Suomi tarvitsee pitkäjänteistä talouden korjausohjelmaa. Pitkäjänteisyyden turvaamiseksi laaja yhteisymmärrys on eduksi. Parlamentaarinen sitoutuminen vastuulliseen velkauratavoitteeseen olisi luonteva lähtökohta. Hallituksen vuoropuhelu opposition ja myös etujärjestöjen kanssa on eduksi laajemminkin. Suhteessa etujärjestöihin marssijärjetyksen täytyy kuitenkin olla selvä: parlamentaarisessa demokratiassa eduskunnan enemmistön tukea nauttiva hallitus päättää.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö toivoi uudenvuodenpuheessaan parlamentaarista yhteistyötä ”etsimään kansantalouden kohentamiseksi yhteisiä näkemyksiä, joilla olisi jatkuvuutta yli vaalikausien”. Kun talouden kasvu on pitkään ollut aneemista ja julkinen talous on velkaantumiskierteessä, jolle ei näy loppua, talouspoliittiseen päätöksentekoon onkin syytä kiinnittää huomiota.
Niinistön toivomus avaa kysymyksen siitä, miten talouteen vaikuttavista asioista olisi päätettävä. Laaja yhteistyö on monella tapaa toivottavaa, mutta siihen sisältyy myös omat rajoituksensa ja ongelmansa. Näitä yritän seuraavassa pohtia.
Demokratian ongelma: lyhytnäköisyys
Demokratiassa kansalaisten kannatuksen saaminen vaaleissa houkuttelee poliittisia päättäjiä ratkaisuihin, jotka lyhyellä aikajänteellä ovat kansalaisten kannalta miellyttäviä, vaikka ne pidemmän päälle voivat olla ongelmallisia. Rahan painaminen ja velan otto menojen kattamiseksi ja verotuksen kiristämisen välttämiseksi ovat tärkeimpiä, kokonaistaloudellisesti merkittäviä tällaisia ilmiöitä.
Ongelma on hyvin tunnistettu. Inflaatioon johtavan liiallisen rahan tarjonnan estämiseksi rahapolitiikka on monissa demokratioissa viimeisten vuosikymmenten aikana delegoitu poliittisten päättäjien välittömän vaikutusvallan ulkopuolelle, itsenäisille keskuspankeille. Tämä on katsottu mahdolliseksi demokratian periaatteita loukkaamatta sen vuoksi, että keskuspankin tehtävä on rajattu suppeaksi rahanarvon vakaudesta huolehtimiseksi. Poliittiset päätöksentekijät toki määrittävät keskuspankin täsmällisen mandaatin ja nimittävät pankkien johdon.
Valtion tai laajemmin julkisen sektorin velkaantumisen hillitsemiseen delegointi ei voi olla ratkaisu. Velkahan syntyy lopputuloksena lukuisista menoja ja tuloja koskevista päätöksistä, jotka vaikuttavat laajasti ja eri ihmisten osalta osin hyvin eri tavoin ihmisten elämään. Tällaisten ratkaisujen on luonnollisesti oltava kansanvaltaisen päätöksenteon piirissä.
Velkaantumisen hillitsemiseen ratkaisua onkin haettu finanssipoliittisista säännöistä, jotka asettavat rajoja alijäämille ja/tai velalle. Sääntöjen oikeudellinen muoto vaihtelee ylikansallisista sopimuksista ja perustuslakikirjauksista parlamenttien ja hallitusten poliittisiin lausumiin. Suomea ovat koskeneet EU:n vakaus- ja kasvusopimus, sen kanssa linjassa oleva ns. finanssipoliittinen sopimus, jonka tavoitteet on myös kirjattu Suomen lainsäädäntöön, sekä hallitusten aina neljäksi vuodeksi määrittämät menokehykset.
Kokemus itsenäisten, hintavakauteen tähtäävien keskuspankkien toiminnasta on voittopuolisesti myönteinen. Ne ovat kyenneet hillitsemään ja vakauttamaan inflaatiovauhtia. Virheetöntä itsenäisten keskuspankkien toiminta ei toki ole ollut. Keskuspankkien todellinen valta ei myöskään ole käytännössä rajoittunut alkuperäisen idean mukaisesti ahtaasti hintavakauden ylläpitoon. Rahoitusvakaus ml. valtioiden velanhoitokyvystä huolehtiminen on tullut esim. EKP:n agendalle. Tälle toimivallan laajentumiselle on hyviä perusteita, mutta samalla se väistämättä herättää kysymyksiä demokraattisen päätöksenteon kapenemisesta.
Myös finanssipolitiikan säännöillä on voitu havaita olleen myönteisiä vaikutuksia velkaantumisen hillinnässä. Onnistuminen on kuitenkin ollut paljon heikompaa kuin itsenäisten keskuspankkien onnistuminen hintavakauden toteuttamisessa. Tämä on selvää niin Euroopan unionissa yleensä kuin myös Suomessa. Säännöissä ja etenkin niihin sitoutumisessa on kehittämisen varaa.
Parlamentaarinen sitouminen vastuulliseen velkauraan lähtökohdaksi
Presidentti Niinistön ajatus parlamentaarisesti muodostusta vaalikausien yli ulottuvasta talouspolitiikkanäkemyksestä istuu nähdäkseni erinomaisesti julkisen talouden tasapainoa koskevan pidemmän ajan uran määrittelyyn. Jos eduskuntapuolueet laajasti löytäisivät yhteisymmärryksen tavoiteltavasta velkaurasta esim. 8-12 vuoden aikajänteellä, minkä tahansa vaalien jälkeen muodostettavan hallituksen olisi toteutunutta vaikeampi toteuttaa politiikkaa, joka poikkeaisi tavoitteesta.
Yhteisymmärryksen rajoittaminen tavoiteltavaan velkauraan ja sen perusteella määrittyvään alijäämäuraan jättäisi politiikan sisällön erikseen päätettäväksi. Tämän voisi olettaa helpottavan kunnianhimoisestakin velkaurasta sopimista, kun erimielisyydet menojen tasosta ja kohdentamisesta sekä verotuksesta ja erilaisista rakenneuudistuksista jäisivät erikseen ratkaistaviksi. Yhteisymmärrys olisi helposti muotoiltavissa tavalla, joka on sopusoinnussa EU:n finanssipoliittisen säännöstön kanssa. Sitoumuksen uskottavuutta lisäisi, jos se määriteltäisiin lailla.
Politiikan sisällöstä puolueet voisivat esittää kansalaisille ennen vaaleja omat ratkaisuehdotuksensa sillä rajoituksella, että ehdotukset ovat sopusoinnussa aiemmin yhteisesti sovitun tavoiteltavan alijäämäuran kanssa. Kansalaisten tahto politiikan sisällöstä heijastuisi puolueiden vaalimenestyksen kautta hallitusneuvotteluissa kulloinkin sovittavaan hallitusohjelmaan. Pitkän ajan tasapainoa koskeva rajoitus ei mitenkään heikentäisi demokratiaa. Pikemminkin se vahvistaisi sitä, koska tällöin voidaan suuremmalla todennäköisyydellä välttää julkisen talouden kriisiin liittyvät pakkosopeutukset.[1]
Parhaimmillaan sitoumus voisi sisältää myös minimin ”puhtaille sopeutustoimille” ts. kertoa menojen leikkaustarpeen ja/tai verojen kiristystarpeen oletuksella, että näillä tai muilla toimilla ei ole käyttäytymisvaikutuksia sen paremmin talouskasvuun kuin julkisen palvelutuotannon tehokkuuteenkaan. Tämä vähentäisi riskiä siitä, että tulevat hallitukset laatisivat ohjelmansa epärealistisille oletuksille talouden kasvusta ja julkisen talouden tehokkuudesta välttääkseen epäsuosittuja menojen leikkauksia ja verojen kiristyksiä.
Rakennepolitiikassakin tarvitaan pitkän ajan linjauksia, mutta haaste kovempi
Koko kansantalouden pidemmän ajan kehitys, tuotannon ja siihen perustuvan hyvinvoinnin taso, määräytyy työllisyyden tason, ns. markkinasektorin tuottavuuden ja julkisen palvelutuotannon tehokkuuden perusteella. Nämä yhdessä ovat myös keskeisiä julkisen talouden tasapainoon vaikuttavia seikkoja.
Tuottavuuden kehitys riippuu talouden innovaatiokyvystä, kyvystä ja kannustimista investoida tuottavuutta parantavaan aineelliseen ja aineettomaan pääomaan, osaavan työvoiman saatavuudesta, kilpailun luomasta paineesta tehokkuuteen, työvoiman uudelleen kohdentumisen tehokkuudesta ja infrastruktuurista. Työllisyyden pitkän ajan kehitys riippuu väestökehityksen ohella työikäisen väestön osaamisesta, työkyvystä sekä kannustimista tehdä työtä ja siirtyä uusiin tehtäviin kysynnän muuttuessa. Julkisen palvelutuotannon tehokkuus riippuu paljolti samoista asioista kuin tuottavuuden kehitys yleensä, mutta toiminnan luonteen takia sen organisointia koskevilla poliittisilla päätöksillä on suuri ja paljon suorempi vaikutus kuin yksityisen sektorin tuottavuuskehityksen kohdalla on asianlaita.
Tällaisiin asioihin vaikuttavaa politiikkaa on tapana kutsu rakennepolitiikaksi. Käsite sisältää hyvin laajasti erilaisia politiikka-alueita: innovaatiopolitiikka, koulutuspolitiikka, työmarkkinoiden sääntely, sosiaali- ja veropolitiikka, kilpailupolitiikka, maahanmuuttopolitiikka, terveyspolitiikka… .
Kaiken tällaisen politiikan tulisi onnistuakseen olla yhtä lailla pitkäjänteistä kuin julkisen talouden vastuullisen hoidon edistämisen. Yhteisymmärryksen löytäminen rakennepolitiikan sisällöstä ja sellaisen toteuttamiseen sitoutuminen pitkäksi aikaa on kuitenkin kahdesta syystä paljon vaikeampaa kuin julkisen talouden kehitysuraa koskevasta tavoitteesta sopiminen.
Ensinnäkin on usein varsin vaikea ennakolta täsmällisesti määrittää, miten erilaiset toimenpiteet vaikuttavat tavoiteltuihin asioihin. Toiseksi toimenpiteet vaikuttavat pääsääntöisesti hyvin eri tavoin eri ihmisiin, jolloin politiikkaan liittyy isoja eturistiriitoja. Näistä syistä eri puolueiden näkemykset hyvästä politiikasta perustuvat usein hallitsevasti omiksi kannattajiksi miellettyjen ihmisten välittömiin etuihin ja ideologisiin uskomuksiin. Tällaisten yhteensovittaminen on hankalaa.
Tutkimus- ja kehitysrahoituksen lisäysohjelma: hyvä esimerkki?
Vuoden 2022 lopulla eduskunta sääti laajan parlamentaarisen valmistelun pohjalta lain valtion tutkimus- ja kehitystoiminnan rahoituksesta vuosiksi 2024 – 2030. Lain mukaan valtio lisää asteittain rahoitusta tutkimukseen ja kehittämistoimiin niin, että sen määrä on 1,2 % BKT:sta vuonna 2030.
Menoja koskeva sitoumus perustuu ajatukseen T&K-toiminnan olennaisen tärkeästä merkityksestä innovaatioiden syntymisen edellytyksenä. Toinen tärkeä premissi on, että julkinen rahoitus oikein kohdennettuna johtaa myös yksityisen T&K-rahoituksen kasvuun. Kolmas, nimenomaan pitkäjänteistä ohjelmaa puoltava seikka on, että T&K-ponnistukset tuottavat tyypillisesti hedelmää vain vuosien työn jälkeen ja että yksityisten panostusten syntymiselle on tärkeää luottamus julkisen osuuden pitkäaikaisuuteen.
Tutkimustieto tukee nähdäkseni näitä oletuksia ja tehty ratkaisu on hyvä innovaatiopotentiaalin vahvistamiseksi, etenkin kun Suomen T&K-panostukset ovat pudonneet tärkeimpiä verrokkeja pienemmiksi. Tästä huolimatta menettely tuskin on laajasti sovellettavissa oleva malli yhteisymmärryksen rakentamiselle muista toimista, joita tarvitaan talouskehityksen parantamiseksi lähivuosina.
T&K-laki tarkoittaa julkisten menojen lisäämistä hitaasti hyötyä tuottaviin tarkoituksiin aikana, jolloin julkisen talouden alijäämää olisi jo kyettävä vähentämään. On tehty menojen priorisointi, joka itse asiassa rajoittaa varojen käyttöä muihin tarkoituksiin. Muut uudistukset eivät voi samalla tavalla, jos lainkaan, perustua menojen lisäämiseen. Pikemminkin rakenneuudistusten tulisi tukea menojen supistamista tai tulojen lisäystä myös lyhyellä aikajänteellä. Tuskan jakamisesta on paljon vaikeampi sopia kuin rahan jaosta.
Tutkimustietoon pohjautuva valmistelu tärkeää, mutta…
Kun tieto erilaisen toimien vaikutuksesta on puutteellista, on luontevaa yrittää vähentää epävarmuutta tutkimus- ja selvitystoiminnalla ja toisaalta kokeiluilla. Tutkimuksen hyödyntämisessä on menty selvästikin eteenpäin ja eräiden uudistusten valmistelussa tutkimustiedolla näyttäisi olleen jopa ratkaiseva merkitys.
Vuonna 2013 sovittu ja vuonna 2017 voimaan astunut työeläkeuudistus on ehkä paras esimerkki, vaikka toki tietopohja uudistuksen tarpeesta ja järkevistä päälinjoista olisi mahdollistanut uudistuksen jo vuosia aiemmin. Hallitus asetti uudistukselle selvän tavoitteen julkisen talouden kestävyysvajeen vähentämisestä yhdellä prosenttiyksiköllä. Tämän jälkeen tutkimuksilla selvitettiin erilaisten tähän potentiaalisesti johtavien muutosten vaikutuksia paitsi itse kestävyysvajeeseen myös erilaisten ihmisten työllistymiseen ja tuloihin. Tutkimus perustui osin vuosikymmenten ajan rakennettuun kokonaistaloudelliseen analyysikehikkoon ja osin laadukkaaseen teoriaperusteiseen mikroaineistojen analyysiin. Selvitysten perusteella työnantaja- ja työntekijäjärjestöt neuvottelivat tuloksen.
Valitettavasti on esimerkkejä myös aivan päinvastaisista uudistusprosesseista. Sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistus, sote, on tällainen. Vaikka senkin tueksi on vuosien mittaan koottu tutkimustietoa ja tehty erillisselvityksiä, uudistusprosessia ovat ohjanneet pikemminkin poliittiset intohimot. Välillä uudistusta on haluttu käyttää kuntarakenteen muutoksen katalysoijana, välillä tällaisen muutoksen jarruttajana, välillä lisäämään yksityistä tuotantoa ja välillä sitä rajoittamaan. Kun nyt uudistuksen perusrakenne on saatu paikoilleen, epätäydellisenäkin, on tuskin järkeä hajottaa sitä ja lähteä uuden tutkimusponnistuksen varassa kehittämään jotain parempaa. Parempi on koettaa korjata menoa kokemuksen perusteella.
Olisi epäilemättä järkevää, että isoja uudistushankkeita valmisteltaisiin aina tavalla, joka mahdollistaisi tutkimustiedon laajan hyödyntämisen. Tämä vaatii kuitenkin usein paljon aikaa. Sosiaaliturvan kokonaisuudistusta valmistelevalle komitealle, jossa on tutkimusyhteisön edustus mukana, on varattu aikaa peräti seitsemän vuotta.
Päätöksenteko monista uudistuksista ei voi läheskään aina odottaa huolellisen tutkimuksen valmistumista. Myös asioiden jättäminen ennalleen odottamaan tutkimuksen tuloksia on päätös. Huonon kehitysuran tapauksessa tällainen odottaminen voi asioiden polkuriippuvuuden takia johtaa huonompaan tulokseen kuin mihin pitkän valmistelun jälkeen voidaan päätyä. Tällainen riski liittyy hyvin uskottavasti esimerkiksi maiden kilpailuun olla uuden, isojen mittakaavaetujen tuotannon sijaintipaikka ja tietysti velkaantumisen hillintään.
Tutkimuksen paras rooli onkin luoda hyvää kokonaiskäsitystä erilaisista tärkeiksi arvioiduista ilmiöistä ja kompetensseja ja menettelytapoja analysoida erilaisia politiikkavaihtoehtoja, kun päätöksentekotarpeita syntyy. Vuonna 2015 tehdyn tutkimuslaitosuudistuksen yhteydessä perustetut Strategisen tutkimuksen neuvosto STN ja valtioneuvoston selvitystoiminta VN-teas palvelevat hyvin näitä tarkoituksia. Politiikkatoimien vaikutusarvioinnin laadun voi myös arvioida parantuneen, osin tämän valvomiseen muodostetun lainsäädännön arviointineuvoston ansiosta. Talouspolitiikan arviointineuvosto on puolestaan lisännyt tutkimuspohjaista keskustelua talouspolitiikasta yleensä ja etenkin finanssipolitiikasta.
Nykyisen hallituksen eräät toimet istuvat valitettavan huonosti tietopohjaisen päätöksenteon edistämiseen. Päätös lakkauttaa VN-teas luomatta tilalle mitään uutta heikentää politiikkatoimien tietopohjan luomista. Useiden syksyllä eduskuntaan tuotujen esitysten lausuntoaika jäi olemattoman lyhyeksi. Myös yhden STN:n esittämän tutkimusteeman lykkääminen herättää kysymyksiä, vaikka teemojen politiikkarelevanssin lopullinen arviointi ja edelleen päätös valittavista teemoista onkin hallituksen asia.
Kun reformeja ei voi loputtomasti lykätä, vaikka tieto on puutteellista, kokeilut tai koeasetelman mahdollistavat asteittaiset uudistukset ovat yksi mahdollisuus. Näitä ei Suomessa ole hyvin eikä varsinkaan kovin systemaattisesti hyödynnetty.
Vaikka tutkimustiedon hyödyntäminen on viime kädessä poliittisten päättäjien vastuulla, virkakoneiston ja tutkimusyhteisön rooli on keskeinen. Nämä tahot määrittävät käytännössä, mitä tutkitaan. Tämä kohdennus ei aina ole onnistunut. On esimerkiksi hämmentävää, että niin koulutuksen hallinnolla kuin tutkimusyhteisölläkin näyttää olevan hyvin vähän tutkimuspohjaista käsitystä siitä, mistä peruskoulun yli vuosikymmenen jatkunut oppimistulosten heikentyminen johtuu, vaikka koulutuksen arviointitutkimukseen käytetään varsin paljon voimavaroja.
Kolmikannan elvytys avuksi?
Kun poliittisella kentällä on vaikeuksia sopia pitkäjänteisen politiikan sisällöstä, katse kääntyy etujärjestöihin. Näihin ei ehkä kohdistu ihan samanlaista painetta priorisoida toimien lyhyen ajan vaikutuksia kuin toistuvasti vaalikannatusta tarvitsevilla poliitikoilla on. Toiseksi etujärjestöjen yhteisymmärrys politiikan sisällöstä tekee poliittisille päättäjille helpommaksi viedä ratkaisut läpi, kun voi viitata toimilla olevan laaja tuki.
Suomessa onkin ollut pitkä konsensuspolitiikan perinne, joka on koskenut erityisesti vähänkin työmarkkinoihin liittyviä asioita: päätökset on tehty ”kolmikannassa”, jossa sopijaosapuolina ovat olleet työnantaja- ja työntekijäjärjestöt sekä valtio. Tämän talouspolitiikan konsensuksen korkeaveisuu oli tulopolitiikka. Siinä kolmikantaisesti päätettiin paitsi palkoista (ja jopa maatalousyritysten tuloista) myös monista sosiaalipolitiikan ratkaisuista ja veroista.
Viimeisten 15 vuoden aikana, samaan aikaan talouden stagnaation kanssa, kolmikanta ei ole enää toiminut aiempaan tapaan. Poikkeus on työeläkejärjestelmä, jossa päätöksenteko on kaiken aikaa ollut kolmikantaista ja – kuten edellä todettiin – varsin hyvin tuloksin. Olisiko kolmikantapolitiikan elvyttämisestä laajemmin keinoksi pitkäjänteisen rakennepolitiikan mahdollistamiseksi? Tällainen toive näyttäisi sisältyvän ainakin joihinkin ammattijärjestöjen edustajien ja poliitikkojenkin puheenvuoroihin.
Hyvä vuoropuhelu etujärjestöjen ja valtiovallan kesken on epäilemättä eduksi hyvien, laajasti hyväksyttyjen ja kestävien ratkaisujen löytämiseksi. Isoissa paketeissa on se etu, että tällöin jollekin osapuolelle hankalia asioista voidaan kompensoida jossakin paketin toisessa osassa. En kuitenkaan pysty näkemään kolmikannan roolin vahvistumista ratkaisuna pitkäjänteisen politiikan haasteisiin. Syitä on kaksi.[2]
Ensinnäkin kolmikanta on rapautunut syistä, joiden vuoksi sen aiemman aseman palautuminen ei ole mahdollista. Toiseksi etujärjestöjen suuri valta istuu huonosti parlamentaariseen demokratiaan ja tuottaa helposti osa-optimointia, ts. palvellessaan osapuolten etuja jättää ulkopuolelle jäävien edut huomiotta.
Tulopolitiikan loppuminen heijastaa eri yritysten intressien eriytymistä ja talouden kansainvälistymistä. Yhtenäiset työehtoratkaisut sopivat aikaisempaa huonommin eri yrityksille. Muiden maiden tullessa aiempaa selvemmin mahdollisen toiminnan paikoiksi ja kansainvälisen omistuksen luodessa tehokkuuspaineita yritysten halukkuus suostua kansainvälisessä vertailussa epäedullisiin sopimuksiin on vähentynyt. Rahaliiton jäsenyys on samalla tehnyt liian korkeisiin kustannuksiin ajautumisen yrityksille aikaisempaa riskillisemmäksi. Näistä syistä yritykset ovat pyrkineet saamaan työehtoihin paikallista ja ajankohtaan liittyvää joustoa ja vahvistamaan vientisektorin asemaa palkkatason määrittämisessä.
Ay-liikkeelle nämä muutokset olosuhteissa ovat olleet hankalia hyväksyä. Parhaiten on päästy yhteisymmärrykseen palkkamallin vientivetoisuudesta, vaikka se jakaakin pahoin ammattijärjestöjä. Toisaalta, vaikka työehtosopimuksiin on syntynyt enemmän joustavuutta, monet yritykset ovat kokeneet muutoksen riittämättömäksi. Erilaisissa kilpailukykyselvityksissä yritykset ovat tyypillisesti todenneet työmarkkinoiden jäykkyydet Suomen kilpailukykyä heikentäväksi seikaksi, mitä tällä sitten tarkkaan ovat tarkoittaneetkaan.
Hidas työmarkkinakäytäntöjen muutos on yhtäältä saanut työnantajapuolen yhtäältä irrottautumaan laajoista ”kokonaisratkaisuista” ja osin jopa kollektiivisista sopimuksista kokonaan. Toisaalta työnantajaorganisaatiot ovat pyrkineet lobbaamaan hallituspolitiikkaa muuttamaan pelisääntöjä lainsäädännöllä, etenkin keskusta-oikeistohallitusten aikana.
Sipilän hallituksen pyrkimykset työmarkkinakäytäntöjen muuttamiseen muuntuivat kilpailukykysopimukseksi, joka paransi merkittävästi kustannuskilpailukykyä ja auttoi pääsyä kasvu-uralle ja painamaan velkasuhteen laskuun. Ratkaisu jätti kuitenkin työmarkkinarakenteet ennalleen. Rinteen/Marinin vasemmistoon nojanneen hallituksen aikana ei muutoksia työmarkkinalainsäädännössä tapahtunut. Istuva hallitus on sen sijaan käynnistänyt useita sekä työttömyysturvaa että työmarkkinoiden toimintaa koskevia muutoshankkeita, jotka pitkälti vastaavat työantajapuolen toiveita. Tätä on johtanut poliittisiin lakkoihin, jotka nyt uhkaavat kärjistyä jopa yleislakoksi.
Laajojen tulopolitiikkaa muistuttavien, valtion ja työmarkkinaosapuolten sopimien talouspolitiikkakokonaisuuksien edellytyksiä on heikentänyt myös se, että pitkään heikentyneen julkisen talouden tilanteen vuoksi valtio ei ole kyennyt aiempaan tapaan tuomaan pöytään mittavia veronkevennyksiä tai kuluja aiheuttavia uudistuksia. Tämä rajoitus on jatkossa entistäkin kovempi.
Työmarkkinaosapuolten suuren vallan osaoptimointiseurauksia ei myöskään voida ohittaa. Ei ehkä ole sattumaa, että samalla kun MERCERin arvio Suomen eläkejärjestelmästä on kokonaisuutena positiivinen, arvio kiinnittää huomiota pienituloisimpien eläketurvan heikkouteen. Voi myös arvioida, että samalla kun työterveysjärjestelmä on toiminut erinomaisesti työssä olevien kannalta, sen olemassaolo on todennäköisesti johtanut resurssien ohjautumiseen epätarkoituksenmukaisesti pois kaikkein eniten palveluita tarvitsevien hoidosta. Poliittinen paine julkisen terveydenhuollon kehittämiseen on jäänyt vähäiseksi, kun valtaosa äänestäjistä on kokenut omat palvelunsa hyviksi.
Siis?
Kansantalouden ja julkisen talouden kehitysnäkymät tekevät pitkäjänteisen korjausohjelman ehdottoman tärkeäksi. Pitkäjänteisen ohjelman toteutumista auttaisi laaja yhteisymmärrys sisällön tärkeimmistä asioista niin, että politiikan toteuttaminen ei kaadu poliittisiin kiistoihin, jotka viimeistään vaalien myötä johtavat ohjelman rapautumiseen ellei jopa kumoamiseen.
Helpointa olisi päästä eteenpäin julkisen talouden uskottavan tasapainottamisohjelman luomisessa. Tavoiteltavasta velka- ja alijäämäurasta voidaan sopia ottamatta kantaa julkisen sektorin kokoon tai menojen ja verojen rakenteeseen. Eduskuntapuolueiden laaja sitoutuminen kunnianhimoiseen ohjelmaan olisi yksityiskohtien puuttumisesta huolimatta arvokas, koska se vähentäisi riskiä tasapainottamistavoitteen vastaisten politiikkatoimien esittämisestä ennen vaaleja ja edelleen sellaisten toteuttamisesta vaalien jälkeen.
Viisaan pitkäjänteisen rakennepolitiikkaohjelman luominen on olennaisesti vaikeampaa. Epävarmuus erilaisten kasvua kestävästi tukevien ja julkista taloutta kohentavien politiikkatoimien vaikutuksista on merkittävä ja toimien erilaiset jakaumavaikutukset tekevät täsmällisestä ohjelmasta sopimisen vaikeaksi.
Ongelma ei ratkea pelkästään ”tekemällä lisää tutkimusta” niin tärkeää kuin tutkimuspohjan parantaminen ja tutkimuksen parempi hyödyntäminen politiikan valmistelussa onkin. Olisi myös illuusiota kuvitella, että rakennepolitiikasta voitaisiin tai olisi edes syytä yrittää kattavasti sopia kolmikantaisesti.
Onkin vaikea nähdä toimivaa vaihtoehtoa sille, että rakennepolitiikasta päätetään hallitusvetoisesti kunkin hallituspohjan eduskuntavaaleissa saaman mandaatin pohjalta, mielellään kuitenkin em. julkisen talouden kehitysuraa koskevan parlamentaarisen pitkän ajan linjauksen ohjaamana. Tämä ei suinkaan sulje pois laajaa vuoropuhelua opposition ja myös etujärjestöjen kanssa kaikista uudistuksista. Sellainen on aina eduksi. Viisas hallitus ottaa huomioon opposition ja etujärjestöjen näkemykset. Kestäviä tuloksia syntyy parhaiten, kun vaalitulokset eivät johda politiikan täyskäännöksiin.
En tiedä, onko vuoropuheluun tarve miettiä jotain uusia tapoja. Tärkeää kuitenkin olisi, että tällaiset keskustelut politiikkavaihtoehdoista ankkuroidaan mahdollisimman vahvasti tutkimustietoon. Sekä kotimaasta että ulkomailta löytyy asiantuntijatahoja, jotka pystyvät olemaan tässä avuksi.
Ajankohtaisessa työmarkkinoiden uudistushankkeita koskevassa kiistassa hallituslähtöinen vuoropuhelu tarkoittaisi minusta sitä, että hallitus olisi valmis vielä keskustelemaan työmarkkinajärjestöjen kanssa esityksistä ja ottamaan huomioon ammattiyhdistysliikkeen näkökohtia. Hallitus voisi mitenkään uskottavuuttaan menettämättä arvioida uudelleen sellaisia reformin osia, joiden hyötyihin liittyy huomattavaa epävarmuutta.[3]
Parlamentaarisessa demokratiassa marssijärjestyksen täytyy kuitenkin olla selvä: eduskunnan enemmistön tukeen nojaava hallitus päättää. Millään taholla ole oikeutta yrittää tätä estää taloutta lamauttavilla lakoilla. Sellaisten suunnitteleminen on itsessään hyvä peruste rajata poliittisten lakkojen käyttöä painostusvälineenä.
[1] Tarkastelin julkisen talouden kehitysuraa koskevaa pitkäaikaista parlamentaarista sitoutumista tarkemmin aiemmassa blogissani.
[2] Kolmikannan ongelmat olivat nähtävissä jo ainakin vuosikymmen sitten. Osaltani kiinnitin niihin huomiota mm. EVA-analyysissä.
[3] Uudistuksen peruslinja on mielestäni oikea ja tarpeellinen. Yksi paketin keskeinen osa on paikallisen sopimisen edistäminen. Tutkimustieto sopimusjärjestelmien vaikutuksesta työllisyyteen ja tuottavuuteen on tältä osin sen verran ohutta ja epävarmaa, että valtiovarainministeriö ei esimerkiksi ole rohjennut esittää mitään vaikutusarvioita. Argumentteja on sekä hyödyistä että haitoista. Paikallisen sopimisen haittapuoliin voi lukea sen, että paikallinen jousto työehdoissa todennäköisesti heikentää tuottavuutta lisäävää työvoiman uudelleenkohdentumista. Hyötyinä puolestaan ovat paremmat mahdollisuudet kannustavaan palkkaukseen ja työehtojen jouston tuoma investointeihin liittyvien riskien väheneminen. Itse ajattelen, että viimeksi mainitulle investointinäkökohdalle tulisi antaa eniten painoa sen vuoksi, että Suomi on jäänyt selvästi takamatkalle tuotannollisissa investoinneissa ja yritykset raportoivat työmarkkinajäykkyydet toistuvasti Suomen kilpailukykyongelmaksi. Hallituksena en siis tinkisi itse tätä koskevasta uudistuksesta, mutta miettisin, kuten Olli Rehn, muutoksen rinnalla työntekijöiden myötämääräämisoikeuden laajentamista ja ehkä eräitä muita muutoksia olemassa olevaan pakettiin.
