Uutisvirta on taas viime aikoina, kuukausina, viikkoina, päivinä tarjonnut synkkiä asioita. En tarkoita Suomen jonkin verran heikentyneitä suhdannenäkymiä, vaan menoa maailmalla.
Ukraina
Tosiasia on, että Ukraina on kovasta yrityksestä ja isoista uhrauksista huolimatta epäonnistunut kesän vastahyökkäyksessään. Sillä ei ole ollut riittävästi voimaa murtaa Venäjän puolustusta eikä sanottavasti pienentää Venäjän hallussaan pitämiä alueita. Sodasta tulee yhä enemmän näännytyssota, jossa Venäjä koettaa tuhota Ukrainan elämisen edellytyksiä niin paljon kuin mahdollista. Omista tappioista sen johtajat eivät välitä. Niin kauan kuin Venäjä kykenee puolustamaan valtaamiaan alueita ja tekemään ohjushyökkäyksiä, sota kaikkine kärsimyksineen jatkuu.
Venäjä
Putinin hallinto turvautuu yhä kattavampaan ja kovempaan kansalaisten sortoon ja manipulaatioon valtansa säilyttämiseksi. Sorron painamina venäläiset eivät kykene ja maan imperialistisesta historiasta omituista merkitystä elämälle hakevina eivät oikein taida halutakaan nousta kapinaan ja lopettaa järjettömyyttä. Maan ulkopuolelle Venäjä pyrkii kylvämään kaikin mahdollisin keinoin hajaannusta ja kaaosta, joka heikentää länttä ja luo venäläisille mielikuvaa, ettei Venäjän oma meno niin huonoa olekaan. Viesti on, että demokratiaa, kansalaisoikeuksia ja oikeusvaltiota ei kannata tavoitella, koska ne eivät lupaa kuin korkeintaan 1990-luvun alun tapaista sekasortoa. Suuren isänmaallisen sodan nostalgia ja Stalinin patsaat antavat lohtua näköalattomuuteen.
Kiina
Kiinan johto on vuosien ajan kiristänyt kansalaistensa valvontaa. Samalla se on rakentanut sotakoneistoa ja käyttäytynyt yhä aggressiivisemmin Taiwanin suhteen ja yleensä Etelä-Kiinan merellä. Silkitie-hankkeellaan Kiina on pyrkinyt levittämään taloudellista valtaansa ympäri maailmaa. Höylillä luotonannollaan ja infrastruktuuri-investoinneillaan Kiina on haalinut raaka-aineresursseja etenkin Afrikassa. Ja samalla se on tukenut ei-demokraattisten hallintojen vahvistumista. Omia markkinoitaan maa on suojannut härskisti samalla kun se on pyrkinyt ostamaan läntisiä teknologiayrityksiä ja teollisuusvakoilulla varastamaan salaisuuksia.
Kiina on myös keskeinen Venäjän hyökkäyssodan jatkumisen mahdollistaja, vaikka se ei aseita Venäjälle toimitakaan. Kiina vie yhtä ja toista myös asetuotannossa hyödyllistä tavaraa Venäjälle ja ostaa sen öljyä. ”Globaalia etelää” Kiina kannustaa vastustamaan Yhdysvaltoja, miksei myös Eurooppaa.
Saksa
Huolimatta Venäjän toimien tuomitsemisesta ja jo suureksi nousseesta avusta Ukrainalle Saksan poliittinen johto ei ole kyennyt päättämään, että Ukraina on autettava voittoon asti, ts. ajamaan venäläiset maasta. Selvän tappion torjuminen näyttää riittäneen. Taustalla on syyllisyys 2. maailmansodan rikoksista neuvostoliittolaisia kohtaan ja sen omituinen projisointi fasistiseksi muuttuneeseen nyky-Venäjään. Ja pelko siitä, että Venäjän tappionäkymä johtaa ydinaseiden käyttöön. Saksan historiallinen vastuu Ukrainasta jää edellisen jalkoihin. Ydinasepelko painaa sivuun tosiasian, että Venäjä ei lopeta imperialismiaan ja lännen horjuttamista ilman tappiota Ukrainassa. Pienemmän pahan tieksi valittu puolittainen tuki pitkittää sotaa ja lisää ukrainalaisten – kuten myös venäläisten – kärsimyksiä. Se myös lisää riskiä, että sodalla menestyvä Venäjä turvautuu ydinasekiristykseen kerta toisensa jälkeen, ja kannustaa muita ei-demokraattisia maita hankkimaan tällaisia aseita.
Saksan talousmalli sakkaa halvan energian loputtua, vientimarkkinoiden heikennyttyä ja polttomoottoriautojen kysynnän vähentyessä. Keskenään hyvin erilaisia näkemyksiä omaava hallitus ei kykene muuttamaan suuntaa, vaan tarrautuu olemassa olevan tukemiseen. Ääriliikkeet ovat lisänneet kannatustaan, oikeistopopulistinen AfD ja juuri perustettu vasemmistopopulistinen Sahra Wagenknechtin puolue saavat mielipidemittauksissa yhteensä 30 % tuen yhteisellä maahanmuuton vastustamisen, Ukrainan tuen lopettamisen ja Venäjä-suhteiden palauttamisen agendalla. Ja kovin kaukana ei anti-semitismikään pinnan alla taida olla.
USA
Republikaanien kannattajien enemmistö on ostanut ajatuksen siitä, että Biden voitti edelliset vaalit väärin perustein. Trumpistit pitävät puoluetta otteessaan. Viikkojen kaaoksen jälkeen valittu edustajainhuoneen puhemies kuuluu Trumpin ja hänen vaaliväärennysteoriansa tukijoihin, kieltää ilmastonmuutoksen ja on äänestänyt Ukrainan tuen jatkamista vastaan.
Demokraatit panevat paremman puutteessa toivonsa siihen, että vanhuudestaan huolimatta Biden kykenee lyömään sekopäisen, täysin moraalittoman Trumpin. Mutta monta asiaa voi tapahtua ennen marraskuuta 2024. Lisää kokemusta vaalivaikuttamisesta hankkinut Venäjä ja koko joukko hyödyllisiä idiootteja – Elon Muskista alkaen – huolehtivat siitä, että äänestäjien manipuloinnissa nähdään uusia supersuorituksia. Deep Fake toimi ilmeisesti hyvin jo Slovakiassa, miksei siis myös salaliittoteorioille alttiissa USA:ssa.
Bidenkaan ei ole kyennyt päättämään kaiken tarpeellisen aseavun lähettämisestä Ukrainaan, vaikka USA onkin ylivoimaisesti tärkein aseavun toimittaja. Mutta meno muuttuisi sekä tässä suhteessa että myös paljon laajemmin ihan toiseksi Trumpin toisen kauden myötä. Toistamiseen Trump ei olisi niin amatöörimäinen kuin ensimmäisellä kerralla. ”Diili” Putinin kanssa, Naton hylkääminen olisivat pikemminkin todennäköisiä kuin epätodennäköisiä. USA:n demokraattiset instituutiot tuskin myöskään selviytyisivät vain pienillä kolhuilla.
Lähi-Itä
Hamasin terrori-isku on vienyt väkivallan uudelle tasolle. Tuhansia on jo kuollut ja sodan laajenemisvaara on ilmeinen. Kompromissien löytäminen on yhä vaikeampaa, vaikka vain sellaisten avulla rauha voisi joskus palata. Israelilaiset ovat kokeneet suurimman juutalaisten joukkosurman 2. maailmansodan jälkeen, Hamas ei tunnusta Israelille olemassaolon oikeutusta, ahtaalle monin tavoin ajetun väestön keskellä elävää Hamasia ei voi tuhota, Iran häärää taustalla ja Venäjälle sopii lietsoa USA:n huomiota saavaa ja länttä hajottavaa kriisiä.
Israelin asutuspolitiikka ja yleensä palestiinalaisten oikeuksien sivuuttaminen on ollut suuri virhe. Ne auttavat ymmärtämään, miksi Hamasin ja Hizbollahin kaltaiset liikkeet ovat saaneet niin paljon tukea. Mutta nämä Israelin virheet eivät mitenkään oikeuta Hamasin terroria, joka ei kohdistu Israelin sotilaisiin tai poliittisiin johtajiin, vaan siviileihin. Ja jonka päätarkoitus lienee pysäyttää kaikki Israelin ja Arabimaiden lähentyminen. Rauhanomainen ratkaisu ei sovi Hamasille.
Isot asiat jäävät jalkoihin
Sota, sen uhka ja lyhyen ajan talousvaikeudet vaativat huomiota. Ne painavat pidemmän ajan murheet taka-alalle, kriiseissä horisontti aina tapaa lyhetä.
Ilmastonmuutoksen hillintä on ilmeisin kärsijä. Suomessa ja Euroopassa pyrimme toki jatkamaan edelläkävijän roolissamme, kuten pitääkin, vaikka lyhyen ajan talousvaikeudet ja populismi tätä vaikeuttavat. Oman tontin kuntoon pano ei kuitenkaan auta, jos päästöjen suurimman osan tuottavat Kiina, Intia, ja muut kehittyvät maat eivät edisty. Tämä vaatisi sitä, että näillä mailla on halua ja kykyä ottaa nopeasti käyttöön päästötöntä tekniikkaa.
Tämä onnistuu vain hyvän kansainvälisen yhteistyön ja avointen markkinoiden avulla ja sillä, että kansalaisten pitkän ajan eduista huolta kantava demokratia valtaa alaa kehittyvissä maissa. Näin ei ole käymässä. Sodat häiritsevät kansainvälistä yhteistyötä. Protektionismi leviää, eikä Eurooppakaan ole siihen ihan syytön. Venäjän ja Kiinan tukemina autoritaarisuus vahvistuu ”globaalissa etelässä”.
Jotain valoa kuitenkin?
Edellä todettu vetää väistämättä mielen matalaksi. Eikö ole mitään, mikä voisi lisätä luottamusta, että kaikesta kuitenkin selvitään? Ehkäpä kuitenkin. Oikeastaan pieniä valon pilkkuja tai toivon kipinöitä liittyy kaikkiin esimerkkeihin ja vähän muuhunkin.
Jo syntyneet uhrit ja ymmärrys siitä, mitä Venäjän valta on, merkitsevät, ettei Ukraina tule antamaan periksi, vaikka inhimillinen hinta on kova. Koetun jälkeen Venäjä on sukupolviksi ukrainalaisten vihollinen, eikä ”venäläinen maailma” houkuta edes venäjänkielisiä ukrainalaisia. Jos Ukrainan tuki jatkuu edes nykyisellä tasollaan, Venäjä ei tule kukistamaan Ukrainaa, ja joskus senkin voimat ehtyvät.
Venäjän pidemmän ajan kehitys on väistämättä alaspäin. Väestö vähenee. Paljon kyvykkäintä nuorisoa on muuttanut ulkomaille. Vuodoistaan huolimatta saarto merkitsee, että teknologinen kehitys Venäjällä hidastuu entisestään, kun lännestä ei tule investointeja ja sen mukana teknologiaa. Venäjän tärkeimpien resurssien, öljyn ja kaasuvarojen, arvo tulee laskemaan, kun maailmalla siirrytään pois fossiilisesta energiasta. Yhä suurempi riippuvuus Kiinasta johtaa ennemmin tai myöhemmin ristiriitoihin, ”keltainen vaara” ei ole tuntematon käsite Venäjällä. Väestössä on myös rohkeita ihmisiä, jotka ovat eivät pelkää vuosikausien tuomioita tai edes kuolemaa. Pientä toivoa voi panna myös siihen, että diktatuurin loppu ja konkurssi ovat samanlaisia. Ensin ne tulevat hitaasti ja sitten nopeasti.
Kiinan talouskehityksen hidastuminen yhdessä USA:n yllättävänkin vahvuuden kanssa sekä Kiinan pyrkimyksiä vastustavien liittoutumien vahvistuminen Aasiassa – USA:n johdolla – heikentävät Kiinan houkutusta aggressiivisuuteen. Nämä lienevät syitä siihen, että Kiina näyttäisi olevan valmis jollakin tavalla liennyttämään suhteitaan USA:han. Ulkoministeri vierailee Washingtonissa ja Xi:n arvioidaan tulevan myöhemmin San Franciscoon.
Saksassa on yhä vahvaa osaamista monella teknologian alalla. Se on kyennyt aiemminkin ponnistelemaan vaikeuksista ulos. Sodan jälkeinen talousihme on yksi esimerkki, 2000-luvun alun työmarkkinareformit toinen. Saksassa on myös poliitikkoja, jotka kykenevät panemaan kampoihin populisteille yleensä ja erityisesti Venäjän aggression ja terrorismin tuomitsemisessa. Kannattaa katsoa vaikka Vihreiden puheenjohtajan Robert Habeckin puhe Hamasin terrori-iskun jälkeen. Ukrainan tukemisen suhteenkin näyttää siltä, että kun tekosyyt hidasteluun on useampaan kertaan käytetty, tehdään mitä pitää.
USA:n talous näyttää selviävän inflaation ryöpsähdyksestä verrattain hyvin. Korkojen noususykli taitaa olla ohi. Amerikkalaiset teknologiayritykset johtavat uusien innovaatioiden tuomista markkinoille, mikä näkyy kovissa osakursseissa. Riskejä on, mutta verrattuna muihin suuriin talousalueisiin kehitys on hyvää. Se voi hyvin kantaa presidentinvaaleihin ja auttaa Bidenia lyömään yhä syvemmälle oikeusjuttuihin kietoutuvan ja puheissaan sekoilevan Trumpin. Bidenista löytyy iästään huolimatta ytyä, kuten hänen puheensa kansakunnalle joitakin päiviä sitten osoitti.
Poliittisesti pahoin jakautuneessa Israelissa on merkkejä kaksoisreaktiosta. Kansa on ryhmittynyt yhteen tukemaan Hamasiin suuntautuvaa vastaiskua ja valmistautuu myös mahdolliseen isompaan sotaan Hizbollahin ja Iranin kanssa. Samalla näyttää siltä, että Netanyahu ja häntä tukeneet ääriuskonnolliset liikkeet joutuvat sodan jälkeisessä selvittelyssä israelilaisten silmissä vastuullisiksi syntyneestä katastrofista. Tämä voi avata ehkä pienen raon jonkinlaiselle kompromissille palestiinalaisten kanssa.
Puolassa demokraattiset voimat voittivat vaalit ja Puolan voi odottaa palaavan rakentavaan yhteistyöhön muiden EU-maiden kanssa. Unkarin autokraatti Orban menetti tärkeän liittolaisen, jota Slovakian valtaan päässyt Fico ei täysin pysty korvaamaan.
Erdogan näyttää arvioineen, että Ruotsin Nato-jäsenyyden jarruttamisesta on saatu se hyöty, mikä siitä on saatavissa. Suomen turvallisuutta vahvistava jäsenyys toteutuu lähiaikoina. Samalla sinetöityy Ukraina-aggression aiheuttama Putinin strateginen tappio Pohjolassa.
Pelkoa erilaisten geopoliittisten kriisien taloudellisista vaikutuksista hälventää talouksien joillekin yllätyksenä tullut sopeutumiskyky. Saksassa sekä elinkeinoelämän lobbarit että hallitus julistivat keväällä 2022 Saksan talouden romahtavan korkeiden energiahintojen takia; tulee finanssikriisiä suurempi taantuma. Hittiä on toki tullutkin, mutta ei mitään finanssikriisiin verrattavaa. Energiaa on kyetty säästämään, löytämään uusia lähteitä ja muuttamaan tuotannon rakennetta, oikeastaan juuri sillä tavalla kuin asiaan perehtyneet ekonomistit ennustivat.
Hyvinkin voi käydä, etenkin jos onnea tuuppaa
Maailma on selvinnyt monenlaisesta vaivasta ja uhasta. Ydinsota ei ole lopettanut ihmiselämää, vaikka kyky siihen on ollut vuosikymmeniä. Otsonikadon ongelma ratkaistiin. Hans Roslingin ja Steven Pinkerin havainnot ihmiskunnan edistyksestä vuosikymmenten ja -satojen myötä ovat vakuuttavia. En löydä vahvaa syytä ajatella, että tämä ei pätisi hetkellisistä takapakeista huolimatta jatkossakin. Kohta syntymänsä 100-vuotisjuhlan kohteena oleva Mauno Koivisto puki ajatuksensa epävarmoja uhkia koskevasta tulevaisuudesta osuvasti: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”.
Mutta ei Koivisto kuten monet muutkaan päättäjät ole jättäneet hyvin käymistä vain oletuksen varaan. Kyllä luottamukseen aina on kuulunut myös pyrkimys tuupata asioita oikeaan suuntaan. Tämä koskee sekä omaa kykyä selvitä maailman myrskyistä että vähän myös maailman myrskyjä.
Suomi on omalta osaltaan onnistunut oikeastaan erinomaisesti, kun ajatellaan kuluneita 150 vuotta. Euroopan yhdestä köyhimmästä kolkasta on noustu vauraiden maiden joukkoon. Sisällissodan kurimuksesta Talvisodan yhtenäisyyteen ja yhteen maailman poliittisesti vakaimpaan valtioon. Neuvostoliiton sodanjälkeisestä kuristusotteesta toistuneiden yksittäisaskelin tiiviiseen länsi-integraatioon. Kehittyneiden maiden (siihen saakka) pahimmasta talouslamasta 2. maailmansodan jälkeen, 90-luvun kriisistä, Nokia-Suomeksi. Koronakriisistä ulos yhdellä Euroopan pienimmistä BKT-menetyksistä. Venäjän hyökkäyksen myötä nopea mielenmuutos sotilaallisen liittoutumisen suhteen ja Nato-jäsenyyden toteutus ennätysajassa.
Suomen menestys ei todellakaan ole johtunut siitä, että olosuhteet olisivat olleet helppoja. Turbulenssia on riittänyt. Olemme osanneet tehdä jotain oikein. Olemme pitäneet itsemme Acemoglun ja Robinsonin kapeassa käytävässä ihan hyvällä marginaalilla. Toki onnellakin on muutamaan otteeseen ollut iso merkitys. Pitkän linjan onnistuminen ei liioin tarkoita Strömsö-menoa. Juuri nyt kärvistelemme 15 hitaan talouskasvun vuoden aiheuttamassa velkaantumiskierteessä, joka jatkuessaan uhkaa hyvinvointimalliamme. Siitä eroon pääsemiseksi tarvitaan monenlaista hankalaa, mutta ei mitenkään mahdotonta ponnistusta.
Omista asioista huolehtiminen on se, jolle eniten voi tehdä, Mutta lisäksi voi tehdä pieniä tekoja, jotka muiden pienten tekojen kanssa voivat tuupata maailmaakin parempaan suuntaan. Juuri edesmennyt rauhannobelisti Martti Ahtisaari oli yksi tällainen ”pienten” tekojen suuri tekijä. Ehkäpä epätoivoon taipuvaisen kannattaakin paitsi lukea Roslingia ja Pinkeriä myös miettiä Suomen historiaa, Koiviston lausumaa ja Ahtisaaren neuvottelutuloksia, jos unen päästä kiinni saaminen on vaikeaa.
