Eurooppa on monella tapaa pinteessä. Tuottavuuskehitys on pitkään jäänyt jälkeen Yhdysvalloista. Teknologian eturintamaa eteenpäin työntävät yritykset ovat amerikkalaisia. Kiina on ottanut johtavan aseman tuuli- ja aurinkovoiman laitteiden, akkujen ja sähköautojen tuotannossa.
Bidenin hallinto on käynnistänyt massiivisen yritystukiohjelman, joka houkuttelee vihreän ja digitaalisen siirtymän investointeja Amerikkaan. Ilmasto- ja talousargumenttien ohella tärkeä peruste on turvallisuus: halu varmistaa avainteknologioiden tuotannon syntyminen omalle maaperälle uudenlaisen geopoliittisen kilpailun oloissa.
Euroopan unioni on laatinut kunnianhimoisia ohjelmia niin vihreän siirtymän kuin ”strategisen autonomian” ja turvallisuuden edistämiseksi. Tarvittavien investointien rahoitus on kuitenkin avoin kysymys. Isot maat, Saksa etunenässä, ovat turvautuneet suuriin kansallisiin valtiontukiin, jotka komission koronan ja Ukrainan sodan myötä löysentynyt tukipolitiikka on sallinut.
Pienten maiden on luonnollisesti vaikeaa kilpailla tällaisten tukien kanssa. Siksi yhteiseen rahankäyttöön kriittisesti suhtautuneissa maissakin on alkanut syntyä toiveita tukitoimien yhteisestä rahoittamisesta. Elinkeinoelämän keskusliitto on esimerkiksi ehdottanut 400-500 miljardin rahastoa, josta yritykset voisivat hakea rahoitusta.
Euroopan yhteisten ponnistusten selvälle lisäämiselle on useita hyviä perusteita. Mutta iso yritystukiin keskittyvä velkarahoitteinen rahasto tuskin on paras ratkaisu.
Euroopan suurin puute on kärkiteknologioiden kehittämisen ja skaalaamisen heikkous. Sen parantamisen välttämätön ja luultavasti tehokkain keino olisi tiukasti hankkeiden meriittien pohjalta kohdennetun EU:n T&K-rahoituksen lisääminen. Ja suuntaaminen läpimurtoteknologioihin, kuten mm. talousnobelisti Jean Tirole kumppaneineen esittää.
Epäilen, että meriittipohjaisuutta olisi selvästi vaikeampi toteuttaa tuissa tuotantolaitoksille, joiden hyödyt keskittyvät tutkimustoimintaa selvemmin sijaintimaahan. Suurimpien kansallisten tukien maksajat Saksa ja Ranska tuskin haluavat rahoittaa yhteistä ponnistusta ilman varmuutta, että saavat ison osan tuesta omalle maaperälleen. Toisaalta, kuten elpymisrahasto osoittaa, koheesionäkökohta luultavasti olisi keskeinen. Tukea tulisi ”tasapuolisuuden” nimissä kohdentaa kaikkiin, sekä kaikkein köyhimpiin että Italian kaltaisiin maihin. Tämä ei tehokkuutta palvelisi, ja Suomen kaltaiset suhteellisen varakkaat pienet maat tuskin kykenisivät kilpailemaan tuista kovin hyvin.
Yritysten investointeihin suuntautuvien tukien osalta ajattelenkin, että lupaavin toimintatapa olisi yhtäältä vahvistaa erilaisia riskirahoitusvälineitä esim. Euroopan investointipankin kautta yksityisen rahan vivuttamiseksi. Toisaalta kansallisilta tuilta voisi vaatia nykyistä tiukemmin kykyä palvella EU:n yhteisiä intressejä, ns. IPCEI-mallin mukaisesti.
Lisäksi tarvitaan selvästi määrätietoisempaa otetta sisämarkkinoiden ja etenkin pääomamarkkinaunionin kehittämisessä ja hieman itsehillintää regulaatiossa, mistä Anu Bradford juuri kirjoitti. Viime viikon huippukokouksen kyvyttömyys sopia Lettan pääomamarkkinaunionia koskevista ehdotuksista ei kyllä hyvää lupaa.
Ilman isoja uusia yritystukiakin EU tarvitsee nykyistä selvästi suuremman budjetin aitojen EU-tason julkishyödykkeiden rahoittamiseksi. Lisärahoituksen tarpeet – T&K, riskipääomasijoitukset, maiden väliset energiansiirto- ym. yhteydet, aseteollisuuden laajentaminen ja lähialueiden vakauteen panostaminen ml. Ukrainan tuki jäsenyyspolulla – ovat pääosin pitkäaikaisia, vähintään seuraavan rahoituskehyskauden yli ulottuvia. Niiden luontevin rahoituslähde ovat uudet omat varat ja jäsenmaksujen lisääminen, ei velka.
Velka on järkevä rahoituskeino silloin, kun isolla rahankäytöllä on suuri kiire. Ukrainan tuki ja EU:n puolustusteollisuuden koordinoitu ylösajo ovat tästä näkökulmasta perustellumpia velkarahoituksen kohteita kuin vähintään parin vuosikymmenen mittaisten investointiohjelmien tukeminen. Suomen kannalta merkityksellistä myös on, että vaikka turvallisuus on EU-tasoinen julkishyödyke, tämän arvo on suurempi maille, joita turvallisuusuhat koskettavat eniten. Kun Venäjä on Euroopan pahin turvallisuusuhka, erityisesti Suomen intressissä on tämän uhan nopea ja tehokas patoaminen.
* Hieman laajennettu versio Kauppalehdessä 25.4. julkaistusta kolumnista
