Euroopan talouden ja turvallisuuden näkymät ovat huonot. Vuosi 2025 voi muodostua vedenjakajaksi. Pienten maiden mahdollisuus vaikuttaa on rajallinen, mutta ei olematon. Suomella on suuri intressi saada ryhtiä Euroopan toimintaan. Kaiken mahdollisen tekeminen tässä ei saisi jäädä kotimaan murheiden jalkoihin.
Tunnelmat Euroopassa ovat usealla tavalla ankeat. EU-alueen taloushaasteita laajasti tarkastellut Mario Draghin syyskuinen raportti ei paljastanut mitään salaisuutta. Alueen kyky luoda taloudellista kasvua on vuosien ajan ollut vaatimaton Yhdysvaltoihin ja luonnollisesti myös kiinnikurovaan Kiinaan verrattuna. Asetelma myöskään ole korjaantumassa itsestään. Eurooppa on pahoin jäljessä uuden teknologian luomisessa ja soveltamisessa.
Viimeistään Ukrainan sota on toisaalta paljastanut, että Eurooppa on huonosti varautunut huolehtimaan turvallisuudestaan, jota välittömimmin uhkaa aggressiivisesti käyttäytyvä Venäjä. On virheellisesti oletettu, että kauppa ja muu kanssakäyminen sitoo Venäjän osaksi yhteistä integroitunutta taloutta ja muokkaa siitä asteittain normaalin valtion. Näin ei käynyt. Ukrainan hyökkäyksen ohella Venäjä pyrkii monin eri tavoin horjuttamaan Euroopan demokratioita.
Iso osa Eurooppaa on jättäytynyt Yhdysvaltain asevoiman varaan epätodennäköisinä pidettyjä kovan turvallisuuden uhkia vastaan. Tähän ei enää voida luottaa aiempaan tapaan. Euroopan maat ovat myös luottaneet globaalien tarjontaketjujen toimivuuteen. Tässäkin on aiempaa isompia riskejä. Varautumisen laiminlyönti ulottuukin paljon laajemmalle kuin varsinaisiin sotilaallisiin uhkiin, kuten presidentti Sauli Niinistön laatima raportti osoittaa.
Talouskasvun korjaussarja kuitenkin olemassa?
Draghin raportti sisältää koko joukon linjauksia, jotka tähtäävät kasvun vahvistamiseen ja jopa niin, että samalla Euroopan haavoittuvuudet pienenevät ja Eurooppa kykenee jatkamaan kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa. Pääosa asioista on toki ollut esillä aiemminkin, mutta Draghin ehdotukset ovat kunniahimoinen ja varsin johdonmukainen kokonaisuus.
On hyvä syy ajatella, että Draghin korostama tavaroiden ja etenkin palveluiden sisämarkkinoiden edelleen tiivistäminen auttaisi talouskasvua merkittävästi helpottaessaan mittakaavaetujen hyödyntämistä, lisätessään kilpailua ja mahdollistaessaan erityisesti uuden innovatiivisen tuotannon nopean skaalaamisen kotimarkkinoilla. IMF:n tuoreen analyysin mukaan sisämarkkinaesteiden pienentäminen USA:n osavaltioiden välisiä esteitä vallitsevalle tasolle nostaisi tuottavuutta yli 6 %.[1]
Toinen ”no-brainer” on pääomamarkkinaunionin kehittäminen. Laajemmat integroituneet pääomamarkkinat lisäisivät etenkin riskipääoman tarjontaa. Tällä voisi olettaa olevan selvä myönteinen vaikutus uusien korkean tuottavuuden yritysten syntyyn ja kasvuun, mikä on ollut Euroopan suuri heikkous verrattuna Yhdysvaltoihin.
Kolmas tärkeä uuden liiketoiminnan syntymistä ja kasvua tukeva esitys on taloudellista toimintaa koskevan sääntelyn yksinkertaistaminen ja vähentäminen. EU on vuosien ajan luonut uutta sääntelyä selvästi enemmän ja yksityiskohtaisempana kuin Yhdysvallat, mikä näyttää ohjanneet uuden, etenkin dataa hyödyntävän liiketoiminnan kasvua Yhdysvaltoihin Euroopan sijasta.
Neljänneksi EU:n tasolla kohdennettavaa tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiorahoitusta tulisi selvästi lisätä ja kohdentaa sitä aikaisempaa selvemmin meriittien pohjalta.
Draghi esittää myös vahvaa julkista teollisuuspoliittista rahoituspanostusta strategisesti tärkeiksi arvioitaville aloille erilaisten yritystukien muodossa ja infrastruktuurin luomiseen. Iso osa näistä toimista kohdistuisi vihreän siirtymän edistämiseen. Kaiken kaikkiaan Draghin mukaan tarvitaan investointien lisäystä 800 miljardilla eurolla vuodesta, mistä vähintään 20 % olisi katettava julkisella rahoituksella.
Yritystukien ohella teollisuuspolitiikan tavoitteita olisi Draghin mukaan ajettava valikoivalla kauppapolitiikalla. Samalla kun raportti suhtautuu myönteisesti vapaakauppaan yleensä, sen mukaan esimerkiksi suoria sijoituksia Eurooppaan tulisi osin rajoittaa ja niihin tulisi osaksi liittää ehto teknologian siirrosta. Draghi tukee myös pyrkimyksiä hajauttaa strategisten raaka-aineiden lähteitä.
Toimien osittaiseksi rahoittamiseksi Draghi ehdottaa EU:n yhteisvelkaa elpymisrahaston mallin mukaan. Tuoreessa esitelmässään Draghi asettuu myös puoltamaan jäsenmaita koskevien finanssipoliittisten sääntöjen väljää tulkintaa niin, että jäsenvaltioiden investointien velkarahoitus helpottuu.[2] Päätöksenteon tehostamiseksi Draghi kannattaa määräenemmistöpäätöksenteon selvää lisäämistä.
Vaikka useille Draghin esityksille löytyy tukea eri puolelta Eurooppaa, osa niistä on hyvinkin kontroversiaalisia, sekä hyvin että huonommin perustein. Perinteiseen tapaan Etelä-Euroopassa suhtaudutaan myönteisesti yhteiseen rahoitukseen, oman tuotannon suojaamiseen kauppapolitiikassa ja yritystuilla kun taas Pohjois-Euroopassa nämä kaikki ovat huonossa huudossa. On ilmeinen vaara, että ehdotuksille käy kuin Lissabonin strategialle. Julistuksissa kasvutoimia luvataan, mutta käytännössä asioista ei kyetä sopimaan.
Myös turvallisuusvajeen korjaamistarve ja keinojakin tunnistettu
Niinistön raportti identifioi vastaavalla tavalla monia kehittämiskohteita. Kun EU ei ole sotilasliitto, sotilaallista turvallisuutta koskevat ehdotukset kohdistuvat ennen kaikkea materiaalisen valmiuden tehokkaaseen tuottamiseen. Tässä EU-maiden laajempi yhteinen toiminta voisi johtaa todella merkittäviin säästöihin, kun asejärjestelmien lukumäärää voitaisiin radikaalisti vähentää. Samalla eri maiden asevoimien yhteistoiminta helpottuisi.
Raportissa todetaan tärkeäksi Ukrainan jatkuva tukeminen. Tässä yhteydessä nostetaan esille myös tuen toteuttaminen ”halukkaiden koalition” voimin. Tätä voi pitää pyrkimyksenä realismiin tilanteessa, jossa kaikki jäsenmaat eivät koe Ukrainan puolustamista yhtä tärkeäksi kuin esimerkiksi Suomi.
Niinistö kiinnittää paljon huomiota yhteiskuntien kriisinkestokykyyn, resilienssiin puhtaan sotilaallisen puolustuskyvyn ohella. Tämä vaati mm. kyberturvallisuuteen ja huoltovarmuuteen panostamista ihan toisella tavalla kuin useimmissa maissa on tähän saakka tapahtunut.
Useimmat Niinistön ehdotukset näyttävät olevan pikemminkin olemassa olevien prosessien tehostamista kuin kokonaan uusia avauksia. Tämä helpottanee tuen saamista linjauksille, mutta muutos nykyiseen ei välttämättä ole suuri.
Huomionarvoinen Niinistön johtopäätös joka tapauksessa on, että EU:n tulisi jatkossa varata 20 % budjetistaan eri tavoin turvallisuutta vahvistavien toimien rahoittamiseen. Joiltain osin nämä panostukset voitaneen toki tulkita päällekkäisiksi Draghin esille nostaman EU:n innovaatiorahoituksen lisäämisen kanssa.
Naton eurooppalaisten jäsenten piirissä on samanaikaisesti selvästi lisääntynyt ymmärrys, että puolustusmenoja on lisättävä, ei vain sovittuun 2 % BKT:sta vaan sen ylikin.
Samoin kuin talouspolitiikassa myös turvallisuusuhkien suuruuteen ja niihin varautumisessa jäsenmaiden painotukset kuitenkin eroavat. Pääsääntö on, että mitä lähempänä Venäjää jäsenmaa sijaitsee, sitä suurempana sotilaallinen uhka koetaan. Yhteisestä linjasta sopiminen ei tässäkään ole helppoa.
Paine yhä kasvanut: Ukrainan tilanne ja Trump
Sekä Draghin että Niinistön raportit käsittelevät oikeastaan keskipitkän aikavälin politiikkatarpeita ja niihin vastaamista. Talouden ja turvallisuuden ympäristö on kuitenkin muuttunut jo muutamassa kuukaudessa parissa tärkeässä suhteessa huonompaan suuntaan.
Venäjän hyökkäys Ukrainassa on syksyn aikana edennyt, tuho lisääntynyt ja usko Ukrainan kykyyn palauttaa alueensa koskemattomuus nykyisin voimin on romahtanut. Venäjä on lisännyt sotaponnisteluitaan ja myös oppinut aiemmista virheistään samalla kun lännen, sekä Yhdysvaltojen että isojen Euroopan maiden, tuki Ukrainalle on jäänyt riittämättömäksi.
Marraskuussa Donald Trump valittiin uudelleen USA:n presidentiksi. Trump on usealla tavalla ongelma Euroopan kannalta, kuten aiemmassa blogissani koetin perustella. Välittömin haaste on hänen halunsa saada nopeasti Ukrainaan ”rauha”. Tähän hän on mitä ilmeisimmin valmis tavalla, joka jättäisi Ukrainan haavoittuvaan tilaan ja ruokkisi Venäjää jatkamaan aggressiota heti kun se on saanut koottua lisää voimia. Trumpin valmius kyseenalaistaa Nato-sitoumuksensa on tässä asetelmassa erityisen hankala asia.
Trumpin kauppapolitiikka voi puolestaan pahimmillaan johtaa kauppasotaan, jossa ulkomaankaupasta paljon hyötynyt Eurooppa on väistämättä iso häviäjä. Ja on selvää, että Trump vähentää panostusta ilmastopolitiikkaan, ja pyrkii edistämään amerikkalaisten yritysten etuja mm. sääntelyn vähentämisellä ja verotuksen keventämisellä. EU-yritysten kilpailuasetelma kärsii tästä. Trumpilla ja aseenkantajillaan ei myöskään ole estoja puuttua Euroopan politiikkaan mm. tukemalla avoimesti Euroopan epädemokraattisia voimia kuten Unkarin Orbánia ja Saksan äärioikeistolaista AfD:ta.
Tarve Euroopan politiikan tehostamiselle on siten jopa akuutimpi kuin Draghin ja Niinistön raporteissa oli luettavissa.
Avainmaiden poliittinen toimintakyky kuitenkin heikentynyt
Euroopan keskeisten maiden poliittinen kehitys kuluneena vuonna on heikentänyt niiden päätöksentekokykyä. Saksan hallitus on hajonnut ja uusi poliittinen hallitus saattaa syntyä vasta loppukeväästä helmikuisten liittopäivävaalien jälkeen. Tällöinkin on epäselvää, kuinka toimintakykyinen hallituksesta tulee. Populististen ja Venäjä-myönteisten äärioikeiston AfD:n ja äärivasemmiston Wagenknechtin puolueiden kannatus on vahvaa, jolloin muista puolueista koostuvan enemmistöhallituksen pohjavaihtoehdot ovat vähissä. ”Pakkoavioliitto” voi johtaa kunnianhimon suhteen vaatimattomaan pienimmän yhteisen nimittäjän ohjelmaan ja huonoon toimeenpanokykyyn.
Myös Ranskassa on poliittinen sekamelska. Uusi hallitus saatiin juuri kasaan, mutta sen kyky toimia tai edes pysyä vallassa on epäselvä. Poliittisen kentän hajautuneisuus, jälleen äärioikeiston ja äärivasemmiston vahvuus, tekee vastuullisen talouspolitiikan harjoittamisen hyvin vaikeaksi. Luottamus Ranskan kykyyn saada julkisen talouden velkaantuminen kuriin on jo heikentynyt. Korkoeron kasvu suhteessa Saksaan ja luottoluokituksen alennus ovat tästä vastaansanomattomia indikaatioita. Presidentin laajat valtaoikeudet antavat Macronille ulkopolitiikassa liikkumatilaa, mutta rahoitusta vaativien toimien, kuten Ukrainan tuen ja puolustusmenojen lisäyksen, läpimeno riippuu parlamentista ja on epävarmaa.
Samanaikaisesti Tsekissä ja Romaniassa Venäjä-myönteiset poliittiset voimat ovat vahvistuneet selvästi ja näistä maista voi tulla Unkarin ja Slovakian kaltaisia vastanrannankiiskiä EU:n päätöksenteossa. Itävallassa on suuria vaikeuksia muodostaa toimivaa hallitusta äärioikeistolaisen FPÖ:n vaalivoiton jälkeen. Venäjän hybridivaikuttaminen toimii hellittämättä.
Euroopan kyky muodostaa selkeä poliittinen tahto on näistä syistä ainakin lähikuukausina ja mahdollisesti pidempääkin heikompi kuin pitkään aikaan. Trumpin valtaantulo kuukauden kuluttua vaatisi toisaalta juuri samaan aikaan vahvaa yhteistä näkemystä, etenkin suhteessa Ukrainaa koskeviin asioihin mutta myös esimerkiksi Trumpin kauppapolitiikkaan vastaamiseksi.
Venäjän uhon takana pilkistää heikkous
Näiden synkkien näkymien rinnalla on kuitenkin myös toisenlaisia asioita.
Yksi on se, että viime aikojen sotilaallisesta menestyksestä huolimatta Venäjän voiman rajat alkavat tulla vastaan. Tästä on erilaisia indikaatioita. Pohjois-Korean sotilaiden osallistuminen sotaan kertoo miehistöongelmista, kun yleistä liikekannallepanoa ei poliittisista syistä rohjeta toteuttaa. Kyvyttömyys auttaa Al-Assadin hallintoa pysymään vallassa Syyriassa, jota Neuvostoliitto/Venäjä on tukenut vuosikymmenten ajan, kertoo, ettei ilmavoimia, aseita tai palkkasotilaita ole lähettää Ukrainan rintamalta muualle.
Talouden suorituskyvyn rajat ovat myös lähestymässä. Sotatarviketuotannon merkittävä laajennus ja sen edellyttämät investoinnit ynnä tuontihyödykkeiden osittainen korvautuminen kotimaisella tuotannolla on nostanut tuotannon kokonaismäärää. BKT:n kasvuksi arvioidaan kuluneena vuonna 3,5 %. Kasvun jatkumista rajoittavat kuitenkin sekä työvoimapula että vaikeudet parantaa tuottavuutta, kun läntistä teknologiaa on sanktioiden takia aiempaa huonommin saatavissa. Esimerkiksi Suomen Pankin Bofitin kasvuennuste vuodelle 2025 on 1 %. Inflaation kiihtyminen, virallisten lukujen mukaan lähes 10 prosenttiin ja keskuspankin korkojen nosto yli 20 prosenttiin ovat selvä osoitus siitä, että tarjonta ei tahdo pysyä kysynnän perässä.
Talouden ylikuumeneminen ei toki tarkoita, että Venäjän kyky käydä sotaa olisi romahtamassa. Mutta sodan jatkuminen nykyisellä intensiteetillään rasittaa Venäjän taloutta yhä enemmän ja vaatii tinkimistä siviilituotannosta ja muista kuin sotatarvikkeisiin liittyvistä investoinneista. Niin kauan kuin sotaa jatkuu, Venäjällä ei ole mahdollisuuksia kohentaa talouden surkeaa pidemmän ajan näkymää. Väestön supistuminen korkean kuolleisuuden, vähäisen syntyvyyden ja sodan aiheuttaman maastamuuton takia vähentää työpanosta. Sanktiot ja omistusoikeuksia koskeva epävarmuus hillitsevät investointeja yleensä ja etenkin läntisen teknologian hyödyntämismahdollisuuksia. ”Luova luokka” tuskin näkee Venäjää hyvänä innovaatioiden kehittämisen paikkana. Edellytykset tuottavuuden parantamiseen ovat kaiken kaikkiaan huonot. Lisäksi pidemmän päälle Venäjän tärkein vientitulojen lähde, fossiilinen energia menettää arvoaan.
Vaikka Putin & co. eivät välitäkään kansalaisten hyvinvoinnin kehityksestä ja venäläiset näyttävät edelleenkin sietävän poliittisten oikeuksien puuttumista ja taloudellista ahdinkoa hyvin, Venäjän talouden suhteellinen suorituskyky heikkenee progressiivisesti, ei vain USA:han ja Kiinaan mutta myös Eurooppaan nähden. Tämä vähentää väistämättä Venäjän kykyä vaikuttaa muuhun maailmaan.
Assadin nopea kaatuminen on lisäksi muistutus siitä, että autoritaariset regiimit ovat hauraampia kuin usein ajatellaan. Sorto, tiedonsaannin rajoitukset, manipulaatio ja korruptio luovat vastavoimia, jotka tilaisuuden tullen purskahtavat esille vallanpitäjät yllättävällä voimalla. Demokratian ja oikeusvaltion arvoa ei ihmisten mielistä myöskään helposti voi pyyhkiä pois, kun sellaisen näköala on kerran syntynyt. Georgialaiset todistavat tästä kaduillaan, ukrainalaisista puhumattakaan.
Koillis-Euroopan hetki?
Suomen ja sen kaltaisten maiden vaikutusvalta on luonnollisesti rajallinen. Mutta vallitsevassa tilanteessa Euroopan pienempien maiden vaikutus tapahtumien kulkuun voi olla normaaliolosuhteita suurempi.
Samalla kun Saksan ja Ranskan politiikan epäselvyys vaikeuttaa vahvan eurooppalaisen tahdon muodostamista, niiden heikkous antaa muille maille tilaa toimia ja tekee näiden näkemyksistä suhteellisesti tärkeämpiä. Turvallisuuskysymysten osalta tämä on jo näkynyt mm. siinä, että Viron Kaja Kallas nimitettiin EU:n yhteisestä ulkopolitiikasta vastaavaksi korkeaksi edustajaksi ja komission varapuheenjohtajaksi. Toinen merkki on Puolan aktiivisuuden ja näkyvyyden ja – niin uskon – myös vaikutusvallan kasvu. EU-neuvoston puheenjohtajuus vuoden 2025 alkupuoliskolla antaa Puolalle mahdollisuuden vaikuttaa normaalien instituutioiden kautta tehokkaasti.
Saksan ja Ranskan heikkous ilmenee myös komission parempina mahdollisuuksina edistää näkemyksiään. Tästä esimerkki on Etelä-Amerikan maiden kanssa neuvoteltu Mercosur-vapaakauppasopimus. Komissio hyväksyi omalta osaltaan sopimuksen, vaikka Ranska on ollut selvästi sitä vastaan.
Ajattelenkin, että Suomella ja Pohjoisen Euroopan muilla mailla on poikkeuksellinen mahdollisuus vaikuttaa myönteisesti ja omien intressien kanssa sopusoinnussa olevalla tavalla Euroopan turvallisuus- ja talouskehitykseen. Tämä edellyttää niiltä kuitenkin määrätietoisuutta, yhtenäisyyttä ja kykyä löytää liittolaisia oman viiteryhmän ulkopuolelta. Puolan, Baltian ja Pohjoismaiden johtajat näyttävät ainakin tiedostaneen tilanteen vakavuuden ja ehkä myös mahdollisuudet.
Prioriteettijärjestys: Ukraina, puolustus ja kasvuohjelma
Tärkeintä ja kiireellisintä on sen välttäminen, että Ukraina joutuu alistumaan ”rauhaan”, joka vie sen suvereniteetin ja estää sen tahdon olla osa läntistä yhteisöä ja joka rohkaisee Venäjää jatkamaan voimien keruun jälkeen aggressiotaan. Turvallisuuspolitiikan amatöörin silmin tämä edellyttää ainakin kolmea asiaa, joista pitäisi kyetä muodostamaan yhteinen kanta 20.1. mennessä, jolloin Trumpin uusi kausi alkaa.
Ensinnäkin Euroopan maiden on välittömästi lisättävä ja oltava valmis lisäämään pitkäaikaisesti Ukrainalle annettavaa aseapua ja taloudellista tukea USA:n vähenevän tuen korvaamiseksi. Toiseksi mahdollisen aselevon syntymisen jälkeen tarvitaan turvatakuut Ukrainalle uuden hyökkäyksen varalta. Jos tämä ei ole mahdollista tarjoamalla Nato-jäsenyyttä, Euroopan maiden on annettava kahdenväliset takuut ja niiden uskottavuuden varmistamiseksi sijoitettava taistelujoukkoja Ukrainaan. Kolmanneksi Venäjään kohdistuvia sanktioita ei pidä purkaa ennen kuin Venäjä on asianmukaisesti osallistunut sotatuhojen korvaamiseen. Tässä voidaan hyödyntää Venäjän keskuspankin pidätettyjä varoja.
Toinen prioriteetti Euroopassa täytyy olla vastuun ottaminen omasta turvallisuudesta pysyvästi, mikä väistämättä tarkoittaa myös suurempia julkisia menoja tähän tarkoitukseen. Kunnollinen Ukraina-ratkaisu helpottaisi toisaalta usealla tavalla myös pidemmän ajan turvallisuuden vahvistamista. Se vähentäisi Venäjän kannustimia uusiin aggressioihin. Tämä pienentäisi puolustusmenojen lisäämisen tarvetta ja tekisi lisäyksestä näin realistisemman.[3] Se, että Eurooppa ottaisi huolehtiakseen Ukrainan turvallisuudesta uudella tavalla ja lisäisi puolustusmenojaan, vähentäisi USA:n taakkaa. Trump voisi tulkita tämän voitokseen. Samalla ehkä vähenisi hänen halunsa irrottautua Natosta.
Myöskään puolustusmenojen lisäämistä koskevia päätöksiä Euroopan maat eivät voi lykätä kovin kauaksi. Voisi kuvitella, että Trumpille riittäisi suuren voiton tuulettamiseen, jos Naton eurooppalaiset jäsenmaat kykenisivät ensi kesän huippukokoukseen mennessä selkeästi sitoutumaan suurempaan menotasoon.
Talouskasvua edistävien toimien valmistelussa on hieman enemmän aikaa, mutta ei tuhlattavaksi asti. Draghin esitykset ovat tässä hyvä lähtökohta, vaikka kaikilta osin niiden toteuttaminen ei ole realistista tai välttämätöntä. Ohjelman ajatus EU-maiden investointiasteen nostamisesta 5 prosenttiyksiköllä, siis korkeammalle tasolle kuin Yhdysvalloissa, tuntuu ylimitoitetulta. Voisi hyvin ajatella, että parempaan kasvutulokseen päästään pienemmälläkin investointivolyymilla, jos investoinnit kohdentuvat tehokkaasti. Tältä kannalta liiallisen sääntelyn purkaminen sekä huolellinen harkinta ja tiukat tehokkuuskriteerit EU:n omassa rahankäytössä sekä jäsenmaiden valtiontukiratkaisuissa ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin investointimäärän lisäyksen tavoittelu sinänsä. EU:n budjetin täytyy kuitenkin joka tapauksessa kasvaa tuntuvasti seuraavalla rahoituskehyskaudella.
Lisämenot Ukrainan tukeen ja EU-maiden puolustuksen vahvistamiseen ovat luonnollisesti hankala poliittinen kysymys lähes kaikissa Euroopan maissa. Pohjoisen Euroopan maat, Suomi mukaan lukien, voisivat auttaa asian etenemistä parhaiten osoittamalla joustavuutta rahoitustapojen suhteen.
Ukrainan tuki ja osa puolustuksen kehittämisestä on tehokkainta hoitaa yhdessä ja etupainotteisesti. Tämä puoltaa yhteisen velan käyttöä rahoitukseen näihin tarkoituksiin. Perinteisesti yhteisvelkaan kielteisesti suhtautuneen Suomen selvästi ilmaistu kompromissivalmius tässä asiassa on yhteisymmärryksen syntymisen kannalta tärkeää. Myös jäsenmaisen finanssipolitiikkaa koskevien uusien sääntöjen tulkinnassa puolustusmenojen lisäys olisi syytä ottaa huomioon. Tämä voisi tapahtua esimerkiksi ottamalla tällaisten menojen lisäys perusteeksi pidentää normaalia 4 vuoden sopeutusperiodia 7 vuoteen.[4]
Maiden erilaisten näkemysten takia on epärealistista olettaa, että kaikki maat olisivat halukkaita kaikkiin nopeasti tarvittaviin toimiin, etenkään Ukrainan tuen selvään lisäämiseen ja turvatakuisiin. Tämän vuoksi on ”halukkaiden koalitio” tehostetun yhteistyön muodossa tai hallitusten välisin sopimuksin on uskoakseni välttämätöntä ripeälle toiminnalle. Normaalia yhteisömenetelmää arvostaneen Suomen on syytä tähän taipua ja itse asiassa auttaa tarvittavien koalitioiden synnyttämisessä.
Onni suosii rohkeaa?
Euroopan suunta on avoin monella tavalla vuonna 2025. Lähtökohta on kaikkea muuta kuin lupaava. Mutta murroskohdissa voi tapahtua myös hyviä asioita.
Avoin tilanne antaa pienillekin maille vaikutusmahdollisuuksia. Suomella on suuri intressi saada Eurooppa ryhdistäytymään turvallisuustilanteen parantamiseksi. Ja yhtä lailla Suomelle on tärkeää saada Euroopan talous paremmalle uralle.
Pelkän julkisen tiedon pohjalta ei pysty sanomaan, kuinka tehokkaasti Suomi kulissien takana toimii. Tasavallan presidentin aktiivisuus ja myös hallituksen toimet, kuten esimerkiksi pääministerin onnistuneelta vaikuttanut seminaari Saariselällä, viittaa siihen, että yritystä on.
Olisi tärkeää, että samalla kun kotimaassa varaudutaan huonoihin kehityskulkuihin päätöksentekijöillä riittäisi energiaa Euroopan asioihin ja kunnianhimon taso asetettaisiin tässä vaikuttamisessa korkealle.
[2] https://cepr.org/publications/policy-insight-137-europe-back-domestic-growth
[3] Kielin maailmantalouden instituutti on arvioinut, että Venäjän voitto Ukrainassa aiheuttaisi Saksalle 10-20 kertaa niin suuren vuotuisen rasituksen kuin tähänastiset kustannukset ovat olleet.
[4] Se, että EU:n yhteisvelka on perusteltu ratkaisu tarpeeseen nopeasti lisätä Ukrainan tukea ja varustautumista, ei tarkoita, että yhteisvelka olisi järkevä ratkaisu kaikkiin EU:n rahoitusongelmiin. Niin kauan kuin EU:n päätöksenteko ei ole liittovaltioimaisen keskitettyä verotuksen ja verojen käytön suhteen, yhteinen velka on usealla tavalla riskipitoinen järjestely, eikä sitä pidä lisätä yhtään enempää kuin on aivan välttämätöntä. Yksi mahdollisuus vähentää liiallisen yhteisvelan määrää on kohdistaa elpymisrahaston vielä käyttämättömiä varoja uudelleen.
