johtaa pitkäaikaiseen julkista taloutta heikentävään paineeseen.
Kun työvoiman tarjontanäkymä on väestökehityksen takia huono, talouden kasvunäkymät määrittyvät yksinomaan tuottavuuden kehityksen perusteella. Työn tuottavuuden kasvuvauhti on kuitenkin ollut kummassakin maassa heikompi kuin järkevissä verrokeissa (muissa Pohjoismaissa taikka USA:ssa) viimeisten vuosien aikana, tarkasta lähtövuodesta riippumatta.
Toteutunut tuottavuuskehitys kertoo toisaalta vain aiemmasta kyvystä hyödyntää voimavaroja tehokkaasti, eikä välttämättä tulevasta. Eräät keskeiset tulevan tuottavuuden edellytykset eivät poikkea radikaalisti Saksan ja Suomen välillä ja ovat itse asiassa ihan hyvää tai ainakin kelvollista tasoa. Esimerkiksi väestön koulutustaso parhaaseen työikään tulevien 25-34-vuotiaiden osalta on jokseenkin samanlainen, kuitenkin hieman OECD-maiden keskitasoa heikompi.
Tutkimukseen ja kehitystoimintaan on molemmissa maissa käytetty selvästi EU-maiden keskiarvoa ja hieman OECD-maiden keskiarvoa enemmän varoja. Vuodesta 2015 lähtien Saksan T&K-panostukset ovat olleet noin 3 % BKT:sta ja Suomen hieman alle 3 %. Kumpikin jää kuitenkin jonkin verran jälkeen kärkimaista.
Saksassa ja Suomessa ei toisaalta ole Yhdysvaltoihin, Israeliin tai Lontooseen verrattavissa olevaa start-up-ekosysteemiä. Suhteessa talouden kokoon Suomi pärjää kyllä Saksaa paremmin esimerkiksi riskipääomarahoituksen (venture capital -rahoituksen) hankinnassa.
Pieni koko ja julkinen talous Suomen erityisongelmia
Talouden absoluuttisella koolla ei ole ratkaisevaa merkitystä talouksien menestykselle, mikä ilmenee siitä, että asukasta kohden lasketun BKT:n mielessä USA:n ohella useat pienet maat ovat menestyneet hyvin. Aivan merkityksetön koko ei kuitenkaan ole.
Pieni talous on väistämättä erikoistuneempi ja siten haavoittuvampi isoille shokeille. Nokian roolin supistumisen myötä tämä ei kuitenkaan ole yhtä iso ongelma Suomelle kuin aiemmin.
Toinen seikka on, että isossa taloudessa on isompia ekosysteemejä, jotka muodostavat edun uusien innovaatioiden kasvulle. Samalla isosta taloudesta löytyy absoluuttisesti enemmän resursseja minkä tahansa kasvuedellytyksiä omaavan tuotannon laajentamiseen, olkoon kyse pääomasta tai työvoimasta tai valtion kyvystä subventoida tuotantoa. Isoissa väestökeskittymissä on työvoiman ohjautuminen uusiin käyttöihin myös helpompaa kuin vähäisen ja hajautuneen väestön maissa. Suomi on näissä suhteissa väistämättä takamatkalla. Pienen talouden täytyy siis kompensoida nämä haitat muilla vahvuuksilla.
Julkisen talouden tila asettaa lisäksi Suomessa selvästi enemmän rajoituksia talouden kehittämiselle. Julkinen talous on huomattavan alijäämäinen ja velkasuhde on kasvussa ilman merkittäviä sopeutustoimia. Tämä heikentää edellytyksiä panostaa kasvun kannalta tärkeisiin asioihin. Saksassa velkasuhde on sen sijaan laskussa. Lisäksi Saksan kokonaisveroaste on 3-4 prosenttiyksikköä alempi, mikä mahdollistaa – haluttaessa – julkisten menojen lisäyksen talouskehityksen kannalta tärkeisiin kohteisiin paremmin kuin Suomessa.
Rakennemuutostarve pienempi?
Suomen rakennemuutostarve näyttäisi olevan ainakin joissain suhteissa pienempi kuin Saksassa.
Vaikka Suomessa käytetään enemmän energiaa asukasta kohden kuin Saksassa, fossiilista energiaa käytämme vähemmän. Uusiutuva biomassa, ydinenergia ja nopeasti lisääntynyt tuulienenergia ovat tämän takana. Monipuolisen energiapaletin takia Suomi ei myöskään ole tavattoman riippuvainen yhdestä energialähteestä, eikä siten haavoittuva yhtä lähdettä koskeville häiriöille.
Lisäksi näkymä eteenpäin on parempi. Tuulienergiaan siirtymistä tukee Suomessa se, että meillä on paljon tilaa rakentaa tuulivoimaa sekä maalle että merelle edullisten tuuliolosuhteiden alueilla. Lisäksi sähkönsiirtoverkko on vahva, jolloin tarvittavat lisäinvestoinnit tähän kuten myös aurinkoenergian hyödyntämistä varten ovat rajalliset. Kummassakin suhteessa Saksan tilanne on paljon huonompi.
Polttomoottoriautojen valmistuksen supistuminen ja loppuminen jollakin aikavälillä iskee paljon Saksan teknologiateollisuuden arvonlisäykseen. Suomen teknologiateollisuudessa ei ole selkeää vastinetta tällaiselle erikoistumisen muodostumiselle epäkurantiksi. Suomessahan on paljon osaamista energia- ja digitaaliteknologiassa, joiden sovelluksille on mitä suurimmassa määrin kysyntää. Metsäteollisuudessa on toki edelleen iso rakennemuutostarve, kun perinteiset tuotteet vetävät huonosti, eivätkä metsäbiomassan erilaisiin jakeisiin perustuvat uudet tuotteet ole toistaiseksi skaalautuneet sanottavasti.
Suomi on myös pitkään toteuttanut paljon enemmän julkisia investointeja suhteessa talouden kokoon. Kun Suomen julkiset investoinnit ovat viimeisen vuosikymmenen ajan yli 4 % BKT:sta, Saksan vastaava suhde on vaihdellut 2 ja 2,5 % välillä. Tämän perusteella julkisesti rahoitetun infrastruktuurin – liikenne- ja tietoliikenneverkon, koulujen, sairaaloiden jne. – voisi olettaa olevan paremmassa kunnossa kuin Saksassa. Arkipäivän havainnot näyttäisivät tukevan tätä arviota. Tarve käyttää voimavaroja infrastruktuurin parantamiseen on siten Suomessa todennäköisesti pienempi kuin Saksassa.
Muutoskyky olennainen asia
Vaikka tuotantorakenteen muutostarve ja sen edellyttämät investoinnit uuteen voivat Suomessa olla pienempiä kuin Saksassa, tämä ero tuskin on ratkaiseva. Kummassakin maassa on tarve korvata katoavaa tuotantoa ja päästä viime vuosia parempaan tuottavuuskasvuun. Tämä voi tapahtua vain uudenlaisen tuotannon ja uudenlaisten tuotantotapojen avulla. Politiikan tulisi palvella tätä.
Maiden muutoskykyä on vaikea arvioida. Ehkei kuitenkaan ole ihan väärin väittää, että Suomella on edellytykset uudistaa taloutta ja vahvistaa kasvua ihan kelvollisesti ja vähintään yhtä hyvin, ellei paremmin, kuin Saksassa.
Ensinnäkin, työllisten osuus on työikäisestä väestöstä on yhä Saksaa pienempi. Tämä antaa hieman suuremman potentiaalin työpanoksen lisäämiseen. Tätä tärkeämpi tekijä, vähänkin pidemmällä aikajänteellä, on kyky houkutella ulkomaista työvoimaa. Jo vuoden 2022 tasoinen nettomaahanmuutto, noin 35 000 henkeä, joka lisäksi oli voittopuolisesti työ- ja opiskeluperäistä, lisää jatkuessaan huomattavasti sellaisen työvoiman tarjontaa, jolle on paljon kysyntää.
Toiseksi, Suomessa on jo kyetty sitoutumaan julkisen tutkimus- ja kehittämisrahoituksen merkittävään lisäämiseen. Jos tämä pystytään toteuttamaan niin, että se johtaa vastaavan kaltaiseen yksityisen rahoituksen lisääntymiseen, kokonaispanostukset nousevat vuosikymmenen lopulla 4 prosenttiin BKT:stä. Tämä antaa hyvän pohjan uusien innovaatioiden syntymiselle.
Kolmanneksi, vaikka start-up-ekosysteemi on absoluuttisesti pieni, talouden kokoon nähden se on varsin vahva. Venture capital- rahoituksen määrä suhteessa BKT:hen on ollut viime vuosina Euroopan kärkijoukossa ja hieman pidemmälläkin aikajänteellä noin kaksinkertainen Saksaan verrattuna.
Neljänneksi, kuten jo edellä on todettu, meillä on etenkin Saksaan mutta myös moneen muuhun maahan nähden hyvä lähtökohta siinä mielessä talouden uudistumiselle, että meillä on jo hyvää osaamista nopeasti kasvavilla teknologia-alueilla, energia- ja digitaaliteknologiassa.
Politiikan toimintakyky ratkaisee
Tarvittava muutos ei kuitenkaan toteudu itsestään, ilman määrätietoista politiikkaa. Tällaisen syntyminen edellyttää riittävän oikeaa tilannekuvaa, riittävän oikeita reseptejä sekä näiden riittävän laajaa jakamista päättäjien ja kansalaisten keskuudessa politiikan toteuttamiseksi demokratiassa. ”Riittävä” on tärkeä määre. Koskaan ei ole täydellistä tietoa asioiden tilasta eikä tehokkaista keinoista ongelmien korjaamiseksi eikä etenkään täydellistä yhteisymmärrystä valittavista keinoista, jotka väistämättä kohtelevat eri ihmisiä eri tavoin.
Sekä Suomella että Saksalla on näyttöä kyvystä korjata surkea taloudellinen tilanne ja kehitysnäkymä riittävän hyvällä politiikalla. Suomi saatiin jaloilleen 1990-luvun lamasta määrätietoisella ja riittävän hyvällä – vaikka etenkään jälkikäteen arvioiden ei varmasti optimaalisella – politiikalla. Saksa onnistui samoin tehdessään The Economistin mainostamalla tavalla 2000-luvun alun sairaasta miehestä huippusuoriutujan.
Tuoreempi historia kertoo taas huonommasta onnistumisesta. Suomessa kesti kauan tunnustaa, että globaalia finanssikriisiä ja Nokian romahdusta seuranneesta taantumasta selviytymiseksi kustannuskilpailukykyä oli parannettava. Toinen ilmeinen Kataisen/Stubbin ja myös kilpailukykyyn pureutuneen Sipilän hallituksen virhe oli kohdistaa sinänsä välttämättömiä julkisen talouden sopeutustoimia paljon kasvun kannalta tärkeään tutkimuksen ja koulutuksen rahoitukseen. Viimeksi mainittua harha-askelta Rinteen/Marinin hallitus alkoi korjata. Toisaalta kamppaillessaan pandemian ja Venäjän hyökkäyssodan seurausten kanssa Marinin hallitus jäi halvaksi koetun rahan houkuttelemana tarpeettoman pitkäksi aikaa elvytysmoodiin.
Saksa on oikeastaan vasta etsimässä vastauksia talousongelmiinsa. Scholzin hallitus totesi ohjelmassaan vihreän siirtymän ja digitaalisaation edistämisen, talouden ”modernisoimisen” keskeisiksi tavoitteiksi. Kumpikin uudistussuunta on edennyt onnahdellen.
Merkelin aikaista päätöstä luopua ydinvoimasta ei haluttu kumota ja viimeiset ydinvoimalat ovat sulkeutuneet. Riippuvuuden vähentäminen fossiilisista polttoaineista etenee kaiken kaikkiaan huonosti. Energian korkeasta hinnasta aiheutuvia vaikeuksia on pikemminkin pyritty lieventämään massiivisin subventioin sekä yritys- että kotitaloussektoreille. Digitalisaatiohankkeiden rahoitusta ollaan leikkaamassa ja puolustusmenojen nosto 2 % BKT:sta on jäämässä puheeksi. Kun hallitus haluaa pitää kiinni perustuslaissa olevasta 0,35 % rakenteellisen alijäämän rajasta, paljon rahaa pannaan olemassa olevan tuotannon ja kulutuksen tukeen eikä hallitus kykene sopimaan verotuksen kiristämisestä, tärkeisiin asioihin ei ole riitä resursseja.
Saksaa vaivaa monen muun maan tavoin poliittisen kentän hajautuminen, ts. isojen maltillisten puolueiden heikentyminen ja populististen, yksinkertaisia vastauksia tarjoavien liikkeiden voimistuminen. Ei synny yhteistä näkemystä tarvittavasta politiikasta eikä etenkään sitkeyttä viedä asioita päätökseen.
Ongelma koskee myös Suomea. Ajattelisin kuitenkin, että kykymme muodostaa laajasti jaettu yhteinen näkemys tilanteesta ja tarvittavista politiikkatoimista sekä kyky näiden toimeenpanoon on parempi kuin mitä julkisen keskustelun perusteella voisi päätellä. Pienen, geopoliittisesti haavoittuvan ja monenlaista turbulenssia läpi käyneen maamme DNA:ssa on ymmärrys kansallisen yksimielisyyden tärkeydestä ja samalla siitä, että joskus on tehtävä ikäviäkin päätöksiä yhteisen, pidemmän ajan edun vuoksi. Tämän ymmärryksen kulmakivi on luottamus siihen, että päätökset kohtelevat kaikkia jollain tavoin reilusti, ”kaveria ei jätetä”. Tämän luottamuksen säilyttäminen on isojen, pitkän aikaa vaativien uudistusten läpiviennille tärkeää.
Vastaako hallitusohjelma kasvupolitiikan tarpeita?
Uuden hallituksen ohjelma painottaa julkisen talouden vakauttamista ja tavoittelee sitä ensi sijassa menoleikkauksin ja toissijaisesti erilaisin rakenneuudistuksin. Viimeksi mainittujen keskeinen tavoite on työllisyysasteen nousu ja tähän pyritään pitkälti juuri menoleikkausten kannustinvaikutuksilla.
Julkisen talouden vakauttamiselle ei ole hyvää vaihtoehtoa. Myös toimien kokonaismittakaava on järkevä. Samoin on nähdäkseni välttämätöntä, että sopeutuksen pääpaino on menojen leikkaamisessa ja että niillä myös pyritään parantamaan kannustimia työllistymiseen.
Sopeutusohjelma on kuitenkin ongelmallinen kahdella tavalla. Tukeutuessaan pelkästään menojen kasvun hillintään ohjelma jättää eräät pidemmän ajan kasvun kannalta tärkeät panostukset liian vähäisiksi. Tämä koskee ennen muuta koulutustason nostamiseksi välttämätöntä korkeakoulutuksen laajentamista.
Toinen ongelma koskee – siis välttämättömänä pitämäni – sopeutuksen hyväksyttävyyttä ja sen myötä poliittista kestävyyttä pidemmän päälle. Yksin menojen leikkaaminen samalla kun verotusta nettomäärisesti kevennetään kohdentaa sopeutustaakan yksipuolisesti tulonsiirroista riippuville. Verotusta maltillisesti kiristämällä sopeutuksen taakkaa voitaisiin jakaa tasaisemmin. Tämä lisäisi politiikan hyväksyttävyyttä ja siten kestävyyttä. Maltillinen veroperusteiden kiristys ei edes johtaisi veroasteen nousuun, kun veropohjan rapautuminen sitä muuten alentaa.
Tuottavuutta edistävän rakennemuutoksen kannalta T&K-menojen lisäyksestä kiinni pitäminen on tärkeä myönteinen asia. Lupakäytäntöjen yksinkertaistaminen tukee investointien kasvua. Näin tekevät myös palkkajoustavuuden lisääntymiseen ja irtisanomisten helpottamiseen tähtäävät uudistukset, jotka vähentävät investointien riskejä.
Maahanmuuttopolitiikan yleislinja voi kuitenkin muodostua aidosti jarruksi kasvulle. On hölmöä vaatia työttömäksi jäävää ulkomaalaista poistumaan maasta, jos hän ei kolmessa kuukaudessa löydä töitä. Etenkin vaativammissa tehtävissä sopivan uuden työn löytäminen tässä ajassa on vaikeaa. Toteutuessaan ehdotus aiheuttaa Suomeen jo sopeutuneen työvoiman menetyksiä ja ennen kaikkea vähentää kiinnostusta sijoittua Suomeen. Pysyvän oleskeluluvan ja kansalaisuuden saamista koskevien aikarajojen kiristykset lähettävät niin ikään väärän signaalin. Tätä vahvistavat eräiden ministereiden aiemmat ulkomaalaisvastaiset kirjoitukset ja nihkeys sanoutua selkeästi irti tällaisista näkemyksistä.
Suomi tarvitsee kipeästi ulkomaalaista työvoimaa. Ilman sitä tyydyttävään kasvuun on mahdotonta päästä. Samalla väestön ikärakenne jatkaa heikkenemistään tavalla, joka koko ajan pahentaa julkisen talouden kestävyysvajetta.
Vertailu Saksaan on tässä yhteydessä kiinnostava. Vaikka Saksan hallituksella on ollut suuria vaikeuksia sopia rahoituksesta kasvua tukeviin kohteisiin ja rahaa haaskataan olemassa olevan tuotannon tukeen, Saksa näkee ulkomaisen työvoiman lisäämisen tärkeänä osana kasvupolitiikkaa. Juuri heinäkuun alussa Saksassa hyväksyttiin muutoksia maahanmuuttoa koskevaan lainsäädäntöön tavoitteena erityisesti lisätä Saksan houkuttelevuutta EU:n ulkopuoliselle työvoimalle. Useiden muutosten joukossa oli pysyvään oleskelulupaan vaaditun ajan lyhentäminen.
