Suomi on nojannut lännettymiseen. Sitä, mitä kutsumme länneksi, uhkaa Trumpin myötä kuitenkin aivan uudentasoinen hapertuminen. Suomella on tässä ympäristössä tekemistä.
Max Jakobson esitti noin vuotta ennen Berliinin muurin murtumista yhtäkkiä yllättävältä tuntuvan kaksiosaisen kysymyksen ja antoi siihen samalla vastauksen, joka oli kysymyksen formuloinnin jälkeen itsestään selvä. Jakobson kysyi, mitä tapahtuu sosialistiselle Puolalle, jos sosialismista luovutaan. Siitä tulee kapitalistinen Puola. Mitä tapahtuu DDR:lle, jos sosialismista luovutaan? DDR lakkaa olemasta, koska valtion oikeutus liittotasavallasta erillisenä Saksana perustuu sosialismiin. Jakobsonin kysymys tuotti briljantin ennusteen tulevaisuudesta.
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja samalla myös taloudellisten ulkosuhteiden määrittämisen pitkä linja on koko sotien jälkeisen ajan ollut ”lännettyminen”. Suomi on pyrkinyt olemaan niin tiivis osa läntistä maailmaa kuin se kulloinkin on ollut mahdollista: IMF, Maailmanpankki, ASLA-Fulbright, Pohjoismaiden neuvosto, Efta, OECD, EY-vapaakauppasopimus, Euroopan neuvosto, ETA-sopimus, EU- ja eurojäsenyys, Naton yhteistyökumppanuus, Nato-jäsenyys.
Pyrkimystä on motivoinut kolme seikkaa: halu elää läntisten arvojen (demokratia, ihmisoikeudet, oikeusvaltio, sääntöperustainen kansainvälinen järjestys) mukaan, halu hyötyä taloudellisesti integraatiosta kehittyneisiin läntisiin talouksiin ja kaikkein tärkeimpänä tekijänä halu saada läntisestä yhteisöstä tukea Neuvostoliiton ja Venäjän uhkaa vastaan.
Mikä on vastaus Jacobsonin mallin mukaiseen kysymykseen: mitä Suomelle tapahtuu, jos länsi ei olekaan länsi? Onko kysymys järjetön? Ihan samassa mielessä kuin kysymys sosialismin loppumisen seurauksista toki. Ei läntinen maailma ole samalla tavalla katoamassa kuin sosialismi DDR:stä.
Mutta ehkäpä kärjistys auttaa fokusoimaan asioihin, jotka aidosti ovat muuttumassa. On ilmeisiä kehityspiirteitä, jotka ovat tehneet lännestä vähemmän lännen kaikissa niissä ulottuvuuksissa, jossa se on ollut Suomelle tärkeä. Trumpin uudelleenvalinta tuo näihin tendensseihin uuden tason.
Alkanut rapautuminen
Meidän läntisiksi arvoiksi katsomamme asiat eivät enää saa yhtä jakamatonta tukea lännessä eikä ylipäätään maailmassa kuin aiemmin saattoi ajatella. Euroopassa Unkari ja jokin aikaa sitten Puola toimivat tavalla, joka istuu varsin huonosti arvoihimme. Slovakia on samalla tiellä. Ranskassa, Itävallassa ja Saksassa äärioikeistolaiset puolueet ovat vahvistaneet radikaalisti asemiaan, Saksassa myös äärivasemmisto. Yhdysvalloissa Trump ja hänen tukijansa ovat vuosien ajan haastaneet demokratian ja oikeusvaltion periaatteita. Globaalisti demokratia on ottanut taka-askelia ainakin puolenkymmentä vuotta.
Toiseksi lännen taloudellinen painoarvo globaalissa taloudessa on supistunut ja jatkaa supistumistaan väestökehityksen erilaisuuden ja köyhempien maiden kiinnikuromisen seurauksena. Suomen ”lähi-länsi” eli läntinen Eurooppa on selvästi jäänyt jälkeen taloudellisessa kehityksessä Yhdysvalloista ja useilla tärkeillä teknologian ja tuotannon aloilla myös Kiinasta. Globalisaatio on kääntynyt ainakin osaksi talousblokkien välisesti protektionismiksi. Avoimesta vaihdannasta paljon hyötynyt Eurooppa on tässä selvä häviäjä.
Ukrainan sota on osoittanut paitsi Venäjän pysyväisluonteisen aggressiivisuuden myös lännen heikkouden vastata autoritaarisen maan muodostamaan uhkaan. Ukrainaa on toki tuettu – ja luultavasti paljon enemmän kuin Venäjä hyökkäystä aloittaessaan uskoi – mutta kuitenkin riittämättömästi uhan poistamiseksi. Samalla Euroopan maiden konventionaalisen sodankäynnin kyky on osoittautunut vaatimattomaksi eikä poliittisilla johtajilla ole ollut ymmärrystä tai rohkeutta ryhtyä sitä radikaalisti parantamaan Pohjoismaita, Baltian maita sekä Puolaa lukuun ottamatta. Näin siitä huolimatta, että kaikille asioita vähänkin seuraaville on selvää, että Venäjän intressit eivät rajoitu Ukrainan lännettymisen estämiseen. Moldova ja Georgia halutaan pitää venäläisen maailman piirissä. Jälkimmäisessä tavoite onkin toteutumassa. Hybridivaikuttamisella pyritään yhä taitavammin ja röyhkeämmin vaikuttamaan länsimaihin.
Trumpin paluu
Kaikkien näiden tendenssien kehitykseen vaikuttaa ratkaisevasti Yhdysvaltain poliittinen kehitys, täsmällisemmin sanottuna Donald Trumpin uudelleenvalinta presidentiksi. Toki hänen arvaamattomuutensa takia ennustaminen on vaikeaa. On kuitenkin selvää, että tällä kertaa hän on paremmin valmistautunut kuin 2016. Hän ei hyväksy ympärilleen enää ”aikuisia” vaan pelkästään lojalisteja. Iso joukko tällaisia ihmisiä on jo valmennettu ottamaan vastaan hallinnon tehtäviä. Projekti 2025 tarjoaa valmiit speksit toiminnalle.
Yksi asia on jokseenkin varmaa. Trump ei välitä Ukrainan kohtalosta. On varsin todennäköistä, että hän lopettaa sotilasavun Ukrainalle. Ilman Euroopan tuen olennaista lisäämistä tämä pakottaa Ukrainan Venäjälle sopivaan mutta ukrainalaisille katastrofaaliseen ratkaisuun.
Tämä merkitsee Ukrainan länsipyrkimysten romahdusta. EU varmaankin säilyttää jäsenyysoption, mutta sen toteutumisen uskottavuus heikkenee. Nato-jäsenyyttä Ukrainalle ei tarjota. Ukraina jää epämääräiseksi Venäjän seuraavaa hyökkäystä odottavaksi vyöhykkeeksi, jonne on vaikea yksityisiä investointeja saada ja josta osa ihmisiä siirtyy pysyvästi muualle.
Taistelujen taukoaminen antaa Venäjälle mahdollisuuden vahvistaa asevoimaansa käyntiin pannun sotatalouden voimin ja ehkä myös paremmalla ulkomaalaisella tuella sanktioiden lieventyessä tai ainakin niiden aukkojen kasvaessa. Putinin voitoksi tulkittu tulos tukee venäläisten käsitystä omasta voimastaan ja lisää uskoa imperialistisen politiikan kykyyn palauttaa Venäjän suuruus. Jos mahdollista, opposition merkitys kapenee entisestään. Kyky ja tahto uusiin aggressioihin vahvistuvat.
Samalla Ukrainan tappio on osoitus lännen heikkoudesta. Isoja puheita kyllä riittää, mutta tiukan paikan tullen oman talouden pienet uhraukset ja hyökkääjän pelottelut painavat enemmän. Tämä rohkaisee Venäjää lisäämään lännen horjuttamista hybridioperaatioin ja lopulta myös uuteen sotilaalliseen aggressioon, Ukrainassa mutta laajemminkin. Lännen uskottavuus kumppaneidensa puolustajana heikkenee myös globaalisti. Autoritaariset valtiot panevat yhä vähemmän painoa lännen puheille. Asiaa ei auta länsimaiden kaksinaismoralismi Israelin toimien suhteen.
Euroopan maiden sisällä Venäjän tahtoa mukaileva rauha Ukrainassa vahvistaa Putinia tukevia ja ymmärtäviä voimia. Le Pen, Wagenknecht, Orban saavat lisää uskottavuutta ”realisteina”.
Trumpin vaikutus Euroopan turvallisuuteen ei rajoitu vain seurauksiin Ukrainan hylkäämisestä. Yhtä iso asia on Trumpin valmius asettaa kyseenalaiseksi Naton perusidea, artiklan 5 turvatakuu. Hän on jo suoraan sanonut, ettei ole valmis puolustamaan maita, jotka eivät täytä 2 % puolustusmenovaatimusta. Transaktionisti Trumpille muidenkaan ehtojen asettaminen ei ole ongelma. Esimerkiksi: USA ei auta maita, jotka eivät tue USA:n taloudellisia, teknologiaan liittyviä ja jopa sotilaallisia toimia Kiinaa vastaan. Trump pyrkii myös mitä ilmeisimmin tukemaan kaikkia Euroopan unionia hajottavia pyrkimyksiä. Putinin lailla hän haluaa tehdä diilejä yksittäisten maiden kanssa.
Trumpin valtaantulo heikentää USA:ta sisäisesti ja samalla myös läntisten arvojen houkuttelevuutta globaalisti. Hänen ja hänen tukijoidensa toiminta perustuu ”vaihtoehtoisen todellisuuden” luomiselle. Tämä ulottuu naurettavista kampanjatilaisuuksien yleisömääräväitteistä, taloustilannetta, rikollisuutta, ilmastonmuutosta, pandemiaa koskeviin ilmeisiin vääristelyihin ja salaliittoteorioihin. Tietoon pohjautuvat poliittiset valinnat ja päätöksenteko rapautuvat.
Trump on ilmaissut halunsa puhdistaa hallinto ei-lojalisteista alempia tasoja myöten. Hän pyrkii selvästi eri tavoin heikentämään poliittisten vastustajien toimintaedellytyksiä hyökkäyksillä tiedotusvälineitä vastaan, vaikuttamalla vaalijärjestelyihin, puhumalla sisäisistä vihollisista, uhkaamalla vastustajia oikeustoimilla, rohkaisemalla kannattajiaan väkivaltaiseen toimintaan, valmiudella turvautua kansalliskaartiin ja ehkä jopa armeijaan sisäisiksi vihollisiksi määrittelemiään ihmisiä vastaan. Trumpilaisenemmistöinen korkein oikeus on jo eri tavoin antanut lisää liekaa perustuslain näkökulmasta kyseenalaisille toimille. Ei ole lainkaan liioiteltua kysyä, kestävätkö Yhdysvaltain demokraattiset instituutiot Trumpin neljää vuotta.
Myös Trumpin talouspolitiikka on riski maailmantaloudelle. Suunnitellut jättitullit haittaavat kansainvälistä kauppaa ja työnjakoa. Keskuspankin itsenäisyyden kyseenalaistaminen, rahoitusmarkkinoiden sääntelyn lieventäminen ja liittovaltion alijäämää kasvattavat veronalennukset lisäävät makrotaloudellisen epävakauden ja finanssikriisien riskiä. USA:n merkityksen takia muu maailma ei jää vaille vaikutusta.
Trumpin myötä ilmastonmuutoksen torjunta joutuu uudella tavalla kyseenalaiseksi. Vaikka osa USA:n osavaltioista jatkaisikin määrätietoisia toimia, liittovaltion politiikka tätä tuskin tekee sen paremmin kansallisesti kuin kansainvälisestikään. Tämä asettaa Euroopan ja etenkin sen pienet maat hankalaan välikäteen. Eurooppa ei yksin pysty ilmastonmuutosta torjumaan, vaikka vetäisi päästönsä nollaan. Ilmastopolitiikan taloudelliset ja poliittiset edellytykset heikkenevät. Syntyy ilmeinen paine painottaa pikemminkin sopeutumiskyvyn parantamista kuin itse ilmiön torjuntaa.
Mitä merkitsee Suomelle?
Väistämätön seuraus Trumpin uudesta kaudesta on Suomen turvallisuuden heikentyminen. Ukraina-voiton myötä Venäjän lisääntyvä kyky ja halu aggressioihin ei sivuuta rajanaapuri Suomea, vaikka ensimmäisenä listalla tuskin olemmekaan.
Suomea koskee mitä suurimmassa määrin myös Trumpin halu kyseenalaistaa Naton turvatakuut kaikille maille ja hänen halunsa olla hyvää pataa Putinin kanssa. Nato-jäsenyys, joka oli kovimmaksi arvioitu turvallisuutta lisäävä lännettymisen muoto, on Trumpin uudelleen valinnan jälkeen kyseenalainen lisä Suomen turvallisuuteen. Ilman USA:n ydinaseen pelotetta ja myös konventionaalista sotilaallista voimaa ml. tiedustelukykyä Euroopan Nato-maiden kyky sekä ennakolta hillitä että tarpeen vaatiessa puolustaa jäseniään on olennaisesti heikompi.
Venäjää peesaavien poliittisten voimien vahvistuminen Euroopassa tuskin vaikuttaa suoraan Suomen, Baltian tai Puolan tapaisissa maissa. Nämä ovat sen verran hyvin rokotettu putinismia vastaan. Heikentäessään EU-maiden koheesiota tällaiset ääriliikkeet kuitenkin vaikeuttavat yhteisen tehokkaan politiikan luomista Putinia vastaan ja ylipäätään yhteisen eurooppalaisen linjan luomista. Toisin sanoen, samalla kun Trumpin valtaantulo heikentää Yhdysvaltain tukea Euroopalle, hänen valtaantulonsa rohkaisee voimia, jotka pyrkivät jarruttamaan Euroopan unionin kykyä toimia yhdessä tehokkaasti ja jotka haluavat ”yhteistyötä” Venäjän kanssa.
Lisäksi protektionismin leviäminen heikentää Euroopan ja Suomen talousnäkymiä. Finanssikriisin riskin kasvaminen tekee samoin. Euroopan talouskehitystä heikentää jo muutenkin sen hitaus luoda uutta tuotantoa, joka korvaisi kannattamattomaksi muuttuvaa teollisuutta. Rakennemuutoksen vaikeus näkyy etenkin Saksassa, joka on Suomelle tärkeä kauppakumppani. Läheisyys Venäjään lisää Suomen maariskiä, jolloin ulkomaisten toimijoiden halukkuus investoida Suomeen voi heiketä merkittävästi ja myös valtionvelan rahoittaminen kallistua.
Koiviston käsitys Suomen ideasta kestää aikaa
Presidentti Mauno Koiviston vastasi kysymykseen Suomen ideasta yhdellä sanalla: selviytyä. Selviytymisstrategian keskeiset, eri aikoina eri tavoin painottuneet osat ovat olleet (1) Neuvostoliiton myötäily ei-elintärkeissä asioissa, (2) oman pesän pitäminen kunnossa, ennen kaikkea varautuminen uhan realisoitumiseen ja varautumiseen liittyvä viesti, että Suomi ei ole Neuvostoliitolle/Venäjälle helppo pala ja (3) lännettyminen, aina kun se on ollut mahdollista.
Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Venäjän myötäilyn tarve väheni. Varautuminen ja lännettyminen painottuivat. Venäjän hyökkäys Ukrainaan teki hetkessä selväksi suomalaisille, että tarvitaan lisää turvaa. Suomi orientoitui lisäämään varautumista ja lännettymistä. Vahva tuki Ukrainalle, oman puolustuksen vahvistaminen ja Nato-jäsenyys ovat tämän pilarit.
Mutta entä nyt kun lännettymisen antama suoja ja tuki yhteiskunnan hyvälle kehitykselle uhkaa osoittautua ajateltua heikommaksi samalla kun uhat voimistuvat? Venäjän myötäilyyn ei ole paluuta. Kysymykseksi jää, miten parantaa omaa selviytymiskykyä ja miten maksimoida ulkoinen tuki.
Ulkoisen tuen maksimoinnissa on kaiketi kaksi pääsuuntaa. Voimme koettaa tehdä poliittisesti mahdollisimman vaikeaksi edes Trumpin Yhdysvalloille olla tukematta Suomea Venäjän uhkaa vastaan. Voimme myös ehkä yrittää jotain samantapaista suhteessa Kiinaan, joka halutessaan kykenee vaikuttamaan Venäjään. Mihin asti tässä uudenlaisessa myötäilyssä pitäisi mennä ja miten sitä pitäisi toteuttaa? Siinäpä pohdittavaa ulkopolitiikan asiantuntijoilla ja päättäjillä.
Toinen suunta on pyrkiä kaikin keinoin vahvistamaan Euroopan yhteistä kykyä edistää ja puolustaa arvojaan ja viime kädessä turvata koskemattomuutensa. Eurooppa voi pärjätä ulkoisia uhkia vastaan vain, jos se on taloudellisesti vahva, panostaa puolustukseensa ja kykenee toimimaan yhtenäisesti suhteessa ulkomaailmaan. Nykytilanne on kaikissa näissä suhteissa epätyydyttävä. Tämä käy hyvin ilmi sekä Mario Draghin että Sauli Niinistön tuoreista raporteista. Asioiden korjaaminen ei ihan pikkuviilauksin onnistu.
Suomen EU-politiikan (ja Britannian politiikan) tulisikin määräytyä näistä kolmesta asiasta – talouden ja puolustuskyvyn vahvistamisesta ja yhtenäisyyden edistämisestä. Nämä tavoitteet näkyvätkin politiikassa, ainakin ylätasolla. On kuitenkin pakko kysyä, olemmeko todella valmiit kaikkeen siihen, mitä tämä edellyttää.
Tarvitaan selvästi enemmän EU:n yhteistä toimintaa ja rakenteiden uudistamista. On vaikea nähdä, että tarpeellinen politiikka onnistuisi ilman EU:n budjetin koon selvää kasvattamista, mikä tarkoittaa EU:n mahdollisuutta verojen keräämiseen ja/tai suurempia jäsenmaksuja. Pystyäksemme toimimaan riittävän nopeasti se tarkoittaa myös yhteistä velkaa välittömästi tarvittavien isojen toimien rahoittamiseksi. Tuki Ukrainalle sekä oma varustautuminen ja aseteknologian kehittäminen ovat tällaisia asioita. Ja päätöksentekokyvyn on parannuttava. EU ei voi jäädä yksittäisten jäsenmaiden panttivangiksi. On kyettävä toimimaan samanmielisten maiden kanssa. Jos tehostettu yhteistyö ei onnistu, on keksittävä hallitusten välisiä ratkaisuja.
Asetelmaa ei tee yhtään helpommaksi se, että samalla kun tarve voimakkaampaan eurooppalaiseen toimijuuteen on ilmeinen, sellaisen edellytykset ovat heikentyneet. EU:n kahdessa keskeisimmässä maassa Saksassa ja Ranskassa ei ole nyt eikä näköpiirissä sellaista johtajuutta, jonka varassa EU:n aiemmat isot askeleet otettiin. Saksassa kyvyttömyys on nyt kärjistynyt hallituskriisiksi. Voisivatko pienet pohjoiset maat, Suomi mukaan luettuna, katalysoida tarvittavia muutoksia, kuten FT:n kolumnisti Martin Sandbo toivoo? Viisaammilta toivon vastausta.
Oman pesän kuntoon saattamisessa on vähintään yhtä suuri haaste. On vaikea välttää päätelmää, että puolustus- ja laajemminkin turvallisuusmenoja on kasvatettava pitkäksi aikaa yli jo nyt nousseen tason. Samalla kuitenkin pitäisi parantaa pidemmän ajan talouskasvun edellytyksiä ja saada julkisen talouden velkaantuminen taittumaan. Näiden kaikkien yhteensovittaminen on kaikkea muuta kuin helppoa.
Muiden kuin turvallisuuteen liittyvien menojen merkittävä leikkaaminen on hankalaa ja epäsuosittua jo tehtyjen päätösten lisäksi. Verotuksen kiristämismahdollisuuksia hillitsee tarve välttää talouskasvua heikentäviä veromuutoksia. Lisää painoa on pantava sille, että kansalaiset kokevat meno- ja veropäätökset oikeudenmukaisiksi. Vaikeina aikoina kansakunnan yhtenäisyys iso arvo, eikä epäreiluksi koettu taakanjako sellaista edistä. Parempiosaisten veronkevennykset istuvat tähän huonosti riippumatta siitä kuinka hyödyllisiä kannustinvaikutuksia niillä voisi olla.
Tasavallan uusi presidentti Alexander Stubb on määritellyt Suomen ulkopolitiikan linjaksi arvopohjaisen realismin. Suurlähettiläspäivien puheessaan hän totesi, ettei Suomen idea ole enää vain selviytyä: ”Olemme aktiivinen toimija, joka etsii vaikutusmahdollisuuksia eri suunnilta”. Luulen, että lähivuosien ympäristössä realismia on pakko painottaa enemmän kuin arvoja, eikä vain ulkopolitiikassa. Aktiivista toimijuutta tarvitaan varmasti, mutta asioiden kehittyessä huonosti senkin on pakko painottua enemmän Suomen selviytymiseen kuin maailman muokkaamiseen paremmaksi.
Koiviston käsitys Suomen ideasta ei ole vanhentunut. Eikä Paasikiven sanonta tosiasioiden tunnustamisesta viisauden alkuna. Epätoivo on kuitenkin perusteeton. Selvisimme myös sotien jälkeen, jolloin länsi jätti meidät tulemaan toimeen Stalinin kanssa omine kykyinemme.
