Suomen talouskasvu on pitkään ollut heikkoa. ”Pinnan alla” on kiistatta tapahtumassa positiivisia asioita. Niiden ei kuitenkaan voi luottaa johtavan automaattisesti nopeampaan kasvuun ilman parempaa kasvupolitiikkaa. Sellaisen toteuttaminen ei ole helppoa, kun julkisen talouden ahdinko asettaa kovia rajoja vero- ja menopolitiikalle. Realistisia mahdollisuuksia politiikan parantamiseen kuitenkin on. Pääministerin kasvuryhmällä on kosolti tehtävää tarvittavien toimien täsmentämisessä.
Parin viikon sisään on ilmestynyt kaksi kirjaa Suomen talouskasvun kysymyksistä, Laboren johtajan Mika Malirannan ”Pinnan alta” ja Varman toimitusjohtajan Risto Murron ”Miksi Suomi pysähtyi”. Kirjat ovat tärkeitä puheenvuoroja. Niiden merkitystä korostaa, että kumpikin kirjoittaja on pääministerin asettamassa talouskasvun eväitä pohtivassa työryhmässä, Murto puheenjohtajana ja Maliranta jäsenenä.
Kirjat tarjoavat hyviä lähtökohtia arvioida Suomen talouskasvuun vaikuttavia seikkoja. Esitettyjä arvioita perustellaan laajasti tilastotiedoin. Maliranta täydentää niitä paljon akateemisen tutkimuskirjallisuuden tuloksilla ja Murto konkreettisilla esimerkeillä etenkin Suomen ja Ruotsin erojen osoittamiseksi.
Kirjojen tarina siitä, mistä talouskasvu syntyy, on valtavirta-ajattelun mukainen. Kysymys on viime kädessä tuottavuuden kasvusta, koska asukasta kohden laskettu työpanos on ylhäältä rajoitettu. Tuottavuutta ajavat puolestaan teknologian kehitys, ihmisten osaaminen, investoinnit, tuotannon rakennemuutos.
Suomen kasvuongelman diagnoosissa ja sen arvioinnissa, mitä politiikalla on tarpeen ja mahdollista tehdä, kirjojen välillä sen sijaan on selvä ero. Lyhyesti: Murto näkee Suomen kasvuongelman paljon hankalammin korjattavana kuin Maliranta, jonka mielestä perusasiat ovat kunnossa ja tärkeintä on malttaa odottaa pinnan alla kytevien hyvien asioiden puhkeamista kukkaan.
Maliranta: shokit huonon tuottavuuden syynä, pohja kunnossa
Malirannan tarinassa 15 vuoden huonon tuottavuuskehityksen taustalla ovat ensi sijassa isot shokit, ennen kaikkea Nokian kännykkätuotannon romahdus ja sen myötä tapahtunut tutkimus- ja kehitystoiminnan heikentyminen. Korkean tuottavuuden tuotantoa katosi ja samalla yritysten panostukset uusien innovaatioiden luomiseen vähenivät. Julkisen tutkimus- ja kehitysrahoituksen vähentäminen heikensi edelleen mahdollisuuksia nousta tuottavuuskuopasta.
Maliranta toteaa toisaalta, että pienissä ja keskisuurissa yrityksissä – Nokian ulkopuolella – T&K-panostuksia on lisätty merkittävästi etenkin viime vuosikymmenen puolivälistä lähtien. Näiden yritysten T&K-menojen taso työntekijää kohden on lisäksi kansainvälisessä vertailussa suuri. Eikä kysymys ole vain lisääntyneistä T&K-panostuksista. Suomeen on myös syntynyt merkittävä start-up-yritysten joukko, joista osa on jo menestynyt erinomaisesti.
Malirannan perusteesi on, että pk-yritysten kasvaneet T&K-panostukset yleensä ja erityisesti dynaaminen start-up-yrityskenttä ovat lupaus korkean tuottavuuden tuotannon kasvusta. Tätä kasvulupausta tukee tavoitteeksi asetettu koko talouden T&K-panostuksen nostaminen 4 prosenttiin BKT:sta ja sitä palveleva julkisen rahoituksen jo päätetty lisäysohjelma.
Kasvulupaus toteutuu ajan mittaan, kunhan maltetaan odottaa. Hän itse asiassa argumentoi, että monet ongelmina pidetyt asiat eivät ole todellisia tuottavuuskasvun rajoitteita. Tämä koskee etenkin työmarkkinoiden toimintaa. Työmarkkinat ovat Malirannan mukaan dynaamiset ja mahdollistavat hyvin tarvittavaa rakennemuutosta, ”luovaa tuhoa”. Hänellä on myös positiivinen käsitys yritysjohtajien johtamisosaamista, josta hän itse on tehnyt vertailevaa tutkimusta. Mahdollisina rajoittavina tekijöinä esille tulevat ainoastaan työvoiman osaamisen pullonkaulat ja julkisten tutkimuspanostuksen huono kohdentuminen.
Malirannalla on nähdäkseni kaksi isompaa aktiivista politiikkasuositusta. Koulutustasoa on syytä nostaa laajentamalla korkeakoulutusta ja myös ulkomaalaisia osaajia on syytä houkutella entistä paremmin Suomeen. Toiseksi on oltava huolellinen julkisen tutkimuspanostuksen kohdentamisessa. Korkeakoulujen perustutkimuksen edellytyksistä on pidettävä hyvä huoli. Yritysten T&K-toiminnan tukemisessa suorat tuet ovat todennäköisesti parempi reitti kuin verohelpotukset.
Näiden aktiivisten toimien ohella on tärkeää välttää politiikkavirheitä puuttumalla asioihin, jotka ovat jotakuinkin kunnossa. Tällaisia asioita ovat asioita ovat mm. työmarkkinoiden pelisäännöt ja yritysten investointikannustimet yleensä. Yrittäjyyden ja pääomatulojen verotuksen kiristämiseen on syytä suhtautua varauksellisesti julkisen talouden paineista huolimatta.
Murto: puuttuu kokoa, verkostoja, osaamista ja omistajia
Risto Murron arvio 15 vuoden taantuman keskeisestä liikkeelle panijasta ei poikkea Malirannan havainnoista. Nokian romahdus ja osin tehdasteollisuuden laajempi heikkous aiheuttivat tuottavuuden ja tuotannon pahan notkahduksen.
Murto korostaa tässä yhteydessä Nokian T&K-panostuksen supistumisen merkitystä. Se merkitsi, että investoinnit aineettomaan pääomaan vähenivät kokonaisuutena tuntuvasti. Tuottavuustutkimuksen grand old man, emeritusprofessori Matti Pohjola toisaalta osoittaa analyyseissaan, että Ruotsin parempi tuottavuuskehitys perustuu aineetonta pääomaa (T&K, ohjelmistot, tietokannat jne.) hyödyntäviin tietointensiivisten palvelualojen yrityksiin. Suomessa on Ruotsiin verrattuna vähän aineettomaan pääomaan investoivia merkittävän kokoisia yrityksiä; Nokia on sitä dominoinut ja on supistumisestaan huolimatta yhä tärkeä.
Murto toteaa myös, että Suomi on jäänyt pahasti Ruotsin jälkeen vihreän siirtymän isoissa investoinneissa. Suomen energiajärjestelmä on kyllä uusiutunut vahvasti ydinvoiman lisärakentamisen ja maatuulivoiman kasvun myötä. Nämä taikka paljon sähköenergiaa käyttävät datakeskukset eivät kuitenkaan ratkaise tuottavuusongelmaa, ellei niihin liity energian jatkojalostusta. Juuri tältä osin Suomi on toistaiseksi jäänyt ihan eri sarjaan kuin Ruotsi, jossa on päätetty ja osin toteutettu merkittäviä investointeja akkuteollisuudessa ja uusiutuvaan energiaan perustuvassa teräksen tuotannossa.
Murto noteeraa Suomen start-up-buumin. Hän kuitenkin huomauttaa, että muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta start-upit eivät ole kasvaneet isoiksi. Hän myös kiinnittää huomiota siihen, että kasvuun päässeiden start-upien omistus on poikkeuksetta siirtynyt ulkomaisiin käsiin. Tämä ei välttämättä ole huono asia, mutta merkitsee, että pääomatuloista suurin osa valuu ulkomaille ja myös riski avaintoimintojen ja samalla arvonlisäyksen pääosan siirtymisestä Suomen ulkopuolelle on suuri.
Olennainen asia Murron analyysissä on, että hän ei näe radikaalia muutosta niissä tekijöissä, jotka hän katsoo syynä Suomen Ruotsia heikompaan tuottavuuskehitykseen.
Ruotsin keskeisenä vahvuutena Murto nostaa esille varakkaat osaavat omistajat ja kansainväliseen liiketoimintaan kouliutuneet johtajat. Nämä auttavat ohjaamaan tutkimus- ja kehityspanokset liiketoimintamahdollisuuksien näkökulmasta tehokkaasti ja järjestämään syntyvien innovaatioiden skaalaamisessa tarvittavan oman pääoman ehtoisen rahoituksen.
Vihreän siirtymän teollisia investointeja on Ruotsissa puolestaan auttanut Suomesta puuttuva autoteollisuus, joka on tärkeä akkujen ja teräksen käyttäjä. Tutkimuspanostuksia on lisäksi ohjattu mm. lääketeollisuuteen tavalla, joka Suomessa ei ole ollut mahdollista.
Murto näkee ylipäätään pienen talouden mahdollisuudet menestyä avainteknologioissa vaatimattomina. Amerikkalaiset ja kiinalaiset jättiyritykset kykenevät panostamaan tuotekehitykseen sekä vihreän siirtymän että digitaaliteknologian alueilla aivan eri mitassa kuin edes Euroopan suuret maat pienistä puhumattakaan. Yritystukikamppailussa Suomi on niin ikään tuomittu häviäjäksi, pienen absoluuttisen kokonsa takia. Oikeastaan ainoa ”etu” Suomella Murron mielestä on kasvaneesta jälkeenjääneisyydestä syntyvä mahdollisuus imitoinnilla kuroa kiinni tuottavuuskuilua.
Politiikkasuositusten suhteen Murtokin on niukka. Hän korostaa Malirannan tapaan osaamisen tärkeyttä. T&K-menojen lisäämisen suhteen Murto on hieman skeptisempi painottaessaan T&K-toiminnan rajahyötyjen laskevuutta. Yleisellä tasolla Murto kannustaa muutosvalmiuteen täsmentämättä kuitenkaan sitä, mitä politiikan päättäjän tulisi tässä suhteessa tehdä. Selkeä suositus kohdistuu toisaalta yrityksiin taikka laajemmin elinkeinoelämään. Suomesta tulisi lähettää selvästi aktiivisemmin liikkeenjohtajia maailmalle hankkimaan kokemusta ja verkottumaan.
Pessimismille kieltämättä perusteita
On aika selvää, että Suomella on Murron esille nostamia historia- tai polkuriippuvuusongelmia.
Suomessa ei ole kansainvälisessä vertailussa isoja klustreita tuotannossa, jonka kasvuedellytykset ovat parhaita. Tietointensiivistä palvelutuotantoa on vähän. Teollisuudessa monet isot yritykset ovat kypsillä toimialoilla, eivätkä investoi paljon tuotekehitykseen. Tämä lähtökohta tarkoittaa mm. sitä, että Suomen yrityksissä on vähemmän kuin esimerkiksi Ruotsissa juuri sellaista tietotaitoa, jonka avulla uusi nopeasti kasvava korkean tuottavuuden tuotanto voi syntyä.
Samoin arvio, että Suomessa yritysten johdolla ja keskijohdolla on vähemmän kansainvälistä kokemusta kuin Ruotsissa, pitänee johonkin mittaan paikkansa. Tämä on epäilemättä ongelma silloin, kun parhaat korkean tuottavuuden tuotannon kasvuedellytykset ovat maan rajat ylittävällä tavalla nopeasti skaalautuvissa palveluissa. Ongelman merkitystä en kuitenkaan osaa arvioida.
Uskottava on erityisesti Murron arvio osaavan pääoman niukkuudesta Ruotsiin verrattuna. Varakkaita perheitä ja säätiömuotoista omaisuutta on vähemmän ja samoin näiden varojen sijoittamiseen erikoistuneita rahoitusmarkkinatoimijoita. Sijoittajia, joilla on paitsi mahdollisuus tehdä isoja oman pääoman ehtoisia sijoituksia myös kyky ohjata ja kontrolloida rahoituskohteen toimintaa eli toimia aktiivisina omistajina, on meillä vähemmän ja toimijoiden resurssit selvästi pienemmät. Suomessa ei ole Wallenbergin sfääriä. Ruotsin rahoitusmarkkinat ovat kaiken kaikkiaan selvästi laajemmat kuin Suomessa, ml. pörssi, mikä helpottaa pääomasijoittajien mahdollisuuksia irrottautua sijoituksista hyvään hintaan.
Osa uuden teknologian kehittämisestä ja käyttöön ottamisesta vaatii myös absoluuttisesti niin isoja panostuksia, että Suomen kokoisesta taloudesta niitä vaikea, ellei mahdoton löytää. Tämä koskee etenkin velkaantuneen valtion kykyä yritystuilla houkutella tällaisia investointeja Suomeen asetelmassa, jossa isot maat turvautuvat massiivisiin yritystukiin.
Olennaista tulevan kehityksen kannalta on, että polkuriippuvat asiat – yritysrakenne, osaavan pääoman määrä, rahoitusmarkkinoiden koko, liikkeenjohdon kansainvälisen kokemuksen laajuus – voivat parhaimmillaankin muuttua hitaasti.
Innovaatioiduista ei ole puutetta, ongelma kasvun rajoitteet
Mika Maliranta on toisaalta oikeassa nostaessaan esille Suomen start-up-yritystoiminnan laajuuden ja dynaamisuuden. Tämän tukena ei ole vain Malirannan huomio siitä, että pk-sektorin T&K-panostukset ovat kasvaneet nopeasti ja ovat verrokkeihin, ml. Ruotsiin verrattuna hyvällä tasolla. Suomessa on itse asiassa alkuvaiheen pääomasijoituksia saavia start-up-yrityksiä asukasta kohden laskettuna enemmän kuin Ruotsissa. Ne myös saavat sekä yritystä että BKT:ta kohden yhtä lailla venture capital -rahoitusta kuin ruotsalaiset vastinparit.
Yritykset eivät kuitenkaan kasva yhtä usein ja paljon kuin Ruotsin yritykset. Ruotsissa on syntynyt noin 40 ”yksisarvista”, ts. start-up-yrityksiä, joiden arvoksi arvioidaan vähintään miljardi dollaria. Suomessa näitä on kymmenkunta, eli suhteessa talouden kokoon vain puolet Ruotsin määrästä. Tämä heikompi kasvu on selvässä yhteydessä yritysten saamaan pääomarahoitukseen. Suomalaiset start-upit saavat selvästi vähemmän yritystä kohden ns. growth- ja buyout-vaiheiden rahoitusta ja etenkin buyout-vaiheessa Suomi jää Ruotsista pahoin jälkeen, myös suhteessa BKT:hen.
Miksi rahoitus ja sen mahdollistama kasvu ehtyvät? On hieman vaikea uskoa, että ongelma voisi olla ideoiden laatu. Miksi suomalaisten alkuvaiheessa sijoituskohteeksi kelpaavien yritysten ideat itsessään kantaisivat huonommin kuin ruotsalaisten ideat? Paljon uskottavampi selitys on, että kasvu törmää Suomessa useammin johonkin resurssirajoitukseen.
Yksi mahdollisuus toki on, että yritysjohtajien osaaminen loppuu juuri kasvuvaiheessa. Murron arviot suomalaisten yritysjohtajien vähäisemmästä kansainvälisestä kokemuksesta ovat sopusoinnussa tämän kanssa. Argumentin voimaa vähentää toisaalta Malirannan tutkimustyöhönsä perustuva havainto siitä, että ainakin johtamiskäytännöt ovat Suomessa kansainvälisesti vertaillen hyvät.
Toinen ilmeinen potentiaalinen resurssirajoite on osaava pääoma. Kuten Murto toteaa, Suomessa ei ole Ruotsiin verrattavalla tavalla pääomasijoittajia, joilla olisi kyky sekä ohjata kasvuvaiheessa olevien yritysten kehitystä että tarjota liiketoiminnan nopeaan laajentamiseen riittävää pääomarahoitusta. Tällä erolla on merkitystä, jos ulkomaiset pääomasijoittajat eivät ole täydellinen korvike kotimaisille sijoittajille. Rahoituslähteiden erolle on aika luonnollinen peruste siinä, että kotimainen rahoittaja todennäköisesti tuntee kohdeyrityksen ulkomaista paremmin. Mm. EIB dokumentoikin, että yritysten jossakin maassa saama pääomarahoituksen kokonaismäärä on tyypillisesti sitä suurempi, mitä enemmän on kotimaista pääomarahoitusta. Osaavan pääoman huomattava paikallisuus ei ole ristiriidassa sen kanssa, että pääomamarkkinat ovat muilta osin hyvinkin integroituneet.
Päätelmä, että kotimaisen myöhemmän vaiheen rahoitukseen liittyy saatavuuspulmia, on sopusoinnussa myös sen kanssa, että sitä mukaa kun start-up-toiminta on kasvanut Suomessa runsaan kymmenen vuoden aikana, ulkomaisten sijoittajien osuus yritysten hankkimasta rahoituksesta on noussut kolmasosasta kahteen kolmasosaan. Tämä on toinen puoli Murron havainnosta, että kaikki isompaan kokoluokkaan kasvaneet start-upit ovat siirtyneet ulkomaiseen omistukseen.
Politiikan tarve
Uuden korkean tuottavuuden tuotannon synnyttäminen edellyttää ideoita, taitoa kehittää ideoista kannattavaa liiketoimintaa, resursseja uuden tuotannon luomiseen eli pääomaa tarvittaviin aineellisiin ja aineettomiin investointeihin ja osaavia ihmisiä sekä kannustimia luoda tätä tuotantoa juuri Suomessa.
Maliranta arvioi siis edellytysten olevan varsin hyvässä kunnossa. Politiikassa tarvitaan lähinnä malttia odottaa, pl. huomion kiinnittäminen T&K-toiminnan tehokkuuteen ja työvoiman osaamisen vahvistamiseen. Murto sen sijaan näkee selviä kasvun jarruja useassa suunnassa: tuotanto- ja yritysrakenteessa, yritysjohdon taidoissa kehittää ideoista liiketoimintaa sekä osaavan pääoman vähäisyydessä. Myös hänen arvionsa uusien politiikkatoimien tarpeesta liittyvät lähinnä osaamisen vahvistamiseen.
Nämä kirjoittajien näkemykset on kiinnostavaa asettaa kahta muuta arviota tai näkökulmaa vasten. Matti Pohjola korostaa ideoiden, ”reseptien” keskeisyyttä tuottavuuden paranemisessa, investoinnit ovat vain väline niiden toteuttamiseen. Kun hän toteaa Suomen pärjänneen huonosti reseptien suhteen, tulkitsen hänen sormensa osoittavan T&K-toiminnan riittämättömyyteen ja/tai huonoon kohdennukseen ja yritysjohdon heikkouteen innovaatioitujen kehittämisessä. Sikäli kun osaan lukea Pohjolan kirjoituksista politiikkasuosituksia, ne koskevat Malirannan tavoin panostusta T&K-toimintaan ja koulutukseen.
Björn Wahlroos, useat muut elinkeinoelämän johtajat ja mm. Etlan Aki Kangasharju painottavat riittämättömiä kannustimia investoida uuteen tuotantoon Suomessa. Pääoman omistajien näkökulmasta veron jälkeinen odotettu tuotto riskeihin nähden jää liian pieneksi ja korkea tuloverotus hillitsee osaajien ponnistuksia ja jopa Suomeen sijoittumista. Mutkat suoriksi vetäen politiikkasuositus on yritys-, pääomatulo- sekä korkeimpien ansiotulojen verotuksen selkeä keventäminen ja perintöveron poisto sekä toisaalta työmarkkinoiden joustavuuden lisääminen yritystoiminnan sopeutumiskyvyn lisäämiseksi ja riskien vähentämiseksi.
Mihin politiikassa pitäisi siis keskittyä, mihin ei?
Politiikan keinot ovat julkiset menot, verotus ja sääntely. Suomen julkisen talouden tilanne ja näkymät merkitsevät, että julkista taloutta sellaisenaan heikentäviin menojen lisäyksiin ja verojen kevennyksiin on pakko suhtautua suurella varauksella.
Julkisen talouden tilanne tekeekin minusta mahdottomaksi niin suuren yritysverotuksen yleisen keventämisen, että se muuttaisi radikaalisti tuottavuutta parantavien investointien houkuttelevuutta Suomessa. Yhteisöjen ja pääomatulojen verotus ei sanottavasti poikkea muiden, meitä selvästi paremmin pärjänneiden Pohjoismaiden tasosta. Merkittävän kilpailuedun saaminen edellyttäisi huomattavaa kevennystä, esimerkiksi joidenkin ehdottamaa yhteisöverokannan laskua 15 prosenttiin. Ilman käyttäytymismuutoksia tämä vähentäisi vuotuisia verotuloja noin 2 mrd. euroa.
Tämän sovittaminen yhteen julkisen talouden velkaantumisen hillinnän kanssa edellyttäisi joko muiden verojen tuntuvaa kiristämistä tai lisäleikkauksia menoihin. Asiaa ei lainkaan helpota se, että jo päätettyjä sopeutustoimia on pakko jatkaa seuraavalla hallituskaudella velkasuhteen alentamiseksi, eikä se, että Suomi voi hyvin joutua panostamaan turvallisuuteen kaavailtua selvästi enemmän lähivuosina.
Ei myöskään ole mitenkään selvää, että yhteisöveron taikka pääomatuloverotuksen yleinen keventäminen toimisi tehokkaasti juuri tuottavuutta parhaiten parantavien investointien kannustimena. Veroetu koskisi kaikkia investointeja ja on sellaisena varsin tylppä väline.
Vaikka merkittäviin verotulomenetyksiin (ilman aina epävarmoja käyttäytymisvaikutuksia) johtavat verotuksen kevennykset eivät mielestäni ole järkeviä, verorakenteen kehittämistä eri tavoin riskinottoa tukevaan suuntaan on syytä ja voidaan hyvin tavoitella. Palaan tähän alla.
Julkistalouden ahtaus on yhtä lailla hyvä syy suhtautua hyvin pidättyvästi suoriin investointitukiin. Monet esimerkiksi vihreää siirtymää palvelevat investointihankkeet ovat suuria ja isojen maiden avokätinen tukipolitiikka edellyttäisi kilpailussa menestymiseksi yksinkertaisesti liian suurta rahan käyttöä. Lisäksi valikoituihin tukiin liittyy ikuisuusongelma valikoinnin onnistumisesta.
Hallituksen esittämä määräaikainen verohuojennus nopeasti liikkeelle lähteville vihreän siirtymän investoinneille on todennäköisesti parasta mitä suoralla tukipolitiikalla voidaan järkevästi tehdä. Verohuojennuksen etu on, ettei rahaa pala, jos investointeja ei tehdä tai ne tekevä yritys ei ole jatkossa kannattava. Ongelmia tähänkin tukeen kuitenkin liittyy, kuten mm. VATTin lausunto osoittaa. Hyvällä täsmennyksellä niitä voidaan kuitenkin lieventää.
Kilpailussa vihreän siirtymän investoinneista on em. rajoitteiden takia nähdäkseni pakko panna painoa investointiympäristön parantamiseen nopeilla luvituskäytännöillä, selkeällä ja ennustettavalla sääntelyllä ja toimivasta infrastruktuurista huolehtimisella. Viimeksi mainitussakin on kiinnitettävä paljon huomiota siihen, mitä lisäarvoa julkisilla infrainvestoinnella saavutetaan. Kaikki rahahankkeet eivät sitä paljon tuota.
Työmarkkinoiden joustavuus ja palkanmuodostusmalli, joka ottaa avoimen sektorin kustannuskilpailukyvyn asianmukaisesti huomioon, vähentää investointeihin liittyviä riskejä. Tässä mielessä nykyisen hallituksen ohjelmaan sisältyvät työmarkkinoita koskevat sääntelyn uudistukset ovat mielestäni perusluonteeltaan hyödyllisiä myös tuottavuusnäkökulmasta. Vaikutuksen suuruutta on toki hankala arvioida. Joka tapauksessa on vaikea nähdä, että uudistusten toteutumisen jälkeen työmarkkinoiden pelisääntöjen muokkaamisella saavutettaisiin isoja hyötyjä tuottavuutta tukevien investointien kannustamisessa.
Julkisten menojen puolella keskeinen innovaatiokyvyn vahvistamiseen tähtäävä jo päätetty toimintalinja koskee julkisen T&K-rahoituksen lisäämistä. Sillä tavoitellaan koko talouden T&K-rahoituksen nostamista 4 prosenttiin BKT:sta. Tavoite on hyvin kunnianhimoinen; osuus nousisi kehittyneiden maiden kolmanneksi suurimmaksi Israelin ja Etelä-Korean jälkeen. Julkisen rahoituksen lisäämiseen yli jo tavoitellun 1,2 % onkin vaikea nähdä perustetta. Olennaista on, että julkiset panostukset käytetään hyvin.
Osaamisen vahvistamisen suhteen nykyinen politiikka ei selvästikään riitä. Yritykset ovat raportoineet osaavan työvoiman saatavuusvaikeuksista vuosien ajan, vaikka juuri nyt suhdannetaantuma on tilannetta helpottanut. Opetus- ja kulttuuriministeriön tuoreimman arvion mukaan nuorten aikuisten (25-24-vuotiaiden) koulutustaso nousee korkeakoulututkinnon suorittaneiden osuudella mitattuna nykyisestä 37 prosentista vain 44 prosenttiin 2030-luvun alkupuoliskolla ja vakiintuisi sen jälkeen tätä hieman matalammaksi. Tämä jäisi yhä OECD-maiden nykyisen tason alapuolelle ja selvästi parhaimpia alemmaksi.
Korkeakoulutuksen aloituspaikkoja tulisikin edelleen lisätä. Yksi edellytys osaamistason nostamiselle on se, että peruskoulu antaa riittävän hyvät perustiedot kaikille myöhempää opiskelua varten. Tässäkin suhteessa on ilmeinen politiikan parantamisen tarve.
Korkeakouluopiskelun laajentamisen rahoittamiseksi olisi periaatteessa myös tarjolla julkisen talouden kannalta hyvä keino, lukukausimaksut. Tällöin osamaksajiksi tulisivat korkeakulutuksesta suoraan paljon hyötyvät. Maksujen epätoivottavat tulonjakovaikutukset voidaan estää lainajärjestelyllä, jossa takaisinmaksu riippuu saavutetusta tulotasosta.
Koulutuksen lisääminen ja parantaminen kantaa hedelmää kuitenkin hyvin hitaasti. Lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä työ- ja opiskeluperäinen maahanmuutto on ainoa osaajien lisäämisen tapa. Vaikka tämäkin vaatii lisää julkisia menoja, viime vuosien kokemuksen perusteella massiivisia menonlisäyksiä ei tarvita esim. nettomaahanmuuton vakiinnuttamiseen viime vuosien keskimääräiseen lähes 40 000 hengen tasoon. Putkessa olevat tiukennukset EU-alueen ulkopuolelta tulleiden työttömäksi joutuvien maahanmuuttajien oleskelulupaan ja kansalaisuuden saamisen vaikeuttaminen toimivat kuitenkin väärään suuntaan.
Edellä nostin potentiaalisesti merkittäväksi ongelmaksi pääomarahoituksen niukkuuden innovatiivisten yritysten kasvuvaiheessa. Tätä ongelmaa voidaan uskoakseni helpottaa merkittävästi ja verrattuna esimerkiksi T&K-panostusten lisäämisen ja koulutason noston hyötyjen aikajänteeseen osin jopa nopeasti.
Suoraviivaisin tapa on valtion, käytännössä Tesin, suorien pääomasijoitusten lisääminen kasvuvaiheessa oleviin yrityksiin. Hallitus onkin jo sitoutunut Tesin voimavarojen kasvattamiseen 300 miljoonalla eurolla, ja tavoitteena on 1,8 mrd. euron sijoitukset tulevina 4 vuotena. Suoriin investointitukiin ja myös investointien verohelpotuksiin nähden pääomasijoitusten etu on, että onnistuessaan valtio saa niistä suoraa tuottoa kasvun paranemiseen liittyvien hyötyjen lisäksi. Lähihistoriassa tuotto on myös ollut varsin hyvää, jopa kansainvälisessä vertailussa. Pääomasijoitusten rahoittaminen esim. pörssiosakkeita vähentämällä ei myöskään edellytä lisää velkaa eivätkä sijoitukset näy julkisen talouden alijäämässä suorien menojen tai verohelpotusten tavoin.
Tesin valmistelussa oleva uusi strategia painottaa resurssilisäyksen käyttöä kasvuyrityksiin tehtäviin suoriin sijoituksiin. Hyvästä tavoitteesta huolimatta painotus on ongelmallinen. Kokemus valtion kyvystä valita sijoituskohteet hyvin ei ole rohkaiseva oikeastaan missään.
Turvallisempi toimintatapa olisi lisätä Tesin sijoituksia rahastoihin tai jo nyt käytössä olevan tapaisiin kasvurahastojen rahastoihin. Tämä kytkee yksityiset kanssasijoittajat mukaan sijoituskohteiden valintaan. Samalla Tesin panos vivuttaa yksityistä pääomaa tavalla, joka suorissa yrityssijoituksissa ei onnistu. Luonteva ei-valtiollinen sijoittajataho tällaisiin rahastoihin ovat työeläkelaitokset, joista pääosa on mukana Tesin nykyisissä rahastojen rahastoissa, ja jotka ovat muutenkin sijoittaneet kotimaisiin pääomarahastoihin ja myös suoraan listaamattomiin yrityksiin. Työeläkelaitokset ovat ylivoimaisesti merkittävin institutionaalinen sijoittajaryhmä, jonka sijoitushorisontti lisäksi on pitkä, kuten pääomasijoituksissa on tarpeen. Markkinoihin nähden isojen työeläkelaitosten soisikin pohtivan, onko nykyinen kotimaisten pääomasijoitusten mittakaava optimaalinen, jos ottaa huomioon pääomasijoitusten todennäköiset makrotason kasvuvaikutukset.
Pidemmän päälle olisi joka tapauksessa tärkeää lisätä yksityisten toimijoiden kykyä ja kannustimia pääomasijoituksiin, ts. luoda lisää varakkaampia yksityisiä liiketoiminnan ohjaukseen kykeneviä sijoittajia. Tähän voidaan ainakin periaatteessa vaikuttaa verotuksen kohdennetuilla kevennyksillä. Toimet voisivat koskea esimerkiksi säätiöiden pääomasijoitusyhtiöihin tekemien sijoitusten verohelpotusta, kasvuyhtiöiden myyntivoittojen verohelpotusta, jos varat sijoitetaan nopeasti vastaavaa uuteen toimintaan sekä nykyisen listaamattomien yritysten osinkojen veroedun muokkaaminen paremmin riskinottoon kannustavaksi.
En liioin sulkisi keinojen joukosta suoraan pois perintöveron poistamista Ruotsin tapaan. Vuotuinen veromenetys olisi siinäkin kuitenkin noin 800 miljoonaa euroa. Iso osa verosäästöstä voisi lisäksi ainoastaan lisätä jo ennestään varakkaiden perheiden varallisuutta ilman suurempaa vaikutusta sijoituskäyttäytymiseen. Tarvitaan siis huolellista kustannus-hyöty-analyysiä. Korkeimpien ansiotuloverojen alentamiselle olisi ehkä paremmat perusteet tavoiteltaessa myönteisiä vaikutuksia osaajien työpanokseen ja Suomeen sijoittumiseen.
Tapa, jolla julkinen sektori voi rahankäytön määrää muuttamatta edistää tuottavuuden kasvua ovat innovatiiviset hankinnat. Parhaimmillaan ne voivat samanaikaisesti sekä parantaa julkisen tuotannon tehokkuutta että tuottaa markkinoilla myytäväksi sopia tuotteita ja palveluita. Suuren tehostamistarpeen sote-sektorin mutta myös esimerkiksi maanpuolustuksen ostoja olisi aikaisempaa enemmän katsottava tästä näkökulmasta.
Lopuksi
Tarve päästä viime vuosina toteutunutta parempaan tuottavuuden kasvuun on suuri. Mika Maliranta näkee jo vahvoja ituja tällaisen käänteen toteutumista. Risto Murto on huomattavasti pessimistisempi. Vaikka pidänkin Malirannan tuomaa mahdollisuuksien näkökulmaa tärkeänä, jaan Murron näkemyksen siitä, että emme voi luottaa tuottavuuden kasvun automaattiseen vahvistumiseen. En kuitenkaan ajattele, että asiaan ei voisi vaikuttaa.
Mitään nopeita taikatemppuja ja varsinkaan yksittäistä hopealuotia kasvun nopeuttamiseksi ei toki ole. Julkisen talouden ahtaus rajoittaa lisäksi politiikan tekijän liikkumavaraa olennaisesti. Näistä rajoituksista huolimatta voi löytää mahdollisuuksia politiikan muokkaamiseen niin, että pääsemme selvästi parempaan kehitykseen.
Ilmeinen toimintasuunta on panostaa lisää osaavan työvoiman tarjontaan. Tämä tarkoittaa sekä koulutustason nostamista että työ- ja opiskeluperäisen maahanmuuton edistämistä.
Toinen on tutkimus- ja kehitystoiminnan edistäminen. Kun parlamentaarisesti hyväksytty suunnitelma tähtää sen nostamiseen aivan kansainväliseen kärkeen ja tässäkin toiminnassa pätee laskevien rahahyötyjen periaate, julkisen rahoituksen lisäämiselle jo päätetystä ei ole perusteita. Huomiota on kiinnitettävä kohdennuksen tehokkuuteen.
Kolmas tärkeä ja nähdäkseni kiireisimmin huomiota vaativa asia on vahvistaa pääomarahoituksen tarjontaa. Paras, mutta vain hitaasti tuloksia tuottava keino on kasvattaa suuriin pääomasijoituksiin ja samalla yritysten ohjaamiseen kykenevien kotimaisten sijoittajien joukkoa, osaavaa pääomaa. Useat veropolitiikan toimet voivat tätä edistää.
Nopeampi tapa on lisätä valtion omia pääomasijoituksia, mikä tarkoittaa Tesin toiminnan laajentamista. Näin onkin tapahtumassa. Olisi kuitenkin tärkeää, että tässä hyödynnettäisiin mahdollisimman paljon yksityisten sijoittajatahojen osaamista ja rahoitusresursseja.
Investointiympäristöä parantava sääntelyn kehittäminen on myös ilmeinen, halpa kasvupolitiikan keino. Yritystuissa on pakko olla varovaisempi, mutta ihan kokonaan niitäkään ei voi sulkea pois.
Edellisiä epämääräisempi mutta merkityksellinen asia on asenneilmapiiri. Tarvitsemme kykyä panna asioita tärkeysjärjestykseen, hyväksyä muutosten tarve, valmiutta ottaa riskejä työelämässä ja yrittämisessä sekä avoimuutta suhteessa ulkomaailmaan, ml. tänne muuttaviin ihmisiin. Ja samalla olisi kaivettava esiin Globenin voiton ja Nokian menestyksen siivittämä 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun itseluottamus. Tämän ei pitäisi olla ylivoimaista. Olemme selvinneet nykyistä kasvuanemiaa pahemmistakin paikoista hyvin. Ripaus Slushin ja Start-up-yhteisön henkeä ei ole pahitteeksi poliittisille päättäjille ja isojen yritysten ja etujärjestöjen johtajille.
Nämä muutamat yleisluonteiset havainnot eivät valitettavasti yllä konkreettiseksi kasvuohjelmaksi. Sen kirjoittamista varten meillä onneksi on pääministerin kasvuryhmä.
