Ukrainan sodan lähestyessä 3. vuosipäiväänsä on käynyt ilmi, että Yhdysvaltain suhtautuminen Ukrainan ja myös Euroopan puolustamiseen on täysin muuttunut. Muutoksella on dramaattiset seuraukset, jotka pakottavat Euroopan ja Suomen panostamaan sekä Ukrainan tukemiseen että omaan puolustukseensa aivan uudella tavalla.
Donald Trumpin toiminta on osoittautunut Euroopan ja samalla myös Suomen kannalta paljon arveltuakin pahemmaksi. Vielä virkaanastujaisten aikaan saattoi ajatella, että ainakin osa hänen puheistaan on retoriikkaa, jolla miellytetään kannattajia kotimaassa ja luodaan painetta ulkomaille suhtautua myötämielisesti USA:n ymmärrettäviin toiveisiin siirtää maan taakkaa Euroopan turvallisuuden takaajana eurooppalaisille itselleen.
Nyt on selvää, että kyse ei ole vain oman taakan vähentämisestä. Trump on tosiasiassa irrottautunut 2. maailmansodan jälkeisestä USA:n pitkästä linjasta, jonka mukaan USA:n etuja edistetään parhaiten sen itsensä pitkälle määrittämällä sopimusperusteisella kansainvälisellä järjestyksellä ja laajalla taloudellisella vaihdannalla maiden välillä. Politiikkaan on kuulunut liittolaissuhteiden luominen muiden demokraattisten maiden kanssa ja yhteinen toiminta autoritaaristen maiden luomia uhkia vastaan. Osana tätä USA on ollut keskeinen Euroopan turvallisuuden takaaja ydinaseineen ja Eurooppaan sijoitettujen joukkojen avulla. Tästä politiikasta Trump on nyt käytännössä irtisanoutunut.
Trump mitä ilmeisimmin näkee maailman viidakkona, jossa Yhdysvaltain kaltaisen voimakkaan maan luonnollinen rooli on jakaa maailman resurssit muiden vahvojen maiden kanssa. Kansojen itsemääräämisoikeudella, kansainvälisten sopimusten kunnioittamisella tai demokraattisten arvojen puolustamisella ei ole tässä merkitystä. Itse asiassa Trump näyttää selvästi viehättyneen autokraattisten johtajien kuten Putinin ja Xin kyvystä käyttää valtaa kansalta kysymättä ja hyötyä asemastaan myös taloudellisesti. Euroopan demokratioita Trump näyttää halveksivan.
Vain tällainen ajattelu tekee ymmärrettäväksi asettumisen Venäjän Ukraina-narratiivin taakse lähtien Ukrainan syyttämisestä sodan aloittajaksi ja Zelenskiä diktaattoriksi. Nimittelyjä olennaisempia ovat kuitenkin teot. Ne ovat karuja.
USA on jo neuvotellut Ukrainan kohtalosta samalla tavoin kuin Hitler ja Stalin Puolasta, Baltian maista ja Suomesta vuonna 1939. Ukraina ja sen tukijat Euroopassa on jätetty neuvottelujen ulkopuolelle aivan kuten em. maat ja Puolalle turvatakuut antaneet Britannia ja Ranska jätettiin ulkopuolelle 1939. Kun jo neuvottelujen lähtökohdaksi USA on hyväksynyt sen, että Ukraina menettää siltä vallatut alueet, Ukrainaa ei hyväksytä Natoon ja USA ei anna Ukrainalle turvatakuita, on kyse Venäjän keskeisten välitavoitteiden toteuttamisesta. Trump on mitä ilmeisimmin valmis (väli)rauhansopimukseen, joka antaa Venäjälle mahdollisuuden viedä Ukrainan alistaminen loppuun muutaman vuoden voimien keräämisen jälkeen.
Käsittämättömät puheet Grönlannista, Panamasta ja Kanadasta, etnisen puhdistuksen toteuttamisesta Gazassa ja tulliuhkaukset liittolaismaita kohtaan ovat samaa sarjaa. Kuten myös Vancen ja Muskin ideologiset hyökkäykset.
Grönlantiin Trump sentään tuskin hyökkää ja Euroopan demokratian halventaminen ja äärioikeistolaisten puolueiden avoin tukeminen saattaa ehkä paremminkin herättää Eurooppaa toimimaan kuin aiheuttaa sille vahinkoa. Tulleilla Trump toki voi aiheuttaa paljon harmia Euroopalle, mutta voi hyvin olla, että niihin ja EU:n vastatoimiin liittyvät ikävät taloudelliset seuraukset Trumpin tukijoille hillitsevät toimien mittakaavaa ja kestoa.
Euroopan turvallisuutta koskevan politiikan suhteen on toisin. Siinä Trumpilla on vähän pidäkkeitä. Haitat eivät koske välittömästi amerikkalaisia ja tulevat esille vasta ajan mittaan, ei päivissä, viikoissa tai kuukausissa. Näissä toimissa Trump tarvitsee lisäksi vielä vähemmän kongressin myötävaikutusta kuin kotimaan politiikassa.
Kuinka pitkälle Trump voi mennä?
Trumpin arvaamattomuuden takia on vaikea sanoa, mitä hän loppujen lopuksi tulee tekemään. Liiallisesta huolestumisesta on varoitettu usein kahdella perusteella. Trump ei yksin päätä, taustalla on muitakin, jotka ymmärtävät asioita paremmin ja näkevät Euroopan liittolaisuuden tärkeäksi Yhdysvalloille itselleen. Toinen on arvio, että teot jäävät lievemmiksi kuin puheet, joiden shokeeraavuus on Trumpille arvo sinänsä.
Kumpikin voi toki joltain osin pitää paikkansa, mutta kokemuksen perusteella näin ei voi kokonaisuutena olettaa. Politiikan toteuttamiseen on valmistauduttu huolella, uusi hallinto on nimitetty puhtaasti lojaliteetin perusteella, eikä republikaanipoliitikoilta saa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta mitään Trumpin linjaa kyseenalaistavaa lausuntoa. Ja toiminta on jo osoittautunut puheiden mukaiseksi. Tässä hän ei poikkea Hitleristä tai Putinista. Myös he toimivat tavalla, joka oli hyvin luettavissa heidän puheistaan ja kirjoituksistaan.
Kun Trump on jo pitkälle hyväksynyt Putinin lähtökohdat Ukrainan sodan lopettamiseksi, on ilmeistä, että hän on valmis painostamaan Ukrainaa monin tavoin. Kaiken tuen lopettaminen (ellei niin jo ole tapahtunut) on tässä ilmeinen keino. Tämä on vahva vipusin. Amerikkalaisten sotatarvikkeiden ohella tiedustelutiedon jakaminen on oletettavasti ollut hyvin tärkeä Ukrainan puolustuskykyä vahvistanut seikka.
Jos Eurooppa lisää omaa tukeaan merkittävästi, USA:n asetuen loppuminen ei välttämättä ole ylivoimainen ongelma, kuten alempana yritän perustella. Mutta voidaanko sulkea pois sitä, että Trump on valmis panemaan kapuloita rattaisiin Euroopan omien toimien vahvistamiselle? Tämän hän voi halutessaan tehdä monin tavoin.
Yksi on luopua USA:n itsensä asettamista pakotteista, mikä yhtäältä lisäisi Venäjän kykyä rahoittaa ja käydä sotaansa, etenkin jos luopuminen koskee erilaista kaksikäyttöteknologiaa. Toisaalta pakotteiden purkaminen luo poliittista painetta Euroopan maiden seurata.
Toinen mahdollisuus olisi kieltää Eurooppaa toimittamasta amerikkalaisia aseita Ukrainaan. Tämä olisi ongelmallista etenkin Ukrainan ilmapuolustuksen osalta. Kun Trumpille selvästikin on tärkeää USA:n välitön taloudellinen hyöty, tämä kiristyskeino tuskin kuitenkaan tulee ensimmäisenä käyttöön.
Kolmas kiristysmahdollisuus liittyy laajemmin koko Euroopan puolustukseen. Trump voi uhata USA:n joukkojen vetämisellä Euroopasta, alkaen ns. eturintamamaista, elleivät Euroopan maat suostu Trumpin kätilöimään ratkaisuun Ukrainassa tai johonkin muuhunkin vaatimukseen. Järeä keino. Mutta tuskin mahdoton sen jatkoksi, että Trump on jo aiemmin kyseenalaistanut USA:n valmiuden kunnioittaa Naton 5. artiklan puolustussitoumusta. Vihjeitä tällaisista uhkauksista jo onkin ollut.
Äärimmillään Trump voi jopa aktiivisesti tukea Venäjän sotaponnistuksia. Sen sijaan, että USA toimittaisi massiivisen signaalitiedustelukoneistonsa tietoja Ukrainalle, se voisi toimittaa niitä Venäjälle. Kuulostaa yhtäkkiä mahdottomalta, mutta onko se sitä kaiken jo havaitun jälkeen? Etenkin kun tiedustelun koordinoinnista vastaa venäjämielinen Tulsi Gabbard. Asiaa helpottaa se, että tietojen toimittamisesta tuskin tulisi julkisuuteen todistusaineistoa.
Millaisia vaihtoehtoja siis on edessä?
Ukrainan tilanteen etenemiselle voi kuvitella monenlaisia vaihtoehtoja. Kaksi päävaihtoehtoa lienevät kuitenkin karkeasti seuraavat.
Ensimmäinen on Venäjän voitto. Siinä Ukrainaan syntyy USA:n pakottamana Venäjän tavoittelema välirauha, jossa valloitettujen alueiden Venäjän haltuun jäämisen ohella Ukrainan Nato-jäsenyys suljetaan pois eikä Ukrainalle anneta mitään muitakaan uskottavia turvatakuita, Venäjän pakotteet poistuvat (ml. pidätettyjen valuuttavarantojen vapautus) ja läntiset maat alkavat ”normalisoida” taloussuhteita Venäjän kanssa.
Tämä johtaa jokseenkin väistämättä Ukrainan ajautumiseen Venäjän vasalliksi. Yhtäältä Ukrainan sisäiset jännitteet kärjistyvät. Varmaankin osa väestöstä päättelee lännen petoksen takia alistumisen Putinin tahtoon väistämättömäksi. Toinen osa haluaa tehdä vastarintaa. Osa valitsee pakolaisuuden. Sisäinen erimielisyys tekee yhteiskunnasta hyvin haavoittuvan Venäjän hybridivaikuttamiselle. Toisaalta samanaikaisesti Venäjä kykenee vahvistamaan sotavoimaansa ja menestys lisää venäläisten tukea uudelle aggressiolle. Ukrainan kyky torjua voimistuneen Venäjän uusi rynnistys jää heikoksi. Jo sen toteutumisen uhka saattaa riittää. Ukrainasta tulee uusi Valko-Venäjä ellei Venäjän osa. Ukrainan taloudelliset ja sotilaalliset resurssit tulevat Venäjän käyttöön.
Voitto merkitsee Venäjän rohkaistumisen ja sotilaallisen voimistumisen myötä muutaman vuoden aikajänteellä myös kasvavaa uhkaa Venäjän muille rajanaapureille. Putinin voi jokseenkin varmasti olettaa pyrkivän palauttamaan myös muita entisen Neuvostoliiton ja jopa Tsaarin Venäjän alueita Venäjän valtapiiriin. Koskeeko uhka Baltian maita tai jopa Suomea, riippuu siitä, kuinka uskottavaksi näiden maiden puolustus omin ja yhteisin voimin muodostuu.
Toista vaihtoehtoa voisi ehkä kutsua Ukrainan torjuntavoitoksi. Tässäkin vaihtoehdossa realistinen lähtökohta on, että Venäjän valloittamat alueet jäävät ainakin toistaiseksi sen hallintaan. Olennaista kuitenkin on, että jäljelle jäävä Ukraina on suvereeni päättämään omista asioistaan ja sillä on niin uskottava puolustuskyky ja sen tukena länsimaiden turvatakuut, ettei Venäjä pysty eikä ehkä halua kokeillakaan valloituksen jatkamista.
Jos lisäksi pakotteita ei ainakaan kovin nopeasti pureta ja mm. pidätetyt valuuttavarannot käytetään Ukrainan jälleenrakentamiseen Venäjälle palauttamisen sijasta, nykyisen toimeliaisuuden tason säilyttäminen on vaikeaa jo syntyneiden epätasapainojen takia. Kun tämä yhdistetään Venäjän taloutta pitempiaikaisesti heikentäviin tekijöihin (työpanoksen väheneminen, tuottavuuskehityksen heikkous, fossiilisen energian kysynnän väheneminen), Venäjän talouskehitys pysyy heikkona.
Heikko talous rajoittaa Venäjän uudelleen varustautumisen edellytyksiä. Kun Ukrainan seikkailun tulos on (pääosin raunioitettujen) alueiden valloituksia lukuun ottamatta vähemmän kunniakas, myös kansalaisten tuki imperialistiselle politiikalle ja autokraattiselle menolle yleisemminkin todennäköisesti heikkenee. Tämä voi jollain aikavälillä avata mahdollisuuden maan demokratisoitumiselle. Demokraattisen Venäjän kanssa Ukrainan menettämien alueiden asema voisi luultavasti tulla myös uudelleen arvioitavaksi.
Kun USA:n ei voi odottaa tukevan Ukrainaa aktiivisesti sen paremmin rauhanneuvottelujen aikana kuin sen jälkeenkään, torjuntavoittovaihtoehdon toteutuminen edellyttää Euroopan tuen selvää nousua. Tämä koskee välittömiä asetoimituksia, sitoutumista sotilaallisen ja taloudellisen avun lisäämiseen useiksi vuosiksi eteenpäin ja myös Euroopan maiden antamia turvatakuita, joihin nähdäkseni uskottavuuden takia täytyy liittyä taistelujoukkojen sijoittamista Ukrainan maaperälle.
Kummassakin vaihtoehdossa Euroopan on välttämätöntä lisätä olennaisesti panostustaan omaan puolustukseensa. Venäjän voiton toteutuessa tämä tarve on luonnollisesti selvästi suurempi ja pitkäaikaisempi.
Torjuntavoitto on mahdollinen, mutta …
Torjuntavoiton mahdollisuus voi lähtötilanteen takia vaikuttaa synkältä. Sitä se ei kuitenkaan välttämättä ole. Ensinnäkin Venäjän kyky saada itselleen edullinen ratkaisu sotaa jatkamalla ei ole kovin hyvä. Venäjän kyky edetä ja edes tuhota Ukrainan infrastruktuuria on jäänyt paljon jälkeen siitä, mitä olisi voinut odottaa kohta kolme vuotta sotataloudessa eläneeltä väestöltään kolme kertaa ja kokonaistuotannon arvoltaan 10 kertaa suuremmalta valtiolta.
Ukrainanaisilla on vahva motivaatio puolustaa maataan, ja he ovat kyenneet luomaan Venäjän ohjusiskuista huolimatta merkittävästi omaa, osin hyvin modernia sotatarviketuotantoa. Kun ukrainalaiset tietävät alistumisen seuraukset, en epäile taistelutahdon säilymistä väsymyksestä huolimatta jatkossakin, jos onnistumiselle on jonkinlaiset edellytykset. Suhteessa väkilukuun Ukrainan tähän mennessä syntyneet tappiot kuolleina ovat vain 1/10 siitä, mitä Suomi kärsi Talvi- ja Jatkosodassa.
Tätä taustaa vasten ei pitäisi olla ylivoimaista lisätä Euroopan taloudellista ja sotilaallista tukea siinä määrin, että Ukraina kykenee jatkamaan puolustustaan USA:n avun ehtymisestä huolimatta. Kielin instituutin mukaan kolmen vuoden aikana vuoden 2024 loppuun mennessä USA:n sotilaallinen tuki on ollut 64 mrd. euroa, kun Euroopan maiden (EU+muut) tuki on ollut 62 miljardia. Europan vuotuisen tukimäärän, 20 mrd. euroa, kaksinkertaistaminen USA:n tuen korvaamiseksi ei itse asiassa ole taloudellisesti iso asia. Kyse on alle 0,1 % alueen BKT:sta. Tuen määrän nostaminen tästä olennaisesti suuremmaksikaan ei ole mitenkään ylivoimaista. Tärkeää on myös muistaa, että Venäjän taloudellinen suorituskyky on murto-osa Länsi-Euroopan kyvystä.[1]
Suurempi kysymys on materiaalin saatavuus lyhyellä aikavälillä. Varastot eivät liene kovin suuria ja tuotanto on vasta hitaasti kasvamassa. Minulla ei ole riittävää asiantuntemusta sen arviointiin, kuinka paljon Euroopan omista varastoista ja juoksevasta tuotannosta kyetään esimerkiksi lähimmän vuoden aikana relevantteja sotatarvikkeita toimittamaan.
Joka tapauksessa, jos Yhdysvallat on halukas myymään Euroopalle aseita Ukrainaan toimitettavaksi, Ukrainaa on täysin mahdollista tukea Euroopan resurssein niin, että Venäjä ei pääse sotilaallisesti tavoitteissaan nykyistä pidemmälle. Kun ottaa huomioon Venäjän kalustotappioiden vauhdin ja miehistöpulan ilman poliittisesti vaikeaa liikekannallepanoa, jopa Venäjän sotilaallisen aseman heikentämisen ei pitäisi riittävän eurooppalaisen tuen varassa olla mahdotonta.
Uskottavien turvatakuiden järjestäminen eurooppalaisin voimin on epäilemättä hankalampi rasti. Euroopan mailla on vähän maajoukkoja lähetettäväksi. Pienempikin määrä kuitenkin luultavasti riittäisi uskottavan pelotteen luomiseksi, jos taustalla olisi USA:n lupaus tukea hyökkäyksen kohteeksi joutuvia eurooppalaisia joukkoja paitsi materiaalilla, myös ilmavoimilla. Ja viime kädessä uskottavuus edellyttää ydinasepelotetta, jota pelkästään Britannian ja Ranskan aseilla on vaikea saavuttaa.
Ukrainan torjuntavoitto on siten kaiken kaikkiaan taloudellisessa mielessä täysin saavutettavissa Euroopan voimin. Sotilaallisesti sellaiseen pääseminen on kuitenkin vaikeaa ilman USA:n jonkinasteista myötävaikutusta.
Taloudelliset seuraukset merkittäviä
Ukrainan sotilastuen tarvittava lisääminen ei ole edellä todetulla tavalla kovinkaan suuri taloudellinen ponnistus. Taakkaa toki lisää muun tuen vähintäänkin nykyisen tason säilyttäminen, joka sekin on ollut noin 20 mrd. euroa vuodessa. Isoin taakka syntyy Euroopan maiden omasta varustautumisesta.
On vaikea arvioida, kuinka suuria lisämenoja uskottavan taistelukyvyn ja siten pelotteen luominen vaatii. Kylmän sodan aikana Euroopan Nato-maissa käytettiin tyypillisesti 3-5 % BKT:sta puolustukseen. Jostakin tästä haarukasta ehkä tarve löytyy. Tämä tarkoittaa monien maiden kohdalla ainakin 1,5 – 2 % lisäystä puolustusmenoihin pitkäksi aikaa.
Pitkäaikaisuus merkitsee, että velkarahoitusta on järkevää käyttää korkeintaan nopean liikkeellelähdön mahdollistamiseen. Tämäkin vaatinee EU:n finanssipolitiikan sääntöihin puolustusmenoja koskevaa joustoa. Ja esimerkiksi Saksan perustuslaissa olevan ns. velkajarrun muokkausta.
Pidemmän päälle menot on rahoitettava joko muita menoja karsimalla tai verotusta kiristämällä. Tämä on poliittisesti luonnollisesti vaikea asia.
Ukrainan tuen ja tarvittavan tehokkaan yhteisen varustelutuotannon nopea lisääminen on järkevää rahoittaa osaksi yhteisellä velalla. Helpoin tapa toteuttaa tämä lienee jonkinlainen hallitusten välinen järjestely, Euroopan vakausmekanismin tapaan. Lähtien EU:n seuraavasta rahoituskehyskaudesta kuitenkin myös EU:n budjettia täytyy laajentaa.
Järkevä peruslinja ilmeinen
Ymmärrys siitä, että Euroopan turvallisuustilanne on Trumpin myötä radikaalisti muuttunut, näyttäisi alkaneen mennä Euroopan johtajien tajuntaan. Samoin on jokseenkin ilmeistä, mistä suunnasta ratkaisuja on ryhdyttävä hakemaan.
Ensimmäinen on Ukrainan sotilaallisen ja muun tuen merkittävä ja nopea lisääminen ja tähän liittyen välitön valmistautuminen turvatakuiden edellyttämiin sotilaallisiin toimiin. Toinen on diplomatia suhteessa Yhdysvaltoihin: on yritettävä minimoida USA:n vetäytyminen ja kapuloiden rattaisiin laittaminen Euroopan omille toimille. Kolmas Euroopan oman puolustuskyvyn huomattava, pitkäjänteinen vahvistaminen.
Onnistuminen kaikissa näissä edellyttää laajaa yksimielisyyttä. Tätä ei voida rakentaa yksin EU-instituutioiden puitteissa tehtävälle työlle, koska mm. Unkari on vastahankainen ja toisaalta Britannia on olennainen tekijä. Toiminnan täytyy perustua halukkaiden koalitioon.
Paljon näyttää asioita ulkopuolelta seuraavan silmissä olevan jo tapahtumassa. Mutta muuntuvatko selkiytyneet puheet todelliseksi toiminnaksi, on yhä avoin kysymys. Saksan vaalien tulos vaikuttaa paljon siihen, kuinka vahva Ukrainaa ja Euroopan varaustautumista tukeva hallitus maahan syntyy. Ilman Saksan täysipainoista osallistumista Euroopan yhteiseen ponnistukseen Ukrainan voitoksi nimetyn vaihtoehdon toteutuminen on jokseenkin mahdotonta.
Suomessa asia ymmärretään, mutta meilläkin toimet vaiheessa
Suomessa tilanteen luonne on ymmärretty laajasti niin kuin asia on. Niin poliittinen kenttä kuin kansalaisetkin näkevät tilanteen vakavuuden. Ei ole epäselvyyttä siitä, että meille Ukrainan torjuntavoitto on olennaisen tärkeä asia. Toinen vaihtoehto, etenkin jos siihen sisältyy USA:n joukkojen poisvetäminen Baltiasta ja Suomesta, lisää merkittävästi uhkaa Suomea kohtaan.
Johtopäätöskin vaikuttaa ilmeiseltä. Suomen on kaikin keinoin edistettävä Euroopan kykyä tukea Ukrainaa sodankäynnissä ja luoda Ukrainalle uskottavat turvatakuut siinä tilanteessa, että sotatoimien lopettamisesta saadaan sopimus.
Näiden välittömästi tarvittavien toimien rahoittaminen ei onnistu ilman velanoton lisäystä ja tästä velasta osa on hyvin luontevaa olla yhteistä velkaa. Tällaisen velan ottamiselle ei pitäisi asettaa mitään tarpeettomia esteitä. Suomen on sitä edistettävä, ei jarrutettava.
Toiseksi eurooppalaisten Ukraina-toimien onnistumiseksi tarvitaan jonkinlainen USA:n myötävaikutus. Samoin olisi olennaista, että USA:n sotilaita olisi jatkossakin etulinjamaiden maaperällä. Tällaisen USA:n osallistumisen puristaminen omaa lyhytnäköistä etuaan painottavalta ja täysin moraalittomaan kiristykseen valmiilta Trumpilta on tuskainen juttu. Suomenkin on varauduttava nielemään yhtä ja toista. Pienimmästä päästä on sen sietäminen, että vastuulliset poliitikot joutuvat sievistelemään Trumpia ja USA:ta koskevaa puhettaan yya-ajan malliin. Heitä ei ole siitä syytä pilkata. Kaikkien meidän muiden on sen sijaan syytä puhua asioista niiden oikeilla nimillä.
Suomen oma panos Ukrainan tukeen on ollut suuri suhteessa talouden kokoon. Mutta myös meidän on tukeamme lisättävä. Ja yhteisen ponnistuksen edistämiseksi emme liioin voi olla osallistumatta Ukrainan turvaamiseen mahdollisen rauhansopimusken jälkeen. Etulinja-asemamme takia panos tässä voi kuitenkin olla lähinnä symbolinen.
Vaikka olemme varautumisemme suhteen Euroopan parhaimmistoa, asemamme takia emme voi välttää merkittävää lisäystä puolustusmenoihin ja muuhun varautumiseen. Kuinka paljon, sitä on asiaan vihkiytymättömän vaikea sanoa. Mutta parhaassakin tapauksessa puhuttaneen prosenttiyksikön suuruisesta lisäyksestä yksin sotilaallisen puolustuksen menoihin siihen saakka kunnes Venäjän rauhoittumisesta on luotettavaa näyttöä. Venäjän voiton vaihtoehdossa panostuksen on pakko olla enemmän eikä kestolle voi asettaa mitään rajaa.
Tällaiset lisäykset merkitsevät muiden menojen tason leikkaamista ja/tai verotuksen tason kiristämistä. Laajan hyväksymisen saavuttamiseksi tarvitaan molempia. Lisävelka, jota sitäkin tarvitaan, on vain tilapäinen helpotus taakan jakamiseksi yli ajan, etenkin kun julkinen velka on jo tyypillistä EU-maata korkeammalla tasolla ja kasvussa. Poliittisten päättäjien ja etujärjestöjen olisi hyvä alkaa miettimään, mistä päästä kullekin pyhiä lehmiä lahdataan.
[1] Käyvin markkinavaluuttakurssein laskettu Venäjän BKT on 1/10 EU:n ja Britannian BKT:sta. Venäjän alemman hintatason huomioon ottavin ns. ostovoimakorjatuin kurssein laskettu BKT on 1/5 EU:n ja Britannian BKT:sta. Sotatarviketuotannon kannalta relevantti valuuttakurssi lienee jossakin markkinakurssin ja ostovoimakorjatun kurssin välissä. Venäjähän tarvitsee asetuotannossa ulkomailta hankittuja komponentteja, jotka se joutuu maksamaan valuuttamarkkinoilta hankitulla vieraalla valuutalla. Tämän vuoksi Venäjän alemman hintatason huomioon ottava ostovoimakorjattu BKT on antaa sotatarviketuotannon kannalta relevantista talouden koosta liian positiivisen kuvan.
