Trumpin toiminta muuttaa merkittävästi Euroopan ja myös Suomen turvallisuus- ja talouspolitiikkaympäristöä. Hallituksen on tarpeen ottaa uusi asetelma huomioon pohtiessaan vaalikauden puolivälissä sekä talouskasvun edistämistoimia ja julkisen talouden tasapainottamista että Eurooppa-politiikkaa.
Hallituksen puolivälin tarkastelu on nimetty kasvuriiheksi. Tavoite on löytää keinoja talouskasvun vauhdittamiseen. Pohjana on hallituksen syksyllä asettaman Risto Murron kasvutyöryhmän raportti. Politiikan valmistelun viiveet huomioon ottaen tämä onkin viimeinen hetki tehdä merkittäviä talouspolitiikkalinjauksia tällä hallituskaudella.
Tehtävä on jo lähtökohtaisesti hankala, koska politiikan toimien pitäisi yhtäältä uskottavasti lisätä kasvua jollakin aikavälillä ja toisaalta välttää isoja riskejä julkisen talouden heikentymisestä, jos toimet eivät tuotakaan toivottua tulosta.
Donald Trump on nyt tunkenut itsensä riiheen voimalla. Hänen toimintansa uudelleen valinnan jälkeen asettaa ennen näkemättömiä haasteita politiikalle Euroopassa ja myös Suomessa. Yhtäältä Trump uhkaa Eurooppaa korkeilla tulleilla, mikä epäilemättä heikentäisi Euroopan kasvunäkymiä lähivuosina.
Tätäkin tärkeämpiä ovat Trumpin geopoliittiset linjaukset. Ne nostavat turvallisuuden politiikan agendalle tavalla, joka lisää merkittävästi myös Suomen menopaineita ja siten suoraan vaikuttaa talouspolitiikan järkevään sisältöön. Samalla kotimaan politiikkaratkaisujen rinnalla olisi suurella kiireellä pystyttävä muotoilemaan järkeviä kantoja Euroopan yhteiseen turvallisuus- ja talouslinjaan.
Maga-USA:n petos
Trumpin Ukraina-politiikka uhkaa – ilman Euroopan Ukraina-tuen olennaista lisäämistä – pakottaa Ukrainan ensiksi kestämättömään välirauhaan ja tuonnempana Venäjän vasalliksi. Tämä on paitsi sellaisenaan väärin ja resurssien näkökulmasta tarpeetonta myös välillisesti erittäin huono asia muun Euroopan ja myös Suomen turvallisuudelle.
Toisaalta Trump ja hänen lähimpänsä ovat eri tavoin asettaneet epäilyksen alaiseksi USA:n valmiuden puolustaa kaikkia Nato-maita ulkoista hyökkäystä vastaan. Tämän rinnalla Trumpin hallinto on ilmaissut valmiutensa talousyhteistyön lisäämiseen Venäjän kanssa, mikä vahvistaisi Venäjän taloutta ja samalla sen sotilaallista potentiaalia. Lisäksi Trump kumppaneineen näyttää pitävän liberaalidemokratiaan ankkuroituneita EU:ta ja esimerkiksi Kanadaa ideologisina vastustajinaan.
Väistämätön päätelmä on, että Eurooppa ei voi luottaa USA:n olevan Euroopan tukena Venäjän uhkaa vastaan samalla tavalla kuin aiemmin, jos lainkaan. Euroopan on siis sekä välittömästi Ukrainan tukemiseksi että pitkäaikaisesti oman turvallisuutensa takia lisättävä merkittävästi panostuksiaan puolustukseen.
Minimissään puhutaan puolustusmenojen nostamisesta keskimäärin 1½ prosenttiyksiköllä BKT:sta, mahdollisesti vielä selvästi enemmän.[1] Puolustuksen vahvistamisen tarve riippuu ratkaisevasti Ukrainan sodan lopputuloksesta. Ukrainan haavoittuvaksi jättävä, Venäjää rohkaiseva ratkaisu lisää panostusten tarvetta olennaisesti. Lisäystarve koskee myös Venäjän rajamaa Suomea, vaikka olemmekin huolehtineet puolustuskyvystämme keskimääräistä selvästi paremmin ja kustannustehokkaammin.
Toinen seikka on, että hajanaisesti toimineen Euroopan puolustuksen edes jollakin tavalla tehokas vahvistaminen edellyttää yhteisten suorituskykyjen luomista ja asejärjestelmien yhteensopivuuden parantamista. Tämä vaatii uudenlaista yhteistä päätöksentekoa ja myös yhteisiä resursseja.
Pidemmän päälle Eurooppa kykenee huolehtimaan turvallisuudestaan ilman Yhdysvaltoja vain, jos sen taloudellinen suorituskyky paranee. Tämä vaatii aika tavalla uudenlaista otetta talouspolitiikkaan sekä jäsenmaissa että EU-tasolla. EU-tasolla tarvitaan talouskehitystä paremmin palvelevan sääntelyn ohella aiempaa enemmän yhteisesti kohdistettuja resursseja kasvun edistämiin asioissa, joissa kansallisvaltioiden oma toiminta ei riitä tai sille ei ole riittäviä kannustumia.
Nämä EU-tason muutokset asettavat Suomen EU-politiikalle uudenlaisia vaatimuksia.
Turvallisuusmenojen lisäykset ovat aito rasitus
Puolustusmenojen lisääminen on lähtökohtaisesti vakuutusmaksun kaltainen kulu, joka ei sellaisenaan lisää kansalaisten hyvinvointia eikä paranna talouden pitkän ajan suorituskykyä. Lyhyellä tähtäimellä kotimaahan suuntautuvilla menoilla on toki myönteinen kysyntävaikutus työllisyyteen ja tulonmuodostukseen (ja Euroopan kysynnällä koko Euroopan kasvuun). Pidemmän päälle tämä kysyntä kuitenkin syrjäyttää muuta kysyntää ja nettovaikutus on nolla. Lyhyelläkin tähtäimellä vaikutusta laimentaa olennaisesti se, että iso osa lisämenoista kohdistuu ulkomailla tuotettuun materiaaliin.
Sikäli kuin menot johtavat teknologisiin innovaatioihin, panostuksella voi olla myös pidemmän ajan myönteisiä vaikutuksia tuottavuuteen ja kasvuun. On kuitenkin jokseenkin varmaa, ettei Suomen omien panostusten perusteella syntyvä tuottavuuden paraneminen lisää veropohjaa niin paljon, että verotulot kasvaisivat lisämenoja vastaavalla määrällä. Merkittävät teknologiahyödyt syntyvät eri maiden ponnistusten kokonaisuudesta, joka läikkyy eri puolille.
Sama päätelmä koskee EU:n yhteisten suorituskykyjen luomiseen ja Ukrainan tukemiseen (myös jälleenrakennusvaiheessa) tarvittavia lisämenoja. Nekin voivat generoida tuloja Suomeen siltä osin kuin yhteishankinnat kohdistuvat Suomessa tuotettavaan materiaaliin. Tätä ”saantoa” voi yrittää EU-politiikalla maksimoida, mihin Suomen puolustusteollisuuden vahva kilpailukyky ja maan eturintama-asema antaa periaatteessa hyvät mahdollisuudet. Ei ole kuitenkaan uskottavaa, että Suomeen syntyvä lisäkysyntä kompensoisi täysin julkiseen talouteen omien menojen lisäyksestä syntyvän aukon.
Johtopäätös on, että turvallisuudenpanostusten lisäys on jollakin aikavälillä katettava muita menoja leikkaamalla ja/tai kiristämällä verotusta. Taakan ajoittumista voi toki lykätä rahoittamalla menolisäykset lisävelalla.
Rahoituksessa ei voida välttää veronkorotuksia
Historiallisesti isot varustautumistoimet, etenkin sodat, on rahoitettu velalla ja verotusta kiristämällä.[2] Etenkin säänneltyjen rahoitusmarkkinoiden oloissa isojen sotavelkojen taakkaa on jaettu sijoittajille ja kansalaisille inflaatioryöpyllä, jota voi myös inlfaatioveroksi kutsua. Kehittyneillä rahoitusmarkkinoilla inflaatioveron hyödyntäminen on vaikeampaa mutta ei mahdotonta. Euroalueella yksittäinen maa ei siitä kuitenkaan voi päättää.
Näyttää siltä, että velka on keskeinen osa myös Euroopan välitöntä vastausta. Komissio on jo ehdottanut yhteisvelkaan perustuvaa 150 mrd. euron lainavälinettä koordinoitujen yhteishankintojen rahoittamiseksi ja luonnostellut ehdotuksen puolustusmenojen lisäyksen jättämisestä pois menoista, joiden kasvua juuri voimaan astunut uusi finanssipolitiikan säännöstö rajoittaa. On jokseenkin selvää, että EU:n finanssipolitiikkasäännöt eivät tule asettamaan mitään todellista rajoitusta puolustusmenojen kasvattamiselle.
Saksan tulevan hallituksen puolueet ovat jo sopineet muutoksesta maan perustuslaissa olevaan ns. velkajarruun siten, että kaikki yli 1 % BKT:sta menevät puolustusmenot ovat alijäämärajoituksen ulkopuolella. Lisäksi erilaisten infrastruktuuri-investointien rahoitusta varten luodaan erillinen budjetin ulkopuolinen 500 mrd. euron rahasto. Tämä mahdollistaa 4-5 % alijäämän seuraavien kymmenen vuoden aikana. Kyseessä on jyrkkä muutos Saksan finanssipolitiikan linjaan. Kun Saksan julkinen velka noin 60 % BKT:sta, velkaantumisen lisääntyminen ei ole sanottava ongelma ainakaan lähivuosina. Pitkät korot nousivat ilmoituksen jälkeen, mutta nousu tuskin heijastaa epäilyjä velkakestävyydestä.
Useissa muissa maissa velkaantumiseen liittyy Saksaa isompia riskejä korkean lähtövelkatason takia. Etenkin kun yleinen korkotaso nousee Saksan velkaantumisen takia, lisävelka voi nopeasti muodostua kalliiksi. Valinta itse puolustusmenojen lisäyksen, verojen kiristämisen ja menojen leikkauksen välillä on akuutimpi kuin Saksassa.
Suomi kuuluu tyypillisiä EU-maita korkeamman velkatason maihin. Julkinen bruttovelkasuhde on yli 80 % ja kovien sopeutuspäätösten jälkeenkin ennustetulla talouskasvulla vain nippa nappa vakautumassa. Eläkejärjestelmän varallisuus ja hyvä velanhoitohistoria auttavat kuitenkin hillitsemään velanantajien pelkoja; Suomella ei ole lyhyellä aikajänteellä ongelmia velkaantua lisää kohtuullisella korolla. Kysymys on pikemminkin siitä, kuinka paljon taakkaa halutaan työntää tuonnemmaksi.
Velkarahoitus on luonteva tapa jakaa tilapäisten menojen rasitusta yli ajan. Osa turvallisuusmenoista, etenkin Ukrainan tuen lisääminen, on tällainen menokohde. Samoin nopeasti toteutettavat pitkäaikaiset investoinnit asejärjestelmiin ja amputarvikkeisiin.
Pysyvään menotason nousuun velkarahoitus ei luonnollisestikaan sovellu. Ja velalla rahoitettu osuuskin joudutaan jossain vaiheessa rahoittamaan tuloja lisäämällä tai muita menoja karsimalla. Poliittiset päättäjät eivät Suomessa sen paremmin kuin muuallakaan pääse karkuun päätöstä siitä, missä määrin leikataan muita menoja ja missä määrin kiristetään verotusta.
Valinta menoleikkausten ja veronkorotusten välillä on luonnollisesti mitä suurimmassa määrin poliittinen ratkaisu julkisen sektorin hyvästä koosta. Suomi kuuluu tunnetusti suuren julkisen sektorin ja korkean verotuksen maihin. Tämä tilanne on korostunut viimeisten 15 vuoden aikana, jolloin talouskasvu on ollut olematonta, mutta julkiset menot ovat ennen kaikkea väestön ikääntymisen takia nopeasti kasvaneet.
Kun verotuksen taloudelliselle toimeliaisuudelle aiheuttamat haitat kasvavat verotuksen tason myötä (annetulla verojen rakenteella), korkean verotuksen maassa verotuksen edelleen kiristäminen ei ole tehokkuusmielessä niin houkuttelevaa kuin matalampien veroasteiden maissa. Tämä on seikka, joka puhuu veronkorotuksia vastaa.
Lisärahoituksen käyttökohde kansakunnan turvallisuuden vahvistamiseen vaikuttaa kuitenkin toiseen suuntaan. Turvallisuusuhkien kärjistyessä kansallinen yhtenäisyys on ensiarvoisen tärkeää. Se puolestaan edellyttää, että kansalaiset voivat kokea taakan jakautuvan oikeudenmukaisesti niille, jotka sitä parhaiten pystyvät kantamaan. Menojen huomattava lisäleikkaaminen merkitsisi väistämättä tinkimistä pienituloisia eniten hyödyttävistä terveys-, sosiaali- ja koulutuspalveluista ja pienituloisille suunnatuista tulonsiirroista. Tätä harva pitäisi uskoakseni oikeudenmukaisena, jos verotuksen osuus taakankannossa jäisi pieneksi.
Arvelisinkin, että historiallisten esimerkkien tapaan pääosa turvallisuusmenojen aiheuttamasta lopullisesta lisätaakasta on rahoitettava verotuksen kiristyksillä. Jonkinlainen puolustusvero, mitenkä se sitten tarkkaan ottaen kohdennetaankin, voisi olla hyväksyttävyyden näkökulmasta hyvä. Olisi vastuullista aloittaa jo tällä hallituskaudella. Verotuksen kiristäminen puolustuksen vahvistamiseksi ei kuitenkaan poista tarvetta tinkiä monista menoista tulevaisuudessakin; ilman puolustuksen lisämenojakin velkasuhteen saaminen laskuun edellyttää sopeutustoimien jatkamista kuluvan hallituskauden jälkeen. Tämä tarve on sitä suurempi, mitä huonommin talouskasvun vahvistamisessa onnistutaan.
Uusien menopaineiden syntyminen samalla kun EU:n finanssipolitiikkasäännöstö tosiasiallisesti löystyy tarkoittaa, että finanssipolitiikan kurinalaisuus jää ensi sijassa kansallisvaltioiden oman tahdon ja markkinoiden asettamien rajoitusten varaan. Tämä on lisää tarvetta luoda laajasti hyväksytty kansallinen ohjenuora julkisen talouden hoidon pidemmän ajan periaatteille.[3]
Kasvupolitiikka aiempaa ahtaammassa raossa
Edellä todetut paineet lisätä menoja puolustukseen tekevät entistäkin tärkeämmäksi etsiä keinoja talouskasvun vahvistamiseen julkistalouden ahdingon lieventämiseksi. Samalla ne korostavat kaikkien politiikkatoimien kustannustehokkuuden tärkeyttä. Tämä koskee mitä suurimmassa määrin myös kasvupolitiikkaa.
Samalla kun kasvutoimien tulisi suurella todennäköisyydellä parantaa kasvun edellytyksiä, ne eivät saisi merkitä suurta riskiä julkiselle taloudelle. Ts. toimenpiteiden valinnassa olisi suhtauduttava kriittisesti sellaisiin toimiin, jotka sellaisenaan varmuudella heikentävät julkista taloutta merkittävästi, mutta joiden kasvuvaikutuksesta ei voi olla kovin varma. Hallituksen kasvupolitiikkapohdintojen pohjana olevassa Murron ryhmän raportissa on monien verraten riskittömien ehdotusten ohella useita tällaisia ideoita.
Ryhmä näkee tarvetta ja mahdollisuuksia vaikuttaa pidemmän ajan kasvuun neljällä osa-alueella, joille ryhmä on antanut otsikot: (1) Ihmiset ja osaaminen, (2) Kasvuyritysten toimintaedellytykset, (3) Energiamarkkinat ja puhdas, vihreä siirtymä ja (4) Puolustusteollisuus.
Toimenpidealueiden identifioinnissa ei ole aikaisempien kasvua koskevien analyysien valossa suurta yllätystä. Pitkän ajan kasvu riippuu tunnetusti työvoiman osaamisesta, innovaatioista ja innovaatioiden skaalautumisesta tuotannoksi Suomessa. Vihreän siirtymän ja puolustusteollisuuden investoinnit ovat puolestaan ainakin keskipitkällä aikavälillä uskottavia tuotannon kasvun ja ehkä myös tuottavuuden kasvun lähteitä.
Iso osa toimenpide-ehdotuksistakin vaikuttaa varsin järkeviltä ja osaksi niiden tueksi löytyy myös tutkimusnäyttöä. Osaamiseen liittyvien toimien vaikutuksia voidaan odottaa pääosin vasta varsin pitkän kuluttua, muiden osalta osin jo muutaman vuoden sisällä. Kun monet ehdotuksista eivät myöskään merkitse huomattavaa julkisen talouden välitöntä heikentymistä, niiden toteuttamista voi pitää perusteltuna. Siinäkin tapauksessa, että toimenpiteiden vaikutus kasvuun jää vähäiseksi, toimet eivät heikennä julkistaloutta sanottavasti.
Selvästi ongelmallisempia on kolme ehdotusta, joiden välitön julkistalousvaikutus on suuri: perintö- ja lahjaveron korvaaminen perintöjen myyntivoittoverotuksella, yhteisöveron alentaminen uuden ison T&K-menojen vähennysoikeuden avulla sekä vihreän siirtymän investointien pysyvä mittava verotuki. Kyseenalaisin näistä on perintöveron poistaminen.
Perintö- ja lahjaveron välitön veromenetys olisi noin 1 mrd. euroa, josta toki osa tulee takaisin tuonnempana myyntivoittoverotuksen tuottojen kautta. Tavoite on rohkaista varakkaita sukuja jäämään Suomeen ja tekemään riskisijoituksia täällä sekä helpottaa sukupolven vaihdoksia. Joissain tapauksissa näin todennäköisesti kävisikin. Vaikutusten mittakaavaa ei kuitenkaan voi olettaa sellaiseksi, että veromenetykset korvautuisivat dynaamisilla vaikutuksilla. Tähän viittaa mm. tuore Ruotsin ja Tanskan varallisuusveron poistoa koskenut tutkimus. Lisäksi myyntivoittoverotus voi lisätä pääomien lukkiutumista tehottomiin käyttöihin, mikä on ristiriidassa tuottavuuden kohottamiseksi tarvittavan jatkuvan rakennemuutostarpeen kanssa.
Raportissa on ehdotettu perintöveron veromenetyksen osittaista korvaamista kiristämällä listaamattomien yritysten verotusta. Tämä on – ottamatta kantaa esitettyyn kiristystapaan – sellaisenaan perusteltu uudistus. Listaamattomien yritysten verotus on kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen edullista ja on toteutettu tavalla, joka kannustaa riskin karttamiseen.
Tämä verotuksen kiristystoimi olisi kuitenkin luontevinta liittää ansiotuloverotuksen korkeimpien verokantojen alentamiseen. Suomihan on nimenomaan tältä osin kireän verotuksen maa useimpiin muihin maihin (ml. Ruotsiin) verrattuna. Toisaalta juuri korkeisiin tuloihin yltävä työvoima on tuottavuuden kohottamisen kannalta tärkeintä.[4]
Kun kaikki verotus vääristää talouspäätöksiä, tehokkuusnäkökulma puoltaa sellaisia veromuotoja, joiden vääristysvaikutus voidaan arvioida pieneksi. Tutkimusnäyttöä on parhaiten nimenomaan korkeiden ansiotuloverojen haitallisista vaikutuksista. Varallisuuden (erityisesti kiinteistöjen) ja perintöjen verotuksen aiheuttamista tehokkuustappioista ei samanlaista näyttöä ole.
Myös esitetyn kaltainen pysyvä 25 % T&K-vähennys merkitsee potentiaalisesti huomattavaa veromenetystä. Kun T&K-menoja on viime vuosina ollut lähes 6 mrd. euroa, veromenetys voisi enimmillään nousta lähelle 1,5 miljardia vuodessa, vaikka menojen määrä ei lainkaan kasvaisi eikä siis mitään uusia kasvuvaikutuksia syntyisi. T&K-menojen subventointi lisää tutkimuksen mukaan tällaista toimintaa. On kuitenkin vaikea uskoa, että kannustinvaikutukset olisivat niin suuria, että syntyvä lisätuotanto kattaisi veromenetykset. Tuntuisikin järkevältä tutkia maltillisempia T&K-toiminnan verotukiratkaisuja nykyisten kahden järjestelmän täydennyksesi tai laajennukseksi.
Huomattava veromenetysmahdollisuus sisältyy niinikään vihreän siirtymän investointien tilapäisen verohelpotuksen muuttamiseen pysyväksi. Vaikutukset riippuvat kuitenkin erilaisista rajauksista niin, että sen paremmin kannustin- kuin budjettivaikutuksistakaan ei voi paljon sanoa.
Kaiken kaikkiaan pääosa Murron ryhmän esityksistä on perusteltuja. Isoihin verotulomenetyksiin välittömästi johtavat toimenpiteet merkitsevät kuitenkin huomattavaa riskiä julkistalouden tasapainolle. Kun näiden esitysten suurista myönteisistä kannustinvaikutuksista ei ole vahvaa tutkimusnäyttöä, niihin on syytä suhtautua kriittisesti. Perintöveron kohdalla tätä päätelmää korostaa edellä todettu huomio turvallisuustoimien taakanjaon hyväksyttävyydestä.
Lähtien arviostani, että kokonaisveroasteen jonkinasteinen nousu on väistämätönta turvallisuuteen liittyvien lisämenojen kattamiseksi, jatkovalmistelussa olisi syytä kiinnittää erityistä huomiota verorakenteeseen. Veronkevennysten vastapainoksi olisi etsittävä talouden toimeliaisuutta vähiten haittaavia ja samalla taakan oikeudenmukaiseksi koettua jakamista mahdollisimman hyvin vastaavia veronkorotuksia.
Lisäksi on syytä muistaa se tosiasia, että vaikka useimmilla Murron ryhmän esittämillä toimilla voi olettaa olevan oikeansuuntainen vaikutus tulevaan kasvuun, vaikutusten kokonaismittakaavasta on vaikea sanoa mitään varmaa. Niinpä julkisen talouden hoidossa ei ole syytä laskea kasvun vahvistumisen varaan ennen kuin siitä alkaa olla näyttöä.
Euroopan talouspolitiikka muuttuu
Euroopan turvallisuustilanteen radikaali heikentyminen Trumpin viime viikkojen päätösten seurauksena on johtanut uudenlaiseen pyrkimykseen lisätä välitöntä tukea Ukrainalle ja vahvistaa Euroopan maiden omaa puolustusta.
Edellä jo todetut EU-komission ja Saksan ratkaisut ovat ilmauksia tämän uudelleen orientoitumisen taloudellisista seurauksista. Toteutuessaan nämä linjaukset merkitsevät finanssipolitiikan sääntöjen olennaista löystymistä.
Lyhyellä aikajänteellä Euroopan finanssipolitiikka kevenee merkittävästi. Keventyminen kompensoi EU-maille todennäköisesti asetettavien Trump-tullien välitöntä negatiivista kysyntävaikutusta. Yhteisvaikutus kokonaiskysyntään on epäselvä, kun kumpienkaan toimien mittakaavoista ei vielä tiedetä varmaa. Kysynnän rakenteen muutos ja kaupan vähentyminen ovat joka tapauksessa omiaan luomaan inflaatiopaineita.
Uudet menopaineet yhdessä finanssipolitiikan sääntöjen löystymisen kanssa johtavat joka tapauksessa valtioiden velkaantumisen kasvuun muuallakin kuin Saksassa. Korkeasti velkaantuneiden maiden kohdalla törmätään silloin jossain vaiheessa kysymykseen markkinoiden luottamuksesta tällaisten maiden velanhoitokykyyn. EKP joutuu jälleen tasapainottelemaan inflaation hillinnän ja valtioiden velanhoitokyvystä huolehtimisen välillä. Ei voi sulkea pois sitä, että rahoitusvakauden turvaamiseksi luotuja mekanismeja joudutaan aktivoimaan.
Samanaikaisesti EU:n pitäisi pystyä toteuttamaan mahdollisimman tehokkaasti pidemmän ajan kasvuohjelmaa viimesyksyisen Draghin raportin pohjalta. Turvallisuuspanostusten tavoin myös tämä ohjelma edellyttää yhteisesti rahoitettavien voimavarojen lisäämistä sekä kansallisten politiikkojen vahvempaa koordinaatiota.
Pystytäänkö päätöksentekoa tehostamaan?
Sekä turvallisuuspolitiikkaa että talouspolitiikkaa koskevat yhteisen toiminnan tarpeet luovat painetta tehostaa yhteistä päätöksentekoa. Tämä on usealla tavalla vaikeaa.
Yhtäältä turvallisuuden vahvistamisessa tarvitaan EU:n ulkopuolista Britanniaa ja mielellään myös Norjaa ja Turkkia, ehkäpä jopa Kanadaa. Samalla osa EU-maista todennäköisesti on tällaisten ponnistusten ulkopuolella (Unkari, Slovakia ja puolueettomat maat). Kun EU:lla ei myöskään ole mandaattia puolustuspolitiikkaan, tällainen yhteistyö voi tapahtua vain halukkaiden koalition pohjalta, ei EU-instituutioiden puitteissa. Ajatuksia erilaista vaihtoehdoista onkin alkanut tulla esille. EU:n selvä rooli liittyy ennen kaikkea aseteollisuuden vahvistamiseen.
Talouspolitiikassa EU on luonnollisesti tärkeä toimija. Sen kykyä yhteisten voimavarojen luomiseen ja kohdentamiseen rajoittaa kuitenkin tehokkaasti budjettia ja monta muutakin asiaa koskeva yksimielisyysvaatimus. Esimerkiksi Ukrainan tuen osalta Unkari on tunnetusti pystynyt lykkäämään ja sabotoimaan monia päätöksiä.
Talouspolitiikan tehostamiseksi on jo pitkään olut esillä erilaisia ajatuksia päätöksenteon virtaviivaistamisesta. Muutokset edellyttävät kuitenkin yksimielisyyttä ja perussopimusmuutosten osalta pitkäaikaista ja epävarmaa poliittista prosessia. Monissa maissa ovat voimistuneet suuntaukset, jotka vastustavat Euroopan integraation tiivistämistä. Perussopimuksen muutosmahdollisuudet näyttävät pieniltä lähivuosina.
Lieneekin niin, että myös yhteisten resurssien luomisessa ja ohjaamisessa on lähivuosina turvauduttava ”halukkaiden koalitioon”. Tarvitaan paljon luovaa ajattelua, jota itse asiassa kriiseissä on hyvin löytynytkin. Eurokriisin aikana hyvin nopeasti luodut tukimekanismit ovat tästä hyvä esimerkki. Myös koronakriisi johti nopeasti kokonaan uudenlaiseen tukijärjestelyyn, elpymisrahastoon. Se on toisaalta esimerkki siitä, että nopeasti läpi runnottu ratkaisu voi olla usealla tavalla ongelmallinen.[5]
Hieman pidemmällä aikajänteellä ei kuitenkaan voida välttää kysymystä Euroopan poliittisen integraation olennaisesta tiivistämisestä. Yhdysvallat on kiistatta etääntymässä euroatlanttisesta perheestä. Ei ole kaukaa haettua, että Trumpilainen USA pyrkii maailman jakamiseen etupiireihin tavalla, jossa Euroopan paikka olisi jäädä taloudellisesti USA:n ja Kiinan jalkoihin ja turvallisuutensa osalta Venäjän uhkaamaksi. Tätä pinnettä tuskin vältetään ilman selvästi yhtenäisemmin ja tehokkaammin toimivaa Eurooppaa, johon kuuluvat kaikki eurooppalaiset arvot jakavat maat.
Suomessa ei perinteisesti ole ollut suurta innostusta Euroopan poliittisen integraation tiivistämiseen. ”Liittovaltio” on ollut suosittu kirosana. Jos vaihtoehtona kuitenkin on kohdata varpusparven itäisimpänä osana globaalien talousmahtien edunvalvonta ja Venäjän turvallisuusuhka, ehkä suvereniteetin nykyistä hieman suurempi jakaminen vahvan demokraattisen eurooppalaisen perheen sisällä on sittenkin pienempi paha.
Toimivan uuden rakenteen aikaansaaminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa, kun kansalliset intressit ja mieltymykset eroavat edelleenkin paljon. Ratkaisua auttaisi nykyistä suurempi selkeys keskitetysti päätettävien ja toisaalta kansallisesti päätettävien asioiden välillä. Toinen toteuttamiskelpoisen uudistuksen lähtökohta todennäköisesti on ”vaihteleva geometria”, eriasteinen osallistuminen eri politiikka-alueilla maiden preferenssien mukaan. Ehkäpä pragmatismista tunnetulla Suomella voisi olla aktiivinen rooli tehokkaamman rakenteen kehittämisessä.
[1] Tämä on mm. Bruegelin ja Kielin instituutin arvio menotasosta, jolla ajan mittaan voitaisiin korvata Yhdysvaltain Euroopassa oleva ja tänne kriisitilanteissa suunniteltu tavanomaisen sodan käyntiin tarkoitettu asevoima.
[2] Marzian ja Trebesch (2025): Europas Verteidigung finanzieren: Was lehrt uns die Geschichte?
[3] Ohjenuoralla tarkoitan eduskunnan vahvistamaa kansallista yhteisymmärrystä julkisen talouden tasapainotavoitteesta siihen tapaan kuin esimerkiksi Ruotsissa on tehty.
[4] Näyttää ilmeiseltä, että kansainvälinen kilpailu korkeaan tulotasoon yltävästä tuottavimmasta ja samalla kansainvälisesti liikkuvimmista työvoimasta kiristyy koko ajan Euroopan maiden välillä. Väestön ikärakennehan heikkenee kaikkialla. Tätä heikkeneminen koskee jopa Suomea enemmän EU:n isoja maita, Saksaa, Ranskaa, Italiaa ja Espanjaa, jolloin niiden voi olettaa tekevän parhaansa tällaisten osaajien houkuttelemiseksi ja pitämiseksi. Ansiotuloverotus on tässä yksi kilpailutekijä silloin kun muiden seikkojen osalta maat ovat likimain yhtä houkuttelevia.
[5] Elpymisrahasto on epäilemättä tukenut kysyntää osassa heikon kysynnän maita viime vuosina. Se ei kuitenkaan ehtinyt vaikuttamaan koronan luomaan suhdannetaantumaan juurikaan. Taloudet toipuivat hyvin jo ennen rahaston maksujen pääosan käynnistymistä. Toiseksi voimavarojen kohdentumisen tehokkuus on ollut monissa maissa hyvin kyseenalainen.
