Julkiseen velkaan ei ole syytä suhtautua paniikinomaisesti. Useilla EU-mailla on kuitenkin tarve vähentää velkaantumista merkittävästi. Suomi kuuluu kiistatta tähän joukkoon. EU:n menoja on nykyrakentein järkevää rahoittaa yhteisellä velalla vain hyvin poikkeuksellissa tapauksissa. Ukrainan tuki on tällainen kohde.
Julkinen velka on talouspolitiikan kestoaihe. Suomessa hallitus vetoaa velan kestämättömään kasvuun suurten sopeutustoimien perusteena. Leikkausten vastustajat argumentoivat, että leikkaukset pahentavat taantumaa, rapauttavat hyvinvointivaltion ja ovat itse asiassa tarpeettomia.
Toinen keskustelu koskee EU:n yhteistä velkaa. Monella taholla sellainen katsotaan välttämättömäksi, jotta EU selviytyy tehtävistään. Vastustajat puolestaan pelkäävät velan keinoksi toteuttaa lisää tulonsiirtoja vauraammista maista ja poliittisen integraation edistämiseksi kiertoteitse.
Olen julkisen sektorin velkaantumisesta huolestuneiden joukossa. Huoli velkaantumisesta ei kuitenkaan tarkoita, että velan välttäminen aina olisi viisasta tai realismia, sen paremmin kansallisella kuin EU-tasollakaan. Seuraavassa vähän täsmällisempiä arvioita ja niiden perusteluita.
Hyvä renki, huono isäntä
Velka on keino mahdollistaa varat tai tulot ylittävä resurssien käyttö kulutukseen tai investointeihin. Valtion tarve velkaantumiseen liittyy usein suuriin yllättäviin menotarpeisiin ja verotulojen supistumisen tilanteisiin. Sodat ovat äärimmäinen esimerkki suurista menotarpeista, joiden rahoitus on poikkeuksetta edellyttänyt hyvinkin suurta velkaantumista. Rauhan oloissa taantumat sekä lisäävät menoja että vähentävät verotuloja. Ilman velkaantumista jouduttaisiin leikkaamaan tärkeistä menoista tai korottamaan veroja ja näin tehtäessä myös syventämään taantumaa. Syvät taantumat puolestaan voivat johtaa pitkäaikaiseen tuotannon heikkouteen ja hyvinvoinnin alenemiseen. Valtion saattaa myös kannattaa investoida talouskasvua edistävään pääomaan – samalla tavoin yrityksen sen käytössä olevaan pääomaan – kansantalouden kasvun ja tulevien verotulojen lisäämiseksi.
Velan ja velkaantumismahdollisuuden hyödyt ovat siis ilmeiset. Yhtä lailla ilmeisiä ovat liiallisen velkaantumisen ongelmat. Velkatason kasvaessa suhteessa talouden kokoon sijoittajat rupeavat vaatimaan korkeampaa korkoa velanhoitovaikeuksiin liittyvien riskien kattamiseksi. Äärimmillään uutta velkaa ei lainkaan ole saatavilla, mistä on usealla tavalla huonot seuraukset. Eurokriisi osoitti, että tällainen tilanne voi syntyä myös kehittyneissä Euroopan maissa.
Vaikka rahoitus ei velkatason nousun takia vielä ehtyisikään, suuret korkomenot syövät mahdollisuuksia muihin menoihin ja/tai lisäävät painetta verotuksen kiristämiseen tulevaisuudessa. Julkisessa taloudessa velan hoitotaakka kohdistuu tuleville veronmaksajille tai tulosiirtojen ja palveluiden potentiaalisille käyttäjille, jotka ainakin osaksi ovat eri ihmisiä kuin velalla rahoitusta toiminnasta välittömästi hyötyvät ihmiset. Tämä luo nykyisistä äänestäjistä riippuville päätöksentekijöille painetta turvautua liiallisessa määrin velkaan menojen rahoituskeinona.
Kriisit ja kyvyttömyys vähentää velkaa normaaleina aikoina velkaantumisen syy
Euroopan valtioiden velkaantuneisuuden lisäys on liittynyt lähes poikkeuksetta heikkoon talouskasvuun. Lähihistorian suurimmat velkaantumisen kasvupiikit ajoittuvat globaalin finanssikriisin puhkeamiseen 2009 ja koronakriisiin 2020. Velkaantuminen lisääntyi useissa maissa merkittävästi myös finanssikriisiä seuranneina eurokriisin vuosina. 
Velkasuhteet ovat puolestaan alentuneet nopean talouskasvun vuosina. Velkaantumisen kasvu kuluneina 15 vuoden aikana valtaosassa EU-maita ja siten myös koko EU-alueella on ollut seurausta siitä, että velkaantumisen vähenemiseen johtavia vuosia on ollut vähän. Keskimääräisen ja hyvän kasvun oloissa alijäämät ovat jääneet liian suuriksi, jotta velkatasot olisivat palautuneet heikon kasvun vuosia edeltäneelle tasolle.
Mikään ei sen sijaan viittaa siihen, että julkisten investointien määrällä olisi ollut sanottavaa vaikutusta EU-maiden velkaantumiseen viimeisten 15 vuoden aikana. Investointien osuudella BKT:sta ei ole mitään yhteyttä velkatason muutokseen. Tämä yhteyden puuttuminen ei myöskään johdu siitä, että paljon investoineet maat olisivat kasvaneet muita nopeammin. 
Vaikka velkaantumisen suuret kasvut liittyvät talouden taantumiin, velkasuhteiden pidemmän ajan kehitys ratkeaa ”normaaleina” aikoina. Taantumissa velkaantumisen hillintä on todella vaikeaa.[1] Yksi ongelma on, että taantumat voivat yhdistyä rakennemuutokseen, joka alentaa pitkän ajan kasvua. Päätöksentekijät eivät tätä ehkä huomaa. Hidasta kasvua pidetään virheellisesti suhdanneluonteisena, eikä tarvetta menojen ja verotuksen muuttamiseen nähdä.
Suurempi syy kuitenkin lienee haluttomuus tunnustaa julkisen talouden korjaamisen tarvetta, koska tähän reagointi edellyttää poliittisesti vaikeita päätöksiä, olkoon kyse menoista, veroista tai kasvua tukevista rakennepoliittisista ratkaisuista. Samasta syystä nopean kasvun pyrähdykset tulkitaan mielellään osoitukseksi talouden pysyvästi vahvemmasta kasvusta, jonka parantama julkisen talouden tilanne tulkitaan pysyväksi olotilaksi.
Tällainen politiikan lyhytnäköisyys on vahva peruste finanssipoliittisille säännöille, jotka luovat kuria julkisen talouden hoitoon. Tiivisti integroituneella EU-alueella (ja etenkin euroalueella) ongelma perustelee myös EU-tason finanssipoliittiset säännöt.
Suomen julkinen velka huonolla uralla
Suomen julkinen velka saavuttaa tänä vuonna 80 % BKT:sta. Tämä on monien muiden maiden tapaan seurausta vuosien 2009 ja 2020 globaaleista kasvushokeista, mutta myös 2009 jälkeisestä pidempiaikaisesta hitaan kasvun kaudesta, johon julkisten menojen kehitys ei ole sopeutunut. 
Edes 80 % velkataso ei ole ongelma siinä mielessä, että Suomi ei voisi yhä velkaantua lisää tai että velan korkotaso olisi kovin korkea. Suomen valtion 10 vuoden velan korkovaatimus on noin 0,5 prosenttiyksikköä korkeampi kuin euroalueen turvallisimpana sijoituskohteena pidetyn Saksan valtion velan korko.
Suuri rajoite eivät toistaiseksi ole myöskään kasvaneet korkomenot, koska valtiolla ja etenkin koko julkisella sektorilla (työeläkerahastot huomioon ottaen) on merkittävästi korkoa tuottavia sijoituksia. Nettokorkomenojen kasvu on vielä ollut varsin vähäistä.
Ongelma kuitenkin on, että velkatasoon kohdistuu sekä jatkuva että hyppäyksenomainen kasvupaine. Ilman hallituksen julkisen talouden suunnitelmaan sisältyviä sopeutustoimia ja rakenneuudistuksia velkataso jatkaisi ennustetun talouskehityksen oloissa kasvuaan rajatta. Tämä ei tietenkään ole mahdollista. Jos hallituksen kaikki – varsin huomattavat – sopeutustoimet ja työllisyyttä parantavat toimet toteutuvat suunnitellusti, velkataso vakaantuu VM:n arvion mukaan 82 % tasolle.
Mikäli talouskehitys pysyisi vakaana eikä yllättäviä, esimerkiksi terveyteen tai turvallisuuteen liittyviä shokkeja tulisi, 80 % velkasuhde ei olisi suuri ongelma. Ikävä kyllä tällaiseen vakauteen ei voi luottaa, vaan shokkeja syntyy varmasti, vaikka niiden suuruutta ja ajoitusta ei ennakolta tiedetäkään. Shokit nostavat velkaantumista alijäämien kasvun ja BKT:n heikon kehityksen takia nopeasti. 1990-luvun lamassa velkasuhde nousi kolmessa vuodessa yli 40 prosenttiyksikköä. Vuosina 2009 ja 2020 nousu oli kumpanakin 10 prosenttiyksikköä. Lähdettäessä korkealta velkatasolta shokit nostavat velkaantumisen nopeasti kestämättömälle uralle, johon liittyy itseään ruokkiva korkomenojen kasvu sekä velan kasvun että sijoittajien tuottovaatimuksen kasvun takia.
Velasta vain vähän huolta kantavat viittaavat usein siihen, että Suomen julkisen velan taso on yhä alle euroalueen keskiarvon. Tällöin puhutaan euroalueen yhteenlasketun valtionvelan ja yhteenlasketun BKT:n suhteesta. Tällainen vertailu ei kuitenkaan ole järkevä niin kauan kuin jäsenvaltiot ovat itse vastuussa veloistaan. Vallitsevassa tilanteessa parempi euroaluetta koskeva vertailukohta on euroalueen maiden velkasuhteiden keskiarvo tai mediaani. Vuoden 2023 keskiarvo oli 73 % ja mediaani 63 %, ja kumpikin oli komission ennusteen mukaan laskussa. Suomi on siis jo velkaantuneempi kuin tyypillinen euromaa.
Tärkeä näkökohta kansainvälisessä vertailussa lisäksi on, että Suomi pyrkii pitämään kiinni pohjoismaisesta laajan hyvinvointivastuun julkisesta sektorista. Tällöin julkisen sektorin velkaantumiskyvyn tulisi olla suuri. Toisin sanoen hyvinä aikoina pitäisi päästä verraten matalaan velkaantumistasoon niin, että huonoina aikoina olisi varaa velkaantua hyvinvointipalveluista ja tulonsiirroista kiinni pitämiseksi. Suomen geopoliittinen asema aggressiivisen ja arvaamattoman Venäjän naapurina lisää Suomen tarvetta pitää velkasuhde matalana, jopa muihin Pohjoismaihin nähden. Sijoittajien silmissä Suomea koskevat poliittiset riskit ovat muita Pohjoismaita suuremmat.
Tuntuisikin järkevältä, että Suomi pyrkisi julkisessa velkaantumisessa lähelle muiden Pohjoismaiden tasoa, ts. kohti runsaan 30 % velkatasoa. Tähän – vuonna 2008 vallinneeseen tilanteeseen – pääsy edes hitaalla aikataululla edellyttää julkisten menojen kasvun pitkäaikaista, useiden hallituskausien yli ulottuvaa hillintää ja käytännössä myös keskimääräisen BKT-kasvun nopeutumista yleisesti ennustetusta 1-1,5 % vuotuisesta vauhdista.
Nykyinen matalsuhdanne ei ole ideaalinen tilanne toteuttaa julkisen talouden sopeutusta. Kun Suomi ei kuitenkaan ole kaukana tuotantopotentiaalistaan ja ongelma on iso, sopeutustoimien aloittamista ei ole vastuullista lykätä.
Yhteisvelkaa on vähän, mutta…[2]
EU:n yhteistä velkaa on euromääräisesti vähän, vaikka määrä on vuodesta 2020 lähtien ollut selvässä kasvussa. EU:n nimissä otettua velkaa oli vuoden 2023 lopussa noin 440 miljardia euroa. Tämä oli noin 2,5 % EU:n jäsenmaiden yhteenlasketusta BKT:sta. Vuoden 2026 loppuun mennessä velkamäärän arvioidaan nousevan n. 900 miljardiin euroon eli arviolta 4,7 prosenttiin BKT:sta. Toisin sanoen myöskään EU-maiden talouden kokoon nähden yhteisen velan määrä ei ole tavattoman suuri.
Toisaalta verrattuna EU:n vuotuisiin tuloihin, noin 1 % EU:n BKT:sta, 4,7 % velkasuhde on jo merkittävä, yli nelinkertainen. EU-mailla kansallista julkista velkaa on suuruusluokkana tyypillisesti noin kaksi kertaa vuotuisen verokertymän verran. Vain Kreikassa ja Italiassa velan suhde verokertymään on yli 3. Tämä vertailu kertoo, että EU:n nykyiset tulot ovat pienet velkaan nähden. Velan hoito tulee siten viemään selvästi suuremman osan tuloista kuin kansallisella tasolla, ellei EU:n budjetti kasva merkittävästi.
Yhteistä velkaa on otettu kolmen kriisin hoitamiseen. Runsaat 40 mrd. on perua Euroopan rahoitusvakausvälineestä (ERVM), jonka kautta komissio järjesti vuonna 2010 luottoja eurokriisimaille osana laajempaa rahoitustukipakettia.[3]
Suurin osa sekä toteutuneesta että vuoden 2026 loppuun mennessä toteutuvasta velasta liittyy koronakriisiin. Hieman alle 100 miljardia käytettiin vuonna 2020 lainoihin jäsenmaille työttömyyden vaikutusten pehmentämiseksi. Noin 260 miljardia on käytetty ns. elpymisrahaston (NGEU) lainoihin (80 miljardia) ja suoriin tukiin jäsenmaille ja pienessä määrin muihin EU:n ohjelmiin (180 miljardia). Vuoden 2026 loppuun mennessä NGEU-rahoitusta varten on vielä tarkoitus ottaa velkaa noin 450 miljardia.
Ukrainalle myönnettyjen lainojen (MFA+) rahoittamiseksi otettiin viime vuonna velkaa 18 miljardia euroa. Talvella päätettiin Ukrainan 50 miljardin tukivälineestä vuosille 2024-2027, josta 33 miljardin luotot Ukrainalle rahoitetaan velanotolla.
Kun EU:lla on toistaiseksi vain rajatusti omia veroluonteisia tuloja – tulleista ja EU:lle jäsenmaiden arvonlisäveropohjan perusteella kerättävistä maksuista kertyy vajaa 30 % EU:n kokonaismenoista – jäsenvaltiot vastaavat velkojen kustannuksista ja takaisinmaksuista viime kädessä jäsenmaksuillaan.
Tämän vastuun luonne riippuu rahan käytöstä. Velasta, joka on otettu suoraan vastaavansuuruisten jäsenmaille myönnettyjen luottojen rahoittamiseksi, jäsenmaille koituu lähinnä luottoriski, jota voi pitää vähäisenä. Tällaista velkaa siis on otettu ERVM:n, SURE:n, NGEU-luottojen sekä Ukrainalle myönnettyjen lainojen rahoittamiseen. NGEU-kokonaisuudessa maksetut ja maksettavat avustukset jäsenmaille ovat toisaalta aito rasitus; tämä osuus kasvanee noin 500 miljardiin vuoteen 2026 mennessä. EU:n on löydettävä tähän tarkoitukseen käytettyjen velkojen takaisinmaksuun joko itse keräämiään veronluonteisia varoja tai jäsenmaiden jäsenmaksujen täytyy vastaavasti nousta.[4]
Sijoittajien näkökulmasta EU-velka on riskipitoisempaa kuin parhaimpien jäsenmaiden velka. Tämä näkyy sijoituksen tuottovaatimuksessa. EU:n yhteisvelan tuotto on ollut 0,5-0,8 prosenttiyksikköä korkeampi kuin Saksan vastaavan (10-vuotisen) velan korko ja samalla hieman korkeampi kuin Suomen valtionvelan korko. Tämä asetelma on ymmärrettävä niin kauan kuin päätöksenteko EU:n budjetista vaatii jäsenmaiden laajaa (nykyisin täyttä) yksimielisyyttä. EU-velan lisääminen ilman päätöksenteon virtaviivaistumista liittovaltiomaiseen suuntaan kasvattaisikin todennäköisesti velan korkoeroa suhteessa vähän velkaantuneiden jäsenvaltioiden velastaan maksamiin korkoihin.
Yhteisvelan paremmat ja huonommat perusteet
EU:n yhteisen velan järkevyys edellyttää kahta asiaa. Yhteisen rahankäytön täytyy johtaa jossain mielessä parempaan tulokseen kuin jäsenvaltioiden oman rahankäytön. Toiseksi rahoitusta tarvitaan nopeasti paljon niin, että jäsenmaksuilla tai muilla omilla varoilla ei ole mahdollista tai järkevää tätä rahoittaa.
EU:n yhteiselle rahankäytölle on parhaat perusteet silloin, kun rahanäyttö palvelee unionin jäsenmaita, kansalaisia ja yrityksiä laajasti ja jäsenmaiden koetut tarpeet – preferenssit – eivät olennaisesti poikkea toisistaan. Tällöin puhutaan EU-tason julkishyödykkeistä.[5]
Tällaisiksi laajasti hyötyä tuottaviksi asioiksi voidaan epäilemättä ajatella esimerkiksi ulkorajojen suojelu vapaan liikkuvuuden alueella, tartuntatautien ehkäisy (rokotteiden kehittäminen ja valmistus) ja tieteellinen tutkimustoiminta. Samoin EU:n alueen ulkopuolelle ulottuva toimintaa, kuten lähialueiden taloudellinen tukea, ml. erityisesti Ukrainan tukea, voi pitää EU:n julkishyödykkeenä.
Hyviä perusteita yhteiselle rahankäytölle löytyy myös rajat ylittävän infrastruktuurin luomisessa (liikenne-, tietoliikenne-, energiaverkot siltä osin kuin niissä tarvitaan julkista rahoitusta). Tällainen infrastruktuuri palvelee paitsi taloudellista tehokkuutta myös turvallisuutta laajasti EU-alueella. Sotilaallista ja taloudellista turvallisuutta lisäävät toimet voivat muutenkin olla luontevia yhteisen rahoituksen kohteita, esimerkiksi uuden sotilasteknologian kehittämisessä tai kriittisten raaka-ainevarojen saatavuuden turvaamisessa.
Julkishyödykeajattelua voidaan kuitenkin ulottaa näitä selvästi laajemmalle. Rahankäytön määrältä suuria ja myös keskustelussa paljon esillä olleita asiakokonaisuuksia ovat makrotaloudellinen vakaus, ilmastopolitiikka ja teollisuuspolitiikka.
Makrotaloudellista vakautta voidaan edistää paitsi yhteisellä rahapolitiikalla (euroalueella) myös yhteisellä finanssipolitiikalla. Monet asiantuntijat ovatkin pitäneet finanssipoliittisen toimintakyvyn ja sen mukana myös velkaantumismahdollisuuden luomista EU-tasolle tai euroalueen tasolle hyödyllisenä. Tällaisesta ei ole kuitenkaan päästy sopimukseen, mikä heijastaa eri maiden hyvin erilaisia koettuja hyötyjä tällaisesta politiikasta. Pohjoisen Euroopan maat ovat nähneet isona riskinä sen, että finanssipoliittiset vakautustoimet hyödyttävät yksipuolisesti omaa julkista taloutta huonommin hoitaneita Etelä-Euroopan maita. Yleinen vakautusjärjestely johtaisi yksipuolisiin tulonsiirtoihin, jotka loisivat moraalikatoa eli huonot kannustimet maille huolehtia oman julkisen taloutensa kestävyydestä.
Yhteiset finanssipoliittiset toimet on kuitenkin arvioitu välttämättömiksi rahoituskriisien hallitsemiseksi. Pelko laajalle leviävästä rahoituskriisistä ja jopa euroalueen hajoamisesta sai jäsenmaat luomaan eurokriisin aikana edellä todetut rahoitustukijärjestelyt.
Koronakriisin iskiessä syntyi myös huoli yleisestä talouden romahduksesta, mikä johti elpymisrahaston luomiseen. Elpymisrahasto ei kuitenkaan loppujen lopuksi ollut EU:n makrotalouden merkittävä vakautusväline. Ensimmäiset maksut toteutettiin vasta syksyllä 2021, jolloin pääosa EU-maista oli jo toipumassa elvyttävän rahapolitiikan ja samoin hyvin elvyttävien kansallisten finanssipolitiikkojen ansiosta. Elpymisrahaston rahankäytöllä oli tässä marginaalinen merkitys kansallisten politiikkojen mittakaavaan verrattuna. EU-maiden julkinen velka kasvoi vuosina 2020-23 yhteensä 2400 miljardilla eurolla, kun NGEU:n suorat maksut jäsenmaille olivat noin 110 miljardia eli noin 4 % kansallisen velanoton lisäyksestä.
Elpymisrahasto onkin pikemminkin jäsenmaiden vihreää ja digitaalista siirtymää tukeva järjestely, jossa jäsenmaiden saama rahoitusosuus riippui tulotasosta, työttömyysasteesta ja pandemian aikaisen BKT:n muutoksesta. Kyse on tässä mielessä koheesiopolitiikasta. Yhteensä noin 800 miljardin rahoituksesta vain pieni murto-osa – noin 10 miljardia – on kohdennettu selkeästi EU-tason julkishyödykkeisiin, tutkimuksen ja EU-tasolla kohdennettavien investointitukien rahoitukseen.
Ilmastonmuutoksen hillintä on mitä suurimmassa määrin julkishyödyke, itse asiassa globaali sellainen. EU:ssa ilmastopolitiikkaa koskeva tavoitteenasettelu on tämän mukaisesti lähtökohtaisesti unionin tasoista. Samoin politiikan pääväline, päästökauppa, kohdistuu yhtäläisenä koko unionin alueelle.
Kysymys julkisesta rahankäytöstä koskee vihreän siirtymän investointien rahoitusta. Vaikka päästökauppa luo yhtäläiset kannustimet kaikkien maiden toimijoille investoida puhtaampaan teknologiaan ja energian säästöön, julkisen talouden rajoitukset saattavat rajoittaa jäsenmaiden kykyä rahoittaa kansallisella tasolla tarvittavaa infrastruktuuria tai vihreää siirtymää palvelevien investointien kannustimia. Samasta syystä jäsenvaltioiden voi olla vaikeaa rahoittaa kompensaatioita vähävaraisille kotitalouksille ja/tai pk-yrityksille, joille korkea hiilenhinta aiheuttaa? Tällaiset kompensaatiot voivat toisaalta olla tarpeen poliittisen tuen säilyttämiseksi ilmastopolitiikalle, jonka hyödyt realisoituvat paljon kustannuksia myöhemmin.
Elpymisrahasto toteuttaa asiallisesti yhteisvelalla rahoitettuja tulonsiirtoja heikon julkisen rahoituskyvyn valtioille merkittävältä osin juuri vihreän siirtymän edellyttämien julkisten menojen rahoittamiseksi. Tällaisen vihreää siirtymää tukevan koheesiopolitiikan jatkamista myös NGEU-kauden jälkeen voi ajatella perustelluksi ainakin jossakin laajuudessa.
Vihreän siirtymän vaatimat investoinnit liittyvät samalla laajempaan kysymykseen eurooppalaisen teollisuuspolitiikan tarpeesta. Isot EU-maat ovat lisänneet tuntuvasti kansallisia tukia vastauksena USA:n ja Kiinan tukipolitiikkaan. EU-tason yritystuet voivat periaatteessa kohdistua tehokkaammin parhaat edellytykset omaaviin kohteisiin ja välttää kansallisten tukien aiheuttamat kilpailuvääristymät.
On kuitenkin epärealistista, että isot jäsenmaat suostuvat luopumaan isoista kansallisista tuista sellaisten EU-tukien luomiseksi, jotka eivät kohdistuisi niiden omalle maaperälle riippumatta muiden sijaintien taloudellisesta edullisuudesta. Toisaalta elpymisrahastokokemus osoittaa, että isoihin tukiin liittyy suuri paine koheesioperusteiseen kohdennukseen, mikä sekään ei välttämättä tue tehokkuutta. Suomen kykyä kilpailla yhtäältä isojen maiden ja toisaalta koheesiomaiden kanssa suurista yritystuista ei voi pitää erityisen hyvänä. Meriittipohjainen kohdennus onnistunee tiedeyhteisön tukemana paremmin tutkimus- ja kehitysrahoituksen jakamisessa.
Yhteisvelka on perusteltu rahoitustapa suurissa tilapäisissä tarpeissa
Yhteisen rahankäytön suurempi hyöty suhteessa kansallisiin ei riitä perustelemaan yhteisen velan järkevyyttä. Velkaa on järkevää käyttää menojen rahoittamiseen silloin kun välittömän rahankäytön tarve on niin suuri, ettei sitä ole mahdollista tai järkevää rahoittaa verotusta kiristämällä tai muita menoja leikkaamalla.
Vahvin peruste velkarahoitteiselle rahankäytölle on mielestäni turvallisuus. Venäjän menestys aloittamassaan sodassa Ukrainassa on tälle välitön uhka. Tämän uhan torjuminen edellyttää minimissään Ukrainalle annetun tuen jatkamista useiden vuosien ajan ja mieluummin tuen tason selvää nostamista. Toisaalta on todennäköistä, että USA:n tukia vähenee. Tämä luultavasti loppuu kokonaan, mikäli Trump voittaa marraskuun presidentinvaali. Euroopan panostuksen on siten lisäännyttävä selvästi. [6]
Venäjän uhka vaatii myös Euroopan maiden oman puolustuksen vahvistamista. Kun puolustus on kansallisvaltioiden asia, pääosa lisäpanostuksesta on luontevaa rahoittaa kansallisesti. Asejärjestelmien ja ase- ja ammusteollisuuden kehittämisessä sekä erilaisten hybridiuhkien torjunnassa on kuitenkin ilmeisiä etuja voimavarojen yhdistämisestä.
Sekä Ukrainan tukemisessa että Euroopan maiden varustautumisessa olennaista on kyetä nopeasti tuntuvaan lisäpanostukseen, mutta korkeampaa menotasoa ei todennäköisesti tarvitse pitää yllä pysyvästi. Tämä on hyvä peruste käyttää velkaa nopean toiminnan mahdollistamiseksi ja taakan jakamiseksi yli ajan. Ukrainan tuen velkarahoituksen ei myöskään tarvitse aiheuttaa kaikilta osin lopullista kustannusta EU-maille, mikäli Venäjän pidätettyjä varoja voidaan käyttää velan maksamiseen.
EU:n yhteisten menojen pitkäaikainen lisääminen on sen sijaan luontevaa rahoittaa ensisijaisesti lisäämällä juoksevia tuloja, joko luomalla EU:lle uusia veroja tai nostamalla jäsenmaksuja. Esimerkiksi tutkimus- ja kehitys- ja innovaatiotoiminnan yhteisen rahoituksen tason nostossa, mille on hyviä perusteita, on selvästikin kyse hyvin pitkäaikaisesta tarpeesta. Sama koskee ilmastopolitiikan yhteisiä menoja.
Siis
Julkiseen velkaan ei ole syytä suhtautua paniikinomaisesti. Velka on järkevä tapa rahoittaa tilapäisiä isoja menoja tai korvata tilapäisiä tulojen menetyksiä. Aito ongelma kuitenkin on, että velkaantumista ei kyetä vähentämään riittävästi, jos lainkaan, ”normaaleina” aikoina. Tällöin jokainen sellaisenaan järkevä velkaantuminen huonoina aikoina johtaa velkaantumiseen kasvuun tavalla, joka ei ole kestävää.
Suomi on usean muun EU-maan tavoin tilanteessa, jossa velkakehitys on pidemmän päälle kestämättömällä uralla. Tämän vuoksi julkisen talouden alijäämien pienentämiselle ei ole todellista vaihtoehtoa. Toimien sisällöstä ja täsmällisestä ajoituksesta voi toki olla perustellusti erilaisia näkemyksiä. Osin ratkaisua on haettava kasvun kestävästä vahvistamisesta. Mutta kun tämä on parhaimmillaankin hidasta ja epävarmaa, menojen hillintään ja riittävän verokertymän varmistamiseen liittyvillä toimilla täytyy olla keskeinen asema.
Myöskään EU:n yhteinen velka ei ole mustavalkoinen asia. Sillekin voi olla hyvät perusteet tilapäisten isojen yhteisten tarpeiden rahoittamisessa. Ukrainan tuki ja osin EU:n varustautuminen ovat tällaisia asioita. Sen sijaan yleisemmin EU-menojen rahoittamiseen velalla on syytä suhtautua hyvin pidättyvästi EU:n nykyisen päätösrakenteen vallitessa. Yhteisen velan suuri lisäys edellyttäisi nähdäkseni EU:n muuttumista olennaisesti liittovaltiomaisemmaksi, laajan verotusoikeuden yhteisöksi. Poliittista tukea tällaiselle kehitykselle ei ole näköpiirissä.
[1] On myös mahdollista, että pahoissa taantumissa olisi voinut olla järkevää harjoittaa toteutunutta kevyempää finanssipolitiikkaa taantumiin liittyvien pitkäaikaisten kielteisten vaikutusten hillitsemiseksi. Tämä olisi tarkoittanut ainakin tilapäisesti toteutunutta suurempaa velanottoa. Monet arvostetut taloustieteilijät ovat esittäneet tämän suuntaisia näkemyksiä useiden maiden osalta eurokriisin vuosina.
[2] Numerotietoja EU:n velasta löytyy mm. näistä lähteistä: (1): https://commission.europa.eu/document/download/fb6687a7-4249-434c-bb07-5e9f34f4fd43_en?filename=H2%202023%20Half-yearly%20report%20on%20the%20implementation%20of%20borrowing%2C%20debt%20management%20and%20related%20lending%20operations.pdf, (2): https://www.intereconomics.eu/contents/year/2023/number/6/article/towards-a-common-eu-debt-where-do-we-stand.html ja (3): https://commission.europa.eu/strategy-and-policy/eu-budget/eu-borrower-investor-relations/ukraine-facility_en
[3] Euroalueen maat vastaavat myös hallitusten välisellä sopimuksella perustetun Euroopan vakausmekanismin (EVM) ja sen edeltäjän Euroopan rahoitusvakausvälineen (ERVV) ottamista veloista eurokriisimaille myönnettyjen lainojen rahoittamiseksi. Näitä velkoja oli yhteensä noin 280 mrd. euroa vuoden 2022 lopussa. EVM:n omaan pääomaan jäsenmaat ovat näiden velkojen katteeksi maksaneet jo 80 mrd. euroa ja sitoutuneet maksamaan yhteensä 750 miljardiin euroon saakka tarpeen vaatiessa.
[4] EU:n ottaman velan vakuutena on EU:n ns. omien varojen katon ja budjetin määrittämien kokonaismenojen välinen marginaali. Omien varojen katto oli aiemmin noin 1,4 % BKT:sta ja vuotuiset budjetoidut menot hiukan yli 1 %, jolloin marginaali oli vajaat 0,4 % BKT:sta. Elpymisrahastoa varten otettavien velkojen vakuudeksi tämän ei katsottu riittävän, vaan EU-maat päättivät 0,6 % lisämarginaalista.
[5] Julkishyödykkeeksi kutsutaan klassisesti hyödykkeitä, joille on ominaista ei-kilpailullisuus ja ei-poissuljettavuus. Ei-kilpailullisuudella tarkoitetaan sitä, ettei yhden käyttäjän kulutus vähennä muiden käyttäjien kulutusmahdollisuuksia. Ei-poissuljettavuus tarkoittaa puolestaan sitä, että ketään ei voida tehokkaasti estää käyttämästä hyödykettä, kun se on luotu. Nämä ominaisuudet luovat hyödykkeiden potentiaalisille käyttäjille ns. vapaamatkustajan kannustimen, jolloin yksittäisen toimijan ei kannata ryhtyä tuottamaan hyödykettä. Koordinaatio-ongelman voittamiseksi tarvitaan yhteistä toimintaa. Bruegel määrittelee julkisen hyödykkeen hieman laajemmin kattamaan kaikki hyödykkeet, joiden tuotanto jää liian vähäiseksi ilman julkista puuttumista. Julkishyödykkeiden synnyttämisessä ei ole kyse vain rahankäytöstä vaan myös sääntelystä. Sisämarkkinat ovat taloudellisesti merkityksellisin julkishyödyke EU:ssa ja ne perustuvat lainsäädäntöön rahan käytön sijasta.
[6] Käsittelin Ukrainan tukemisen tarvetta hieman enemmän edellisessä blogissani, jonka kirjoitin juuri ennen Bidenin luopumista presidenttiehdokkuudesta. Ukrainan kannalta tuhoisan Trumpin valinnan todennäköisyys on sittemmin pienentynyt. Kadonnut Trump-uhka ei kuitenkaan ole. Lisäksi siinäkin tapauksessa, että Harris tulee valituksi, Euroopan on tarve panostaa lisää Ukrainan tukemiseen ja omaan puolustukseen säilyy.
