Suomella on käsissään isoja taloutta ja turvallisuutta koskevia ongelmia. Yksituumaisuus on tavoiteltavaa, osin jopa elintärkeää niihin vastaamisessa. Sen edellyttämää koheesiota on tuettava eri suunnista. Loppupeleissä yksituumaisuuttakin tärkeämpää on kyky tehdä päätöksiä. Tämä vähemmistöön jäävien on hyväksyttävä.
Kielitieteilijä Janne Saarikivi herätti joulun alla huomiota HS:n esseellään. Saarikivi väitti Suomessa vallitsevan Tuntemattoman sotilaan Lammion hengen: isänmaan edun nimissä kansalaisia vaaditaan yksimieliseen riviin niin maanpuolustuksen vahvistamiseksi kuin valtiontalouden tasapainottamiseksi. Saarikivi kirjoittaa, ettei halua sota- ja sotehulluuteen ajautunutta Lammio-Suomea puolustaa. Puolustettavana hän sen sijaan pitää ”vastahankaista Suomen kansaa”, ”kriittistä ihmistä, joka on eri asia kuin valtio”.
Saarikiven kritiikki kohdistuu yksituumaisuuden vaatimukseen, sodanuhan ja maapuolustuksen korostamiseen, kilpailukykypuheeseen ja julkisen talouden tasapainottamiseen. Kritiikki ampuu minusta reilusti yli ja sivuuttaa aiheelliset turvallisuutta ja talouden kestokykyä koskevat huolet aivan liian kevyesti. Tästä huolimatta hänen viestissään on myös varteenotettavaa.
Kapea käytävä
Viime vuonna taloustieteen Nobelin saaneet Daron Acemoglu ja James Robinson kirjoittivat viitisen vuotta sitten kirjan ”Kapea käytävä”. Sen teesi on, että kansalaisten vapaus ja yhteiskunnan hyvä kehitys voi toteutua vain vahvan valtion ja vahvan kansalaisyhteiskunnan ollessa olemassa yhtä aikaa. Vahvaa valtiota tarvitaan väkivallan hillitsemiseksi, lakien valvomiseksi ja elämälle ratkaisevien julkisten palveluiden tuottamiseksi. Vahvaa kansalaisyhteiskuntaa tarvitaan valtion vallan kurissa pitämiseksi.
Saarikivi puolustaa samanaikaisesti sekä vahvaa valtiota että vahvaa kansalaisyhteiskuntaa. Vahvaa valtiota julkisten palveluiden tuottajana ja rahoittajana, vaikka kyseenalaistaakin tarpeen vahvistaa toimintaa turvallisuuden parantamiseksi. Vahvan kansalaisyhteiskunnan puolesta hän puhuu korostamalla ihmisten oikeutta olla erimielisiä vaikkapa rajalaista tai nykyisten vallanpitäjien luonnonsuojelua, sote-palveluita tai kulttuurin ja tieteen roolia koskevista näkemyksistä.
Saarikivi puolustaa itse asiassa Acemoglun ja Robinsonin hyväksi esimerkiksi tai jopa ihanteeksi nostamaa pohjoismaista mallia. Sen keskeinen piirre on yhtäältä suuri ja monella tapaa ihmisten elämään vaikuttava julkinen sektori, joka pikemminkin tukee kuin estää markkinamekanismia hyvän elämän aineellista pohjan luomisessa. Tämän rinnalla on vahva erilaisia näkemyksiä heijastava kansalaisyhteiskunta, joka pitää vallankäyttäjät kurissa ja takaa kansalaisille suuren vapauden. Tämä puolestaan ylläpitää kansalaisten luottamusta valtion toimintaan.
Erilaiset kansainväliset vertailut osoittavat, että Pohjoismaat ovat todellakin onnistuneet hyvin hyvinvoinnin tuottamisessa kansalaisille (BKT asukasta kohden), vieläpä kv-vertailussa hyvin tasaisesti (tuloerot, köyhyys, tuloliikkuvuus) ja kansalaisten vapauden säilyttäen (esim. Freedom House’n poliittisia oikeuksia ja kansalaisvapauksia koskeva indeksi). Suomi on osassa vertailuja jopa Pohjoismaidenkin joukossa kärjessä. Tästä näkökulmasta lähtökohdan pitäisi olla varsin hyvä.
Verrattuna muihin Pohjoismaihin Suomen ongelma kuitenkin on, että taloudellinen pohja mallin ylläpitämiseksi on viimeisten 15 vuoden kehnon kehityksen takia selvästi muita huonompi. Talouskasvu on takunnut, asukasta kohden laskettu BKT on polkenut paikallaan, julkiset menot ovat tästä huolimatta jatkaneet kasvuaan ja kaikesta julkisen sektorin tarjoamasta hyvästä – ml. tuloerojen ennätyksellisestä tasoittamisesta – on voitu huolehtia vain velkaantumalla. Julkisen velan suhteen Suomi ei enää ole Pohjoismaa vaan tyypillinen EU-maa. Nämä tosiasiat eivät muuksi muutu, vaikka selitykseksi voidaan löytää muista maista poikkeavia häiriöitäkin. Yhtä selvää on, että jatkuessaan tällainen kehitys rapauttaa kyvyn ylläpitää pohjoismaista mallia.
Toinen Suomen muista Pohjoismaista erottava seikka on, että meihin ulkoa kohdistuva turvallisuusuhka on aggressiivisen, autoritaarisen Venäjän naapurina selvästi suurempi. Tuorein poliittinen kehitys Yhdysvalloissa tarkoittaa, että sieltä Eurooppaan saatava tuki Venäjää vastaan on aikaisempaa kyseenalaisempaa. Pian valtaan nouseva Trump näyttää itse asiassa pitävän Euroopan demokratioita suurempana vastustajanaan kuin Venäjää, jonka toimia hän ei kritisoi vaan pikemminkin ymmärtää. Samanaikaisesti Putinia asiallisesti tukevien poliittisten ääriryhmien kannatus on lisääntynyt useissa Euroopan maissa. Tämä heikentää EU:n kykyä yhteiseen toimintaan.
Talouden ja turvallisuuden välillä on myös ikävä yhteys: mitä heikompi taloudellinen pohja maalla ja valtiolla on, sitä vaikeampaa on turvallisuusuhkiin varautua. Toisaalta mitä suuremmat turvallisuusuhat ovat, sitä enemmän niihin varautuminen syö resursseja, jotka olisivat hyvinvoinnin kannalta paremmassa käytössä toisaalla. Lisäksi turvallisuusuhkien luoma epävarmuus voi sellaisenaan heikentää taloudellisen hyvän luomisen edellytyksiä.
Näistä syistä on aivan paikallaan, että Suomen julkisessa keskustelussa kiinnitetään paljon huomiota kansantalouden suorituskyvyn parantamiseen, julkisen talouden vakauttamiseen ja turvallisuutta lisääviin toimiin. Näiden yhteensovittaminen on kaikkea muuta kuin helppoa, eikä eripuraisuus sitä helpota.
Päätöksenteko sanelua?
Istuvan hallituksen politiikka on epäilemättä pyrkinyt sekä turvallisuuden vahvistamiseen että julkisen talouden vakauttamiseen. Onko toteutettu politiikka sitten ollut jotenkin epädemokraattista, ”lammiomaista” kaikkien pakottamista ruotuun? Ei kai yhtään enempää kuin yleensäkään poliittinen päätöksenteko ja siihen liittyvät julkiset puheenvuorot.
Politiikan sisällöstä on päätetty normaalin prosessin mukaan. Maassa oleva enemmistöhallitus on vienyt sekä turvallisuuteen että julkisen talouden sopeuttamiseen liittyvät ratkaisut läpi eduskunnassa pääosin haluamallaan tavalla, osin opposition laajasti tukemana, osin sen jyrkästi vastustamana. Osin etujärjestöjen tukemana, osin niiden jyrkästi vastustamana.
Tehtyihin päätöksiin on toki vaikuttanut hallituskoalition kokoonpano, kuten aina. Puolueiden edustamat arvot ja kannattajien edut heijastuvat ratkaisuihin. Kyseessä on oikeistohallitus. Tällöin ei ole mitenkään outoa, että julkisen talouden sopeutuksessa painotetaan enemmän menojen leikkaamista kuin verotuksen kiristämistä ja talouskasvun vahvistamiseksi ollaan valmiit vähentämään erilaista sääntelyä ja heikentämään ay-liikkeen vaikutusvaltaa.
Turvallisuuteen liittyvät ratkaisut on toistaiseksi tehty suuren yksimielisyyden vallitessa, kuten Nato-päätös edellisellä hallituskaudella. Kiistanalaisen ns. rajaturvallisuuslain takana oli pääosa myös oppositiosta. Minusta laaja yksituumaisuus avoimen keskustelun jälkeen oli tässä kuten yleensäkin turvallisuuteen liittyvissä kysymyksissä hyvä asia. Päätetty laki on ongelmallinen sekä perustuslain että Suomea sitovien kv-sopimusten näkökulmasta. Tämä perusteli huolellisen keskustelun ja myös sen, että asiasta päätettiin 5/6 enemmistöä vaativassa vaikeutetussa järjestyksessä.[1]
Huoleton ei kuitenkaan voi olla
Demokratian toiminta edellyttää, että päätöksiä kyetään tekemään erilaisista mielipiteistä huolimatta. Tämä vaatii yhtäältä kykyä muodostaa enemmistöjä, joilla on riittävän yhteinen näkemys keskeisistä kysymyksistä. Pitää olla puolueita, jotka kykenevät yhteistyöhön. Toisaalta on välttämätöntä, että vähemmistöön jäävät kunnioittavat enemmistön tahtoa. Tämä kaikki onnistuu sitä varmemmin, mitä paremmin kaikki ihmiset kokevat olevansa osallisia yhteiskunnassa.
Osallisuuden kokemuksessa on osaksi kysymys aineellisista seikoista, kuten tulotasosta suhteessa muihin tai mahdollisuuksista koulutukseen, etenemiseen jne. Mutta myös ei-aineellisilla seikoilla voi olettaa olevan merkitystä: kunnioitetaanko yhteiskunnassa omia arvoja, pidetäänkö ihmisiä arvokkaina, kuunnellaanko ihmisten ääntä, vaikka kaikki päätökset eivät oman maun mukaisia olisikaan.
Demokraattisten maiden vaikeudet toimia tehokkaasti ja samalla demokratian kannatuksen heikentyminen viime vuosina liittyvät yhteistyökykyisten poliittisten voimien heikentymiseen ääriliikkeiden vahvistuessa. Jälkimmäisten kannatuksen taustalla on luontevaa ajatella olevan juuri osallisuuden kokemuksen heikentyminen, eri maissa epäilemättä hieman eri syistä.
Niin Trumpin kannatusta USA:ssa kuin Ranskan RN:n tai Saksan AfD:n ja BSW:n tukea Saksassa tai FPÖ:n kannatusta Itävallassa on vaikea täysin ymmärtää pelkästään aineellisten tekijöiden perusteella. Väittäisin, että näissä tapauksissa kuten myös populistipuolueiden nousussa laajemminkin merkittävä seikka on ollut se, että osa väestöstä on kokenut jääneensä yhteiskunnan eliitin sivuuttamaksi tai jopa halveksimaksi. Tällainen osattomuusnäkökulma on sukua Saarikiven arvelulle Euroopan äärioikeiston nousun syistä: taustalla on poliitikkojen haluttomuus tehdä maistaan kansalaistensa näköisiä.
Ääriryhmien vahvistumiseen on vaikuttanut myös tiedonvälityksen mullistus. Sosiaalinen media on luonut aivan uudenlaisia mahdollisuuksia kyseenalaisen ja suorastaan valheellisen tiedon levittämiseen. Lisäksi algoritmit tukevat uudella tavalla samanmielisten kuplien syntymistä, kun ihmisille tarjotaan viestejä, jotka tukevat heidän aiempia kantojaan. Liberaalin demokratian vastaiset valtiolliset toimijat, (Venäjä, Kiina, …) ja muut manipuloijat (Trump, Musk, …) ovat löytäneet sosiaalisesta mediasta tehokkaan keinon valhetiedon levittämiseen omien intressien tukemiseksi.
Valheiden levittämisen ja manipuloinnin voi lisäksi odottaa edelleen kasvavan. Tekoäly luo yhä vaikuttavampia mahdollisuuksia tiedon vääristelyyn. Trumpin menestyksen myötä amerikkalaiset sosiaalisen median alustat ovat nyt entisestään vähentämässä puuttumista valheelliseen tietoon. On myös jokseenkin varmaa, että Trumpin hallinto tulee painostamaan EU:ta vähentämään näiden alustojen toimintaan EU-alueella kohdistuvia rajoituksia. Informaatiovaikuttamisen menestystarinat rohkaisevat lisäksi manipulaattoreita entistä kovempiin toimiin.
Valheellinen tieto on keskeinen ääriryhmien ja niiden tukijoiden keino rapauttaa demokraattisten yhteiskuntien toimintaa. Sillä luodaan yhtäältä käsitystä, ettei mihinkään ja etenkään viranomaisten välittämään tietoon voi luottaa. Toisaalta luodaan viholliskuvia omaan ajatustapaan taipuvaisten mobilisoimiseksi. Se, miten ”vaihtoehtoista todellisuutta” luovan valhetiedon levittämisen vaikutuksia pystytään estämään, on luultavasti yhtä tärkeää kuin yhteiskuntien koheesiota rapauttavien objektiivisten syiden vähentäminen.
Suomen tilanne
Suomessa ei ole Trumpin kaltaisia vaikutusvaltaisia poliitikkoja, jotka perustavat toimintansa ilmeisiin valheisiin ja tarpeen vaatiessa pyrkivät väkivallalla ja vastustajien pelottelulla pysymään vallassa. Eikä meillä ole AfD:n, RN:n tai FPÖ:n kaltaisia Putinia peesaavia äärinationalistisia puolueita. Perussuomalaiset eivät sellainen ole. Joidenkin jopa johtavien PS-poliitikkojen maahanmuuttajia koskevat puheenvuorot ja rasismin vähättely ovat kyllä vastenmielisiä ja maahanmuuttolinjaukset kokonaisuudessaan taloudellisessa mielessä huonoja. Samoin puolueen edustajat kyseenlaistavat useasti hyvin oudolla tavalla tutkimustiedon merkityksen esim. ilmastokysymyksissä ja myös laatumedian, kuten Yleisradion, uutisoinnin faktuaalisuuden.
Mutta kokonaisuutena puolue toimii minusta demokratian pelisääntöjä kunnioittaen. Sen mukanaolo hallituksessa on luonnollinen tapa ottaa kansan vaaleissa ilmaisema tahto huomioon. Menettely ei poikkea mitenkään Suomen pitkästä ja onnistuneesta perinteestä integroida poliittisen kentän laidat päätöksentekoon vastuullisiksi toimijoiksi. SKDL:n hallitusvastuut eivät johtaneet vallankumoukseen, vaikka puolueen toimijoissa tätäkin kannattavia oli, eikä perussuomalaisten hallituksessa olo johda oikeistodiktatuuriin.
Toiseksi yhteiskunnallisen koheesion lähtökohta on hyvä. Tuloerot ovat pienet ja köyhyys vähäistä. Vähemmistöjen asema on varsin hyvin turvattu. Suomessa ei ole väkivallan ja muun rikollisuuden leimaamia alueita samassa mielessä kuin jopa Ruotsissa.
Suomalaisten luottamus viranomaisiin, tutkimustietoon ja valtavirtamediaan on yhä vahva. Suomalaiset on kokemuksen kautta rokotettu hyvin Venäjän informaatiovaikuttamista vastaan. Suomi on muihin maihin verrattuna ylipäätään hyvin varautunut erilaisen hybridivaikuttamisen varalta.
Näistä hyvistä lähtökohdista huolimatta on aihetta kiinnittää huomiota yhteiskunnan koheesion säilyttämiseen. Talouden pitkäaikainen anemia ml. viimeaikainen suhdannetaantuma on heikentänyt monien tulevaisuudenuskoa, Itä-Suomessa ja laajemminkin harvaanasutussa osassa maata useat osin pitkäaikaiset trendit ovat johtaneet näivettymiskierteisiin, maahanmuutto on tuonut mukanaan lieveilmiöitä kasvukeskuksissa, miesten ja naisten arvomaailmat näyttävät eriytyvän. Julkisen talouden välttämättömät tapainotustoimet kohdistuvat väistämättä tulonsiirroista ja julkisista palveluista riippuviin. Vaikka näitä ongelmia ei voi kokonaan välttää, on tärkeää pyrkiä hillitsemään vaikutusten kasautumista ja toimia niin, että kansalaiset voivat laajasti pitää politiikan kokonaisuutta reiluna.
Osallisuuden kokemuksen kannalta on tärkeää myös kunnioittava suhtautuminen kaikkiin ihmisiin. Tämä ei ole ollut länsimaiden liberaalin eliitin vahvuuksia. Hillary Clintonin lausahdus ”säälittävistä” Trumpin tukijoista on kuuluisa mutta ei ainoa ilmaus tästä. Suomessakin ”tuulipukukansaan” on usein suhtauduttu yliolkaisesti. Perinteisten arvojen noudattamista on pidetty vanhanaikaisena, samalla kun on korostettu esimerkiksi maahanmuuttajien tapojen kunnioittamista. Kantaväestön huolia integroitumattomien maahanmuuttajien rikollisuudesta on vähätelty. Syrjäseuduille asumaan jääneitä on pidetty tyhminä, ellei insestiin taipuvina. Monien suomalaisten on ollut vaikea ymmärtää olevansa moraalittomia tai kehityksestä jälkeenjääneitä, jos he eivät ole osanneet pitää ongelmana suvivirren veisaamista kevätjuhlassa, ei-lappalaisen oikeutta maalata lappalaishahmoja tai Afrikan tähteä päiväkodin lautapelivalikoimassa. Uskon, että eliitin vähän ymmärtävämpi suhtautuminen perinteisiin katsantokantoihin nojautuvia kohtaan vähentäisi populististen äärisuuntausten mahdollisuuksia saada vastakaikua erilaisilla pöyristymistempuilla.
Faktatiedon aseman turvaaminen sekä yleisessä julkisessa keskustelussa että varsinaisen poliittisen päätöksenteon pohjana vaatii niin ikään lisää huomiota. Sosiaalisen median alustojen osalta vain EU-tason toiminta voi hillitä valhetiedon levittämistä, eikä se ole sillekään helppoa. Suomessa voimme kuitenkin monella tapaa edistää totuuteen pyrkivää tiedonvälitystä. Medialukutaidon opetuksen tehostaminen kouluissa on yksi asia. Toinen on vakiintuneiden laatumedioiden taloudellisten toimintaedellytysten ja riippumattomuuden turvaaminen, ml. Yleisradion toiminta. Faktantarkistuskulttuuria on myös syytä tukea, etenkin poliitikkojen lausumien osalta.
Oma kysymyksensä on tutkimustiedon hyödyntäminen päätöksenteossa. Tämä ei ole ollut erityinen vahvuus Suomessa, vaikka viimeisten 15 vuoden aikana tilanne on parantunut. Kuluvalla hallituskaudella kehitys on kuitenkin taas ottanut takapakkia. Ns. VN-teas-rahoituksen ja yritystukien tutkimusjaoston lakkauttaminen sekä poikkeuksellinen puuttuminen Suomen Akatemian ns. Strategisen tutkimuksen teemavalintoihin ovat osoituksia tästä. Poliittisella päättäjällä on toki viimekätinen oikeus arvottaa politiikkavaihtoehtoja ja ottaa näin tehdessään tutkimustietoa hyvänä pitämällään tavalla huomioon. Mutta se, etteivät päätöksentekijät halua edes altistaa itseään tällaiselle tiedolle, on todella huono kehityspiirre, johon on saatava muutos.[2]
Poliitikkojen rooli kaikkia kunnioittavan käyttäytymisen ja faktapohjaisen keskustelun ylläpitämisessä on keskeinen. Trumpin ja hänen aisankannattajiensa valheisiin perustuvat rajut syytökset ja hyökkäykset poliittisia vastustajiaan kohtaan ovat heijastuneet maan koko poliittiseen kulttuuriin. Meilläkin poliittisten toimijoiden kielenkäyttö on muuttunut jyrkemmäksi. Tässä on hengenvedon paikka. Tiukkaakin kritiikkiä voi esittää asiallisesti.
Keskitytään olennaiseen
Talouden tilanne ja näkymät sekä turvallisuusympäristön muutos tekevät erinomaisen perustelluksi antaa politiikassa paljon painoa talouskasvun vahvistamiselle, julkisen talouden tasapainottamiselle ja turvallisuutta vahvistaville toimille. Viime kuukausien poliittinen kehitys Yhdysvalloissa ja Euroopassa lisää entisestään riskiä monenlaisesta talouteen ja turvallisuuteen liittyvästä turbulenssista.
Laaja kansallinen yksituumaisuus on tällaisessa ympäristössä hyödyksi, turvallisuuden edistämisessä jopa elintärkeää. Tämä on syytä ottaa huomioon sekä politiikan sisältöä määritettäessä että tavassa, jolla yhteiskunnallista keskustelua käydään. Kansalaiset on koetettava pitää mukana. Jakolinjoja ei pitäisi tarpeettomasti rakentaa toissijaisilla identiteettipolitiikan pöyristymisillä, eikä muutenkaan.
Yksimielisyyden hakemisessa vaarana on kuitenkin päättämättömyys tai nahkapäätökset. Kansalaisten etuja pitkän päälle palveleva politiikka vaatii kykyä tehdä valintoja, kulloisenkin enemmistön määrittämällä tavalla. Tähän vähemmistöön jäävien on tyydyttävä, eikä tässä ole kyse mistään lammiomaisesta riviin käskemisestä. Vaaleissa eri tahot voivat hakea kannatusta oman mielensä mukaiselle politiikalle.
[1] Perustuslakivaliokunnan kuulemien asiantuntijoiden ylivoimainen enemmistö katsoi, ettei lakia voisi esitetyssä muodossa säätää edes vaikeutetussa järjestyksessä. Kun valiokunta kuitenkin päätyi toiseen arvioon, sitä on syytetty politisoitumisesta, joka johtaa oikeusvaltioperiaatteen romuttumiseen. Ratkaisuvaihtoehdoksi onkin esitetty, että lakien perustuslainmukaisuutta ja yhteensopivuutta kansainvälisten sopimusten kanssa tarkastelisi riippumaton tuomioistuin. Ei-juristina ratkaisu ei tunnu kovin houkuttelevalta yhtäältä sen takia, että tällaisessa järjestelyssä tuomioistuimet todennäköisesti ”politisoituisivat” tavalla, josta USA on huono esimerkki. Toiseksi lainsäädännössä on aina punnittava erilaisia oikeushyviä toisiaan vasten ja tämä punninta on viime kädessä poliittista. Siten tuntuisi luontevalta, että tällaisen punninnan tekee poliittinen elin. Toisaalta voi tietysti kysyä, pitäisikö valiokunnan tulkintaoikeudelle asettaa jotain pidäkkeitä niin, ettei se voi yksinkertaisella enemmistöllä tehdä radikaaleja ratkaisuja. Voisiko joissain tapauksissa esim. vaatimus korkeimman oikeuden lausunnosta, josta valiokunta voisi poiketa vain määräenemmistön turvin, olla tällainen?
[2] Huomiota on herättänyt myös Suomen Akatemiaan koskevan lain muutosesitykseen sisältyvä uusi momentti, jonka mukaan SA:n tehtävien hoitaminen ei saa olla ristiriidassa Suomen kansallisen turvallisuuden, kansainvälisten velvoitteiden ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa. Siltä osin kuin kirjauksen tarkoitus on estää tutkimuksessa syntyvän Suomen turvallisuutta vaarantavan tiedon siirtymistä vääriin käsiin, sitä voi pitää perusteltuna, eikä ymmärtääkseni myöskään eurooppalaisittain poikkeuksellisena vaatimuksena. Esitetyssä hyvin avoimessa muodossa lisäyksen voisi kuitenkin tulkita tarkoittavan myös tutkimuksen teemoitusta koskevia rajoituksia. Tällaiset tieteellisen tutkimuksen rajoitukset ovat yksiselitteisesti huonoja. Kirjausta onkin syytä täsmentää.
