Donald Trump on tekemässä Münchenin 1938 kaltaista sopimusta Putinin kanssa Ukrainan pilkkomisesta ja alistamisesta Venäjän valtaan. Tämä on ollut näköpiirissä pitkään, mutta realisoitumassa nyt, lyhyen kauppasodan, budjetin, Epstein-kohun ja näennäisen Putin-kovistelun täyttämän välivaiheen jälkeen.
Ukrainan ja Euroopan kannalta tuhoisan lopputuloksen estäminen on yksin Euroopan varassa. Kykeneekö se siihen ja miten? Eurooppalaisjohtajien Ukrainan näkökantojen huomioon ottamista vaativa julkilausuma on hieno asia. Mutta pelkkä julkilausuma ei huonoa diiliä estä.
Trump haluaa glooriaa
Sellaisenaan on toissijaista, miksi Trump haluaa Ukrainan ja Euroopan ja pidemmän päälle myös Yhdysvaltojen etujen vastaisen diilin. Asialla on kuitenkin merkitystä sen kannalta, mitä vaihtoehtoja Euroopalla on torjua huono tulos.
Trumpilla ja itse asiassa myös USA:n aiemmilla hallinnoilla on ollut hyvin perusteltu vaatimus, että Euroopan maat kantavat pääosan turvallisuudestaan huolehtimisen aiheuttamasta taakasta. Tämä koskee sekä puolustusmenoja että ajankohtaisessa tilanteessa Ukrainan tukemisen taloudellista rasitusta.
Nämä vaatimukset on nyt asiallisesti täytetty. Nato sopi kaikkien maiden ”kovien” puolustusmenojen nostamisesta USA:n tasolle 3,5 prosenttiin ja vähän väljemmin tulkittujen turvallisuusmenojen 5 prosenttiin BKT:sta. Eurooppa on myös asiallisesti suostunut maksamaan Ukrainalle jatkossa toimitettavat amerikkalaisaseet.
USA:lla ei pitäisi tämän jälkeen olla mitään ahdastakaan kansallista intressiä sallia Ukrainassa ratkaisu, joka heikentää Euroopan turvallisuutta. Näin kuitenkin on tapahtumassa, joten Trumpin toiminnan motiivien täytyy olla muualla.
Kun myöskään USA:n valta-aseman horjuttamiseen pyrkivän Venäjän tukemiselle on vaikea löytää mitään laajempaa USA:n intressiä, ainoaksi selitykseksi jää, että Trump ajaa omaa etuaan. Uskottavin tulkinta on, että Trump haluaa kokea olevansa ihailun kohteena oleva yksinvaltias. Kuningas, joka yksin (ilman kansanedustulaitoksen tai oikeusistuimien asettamia rajoituksia) heijastaa kansan tahtoa ja päättää maan asioista ja sopii muiden, ihailemiensa yksivaltiaiden kanssa maailman resurssien jakamisesta. Kuvaan kuuluu kostaminen toimijoille, joiden Trump kokee loukanneen etujaan tai itsetuntoaan.
Päätösten tosiasiallisille vaikutuksille, sikäli kuin hän ne ymmärtää, Trump ei pane painoa. Tämä on näkynyt yhtä lailla kauppaa, ilmastonmuutosta, terveyttä kuin liittolaissuhteita koskevissa kysymyksissä. Todellisuuden rehellistä kuvaamista ja ymmärtämistä Trump haluaa itse asiassa rajoittaa olkoon kyse tiedotusvälineistä, tilastoviranomaisista tai tutkimusyhteisöstä.
Trumpin ja hänen hännyslijöidensä puhe Nobelin rauhanpalkinnosta istuu kuvaan hyvin.
Alistuminen ja mielistely eivät lopeta hulluutta
Euroopan johtajat ovat pyrkineet hillitsemään Trumpin toimien tuhoisuutta yhtäältä sitoutumalla em. perusteltuihin vaatimuksiin turvallisuustaakan suuremmasta kantamisesta.
Kauppapolitiikassa on suostuttu omien intressien vastaisiin tulliratkaisuihin pahempien vaihtoehtoehtojen välttämiseksi.
Kolmas toimintatapa on mielistely, Trumpin egon hively ja sen taakse piilotettu yritys saada Trump ymmärtämään tosiasioita.
Kaikkia näitä toimintatapoja voi pitää rationaalisina. Panostus omaan turvallisuuteen vie pohjan amerikkalaisten perustellulta vapaamatkustajasyytöksiltä. Eurooppa voi elää 15 % yksipuolisten tullien kanssakin, vaikka alistuminen nöyryyttävää onkin. Mielistely on kiusallista, mutta ei sellaisenaan Euroopan etuja heikennä.
Nyt alkaa näyttää kuitenkin siltä, että sekä huonoihin diileihin alistuminen tai mielistely eivät Trumpin tuhoisaa politiikkaa pysäytä kuin hetkeksi. Narsisti tarvitsee jatkuvasti uusia ”voittoja”.
Tällaisten voittojen tarjoaminen ei toki ole jatkossakaan iso ongelma, jos ne ovat näennäisiä kuten esim. tyhjät lupaukset energian ostoista tai investoinneista, ylistyspuheet tai vierailukutsut hoviin. Ongelma uusista diileistä tulee silloin, kun ne ovat aidosti pahoja. Trumpin halu sopia Putinin kanssa Ukrainan kohtalosta on tällainen.
Kova kovaa vastaan?
Kysymys kuuluu, onko Euroopalla kykyä torjua huono diili. En jaksa enää uskoa, että edes mielistelyyn puettu tosiasioiden kertominen auttaa. Euroopan tulisi kyetä hylkäämään Ukrainan suvereniteettia, demokratiaa, länsi-integraatiota ja alueellista koskemattomuutta (ainakin juridisesti) uhkaavat Trumpin ja Putinin sopimukset.
Hylkäämisellä tarkoitan sitä, että Eurooppa tekee Ukrainalle mahdolliseksi jatkaa puolustustaisteluaan Putinin ja Trumpin välipuheista ja USA:n myötävaikutuksesta riippumatta. Uskottavana tällainen päätös voisi jopa kannustaa Trumpia tukemaan Ukrainalle hyväksyttävissä olevaa ratkaisua. Trumpin voitoksihan sekin voidaan esittää.
Onko tämä mahdollista? Rehellisesti sanottuna en tiedä. Vaikeaa se epäilemättä on. USA:n tuottama tiedustelutieto, ohjusilmatorjunta-aseistus, pitkän kantaman ohjukset ja monet muut amerikkalaista alkuperää olevat asejärjestelmät ovat Ukrainalle ilmeisen tärkeitä. Samoin USA:n lipeäminen pakoterintamasta heikentäisi melkoisesti pakotteiden tehoa. Toisaalta Euroopalla on halutessaan voimavaroja sekä ostaa että valmistaa paljon enemmän aseita.
Tärkeintä on kuitenkin vaihtoehdon surkeus. Hyökkäyksellä vallattujen alueiden tunnustaminen Venäjän osaksi, Ukrainan EU- ja Nato-jäsenyyksien estäminen ja asevoimia koskevat rajoitukset ja sotavahinkojen jääminen ukrainalaisten (ja ehkä länsitukijoiden) maksettavaksi merkitsisivät paitsi kansainvälisen oikeuden ja ETYK-periaatteiden täyttä lokaamista myös muodollisesti itsenäisen tynkä-Ukrainan asettamista alttiiksi Venäjän jatkuvalle painostukselle. Sisäiset ristiriidat kasvaisivat ja merkittävä osa nuorisosta luultavasti lähtisi etsimään siedettävän elämän mahdollisuuksia lännestä.
Ennen pitkää tuloksena olisi Ukrainan liittäminen Venäjään, mikä selvästi on Putinin tavoite. Tällöin Ukrainan resurssit tulisivat täydentämään Venäjän voimaa, samalla tavalla kuin Itävallan ja Tsekkoslovakian resurssit tulivat Hitlerin käyttöön. Kun sanktioiden purkaminen helpottaisi jo käyntiin pannun sotatalouden toimintaa, Venäjä olisi varsin nopeasti kyvykäs muodostamaan aidon sotilaallisen uhan Euroopan maille.
Jos eurooppalaiset haluavat pitää kiinni liberaalista demokratiastaan, tällainen näkymä pakottaisi lisäämään rajusti, uskoakseni jo tehtyä enemmän panostuksia omaan puolustukseen. Tämäkään ei ehkä riittäisi estämään Venäjän aggressiota, kun Eurooppa on osoittanut tositilanteessa pehmeäksi.
Tällaista vaihtoehtoa vasten raskas ja tuloksiltaan epävarmakin pyrkimys Ukrainan puolustuskyvyn ylläpitämiseen eurooppalaisin voimin tuntuu houkuttelevalta.
Mitä tämä voisi tarkoittaa? Ainakin kaiken mahdollisen sotamateriaalin hankkimista ja nopeaa toimittamista Ukrainaan. Sanktioiden edelleen kiristämistä USA:sta riippumatta. Mutta ehkä myös Ukrainan läntisen ilmatilan puolustuksen ottamista eurooppalaisten Nato-maiden vastuulle. Ainakin drooni- ja risteilyohjushyökkäyksiä voitaisiin näin torjua tehokkaammin ja vapauttaa Ukrainan resursseja itään. Venäjän pidätettyjen varojen käyttäminen Ukrainan tuen rahoittamiseen olisi myös loogista.
Eikö turvallisempaa olisi sittenkin voittaa aikaa?
Tällaisessa strategiassa on kaksi ilmeistä riskiä. Yksi on, ettei Euroopan tuki riitä, vaan Ukrainan puolustus luhistuu siitä huolimatta ja Eurooppa jää yksin vahvistuneen Venäjän kanssa. Toinen on, että Trump suuttuu ja irrottautuu Naton puolustussitoumuksista ja pahimmillaan tukee Venäjää aktiivisesti esim. tiedustelutiedolla.
Suostumalla huonoonkin Trumpin ja Putinin diiliin saataisiin aikaa Euroopalle tehdä itsestään taloudellisesti ja sotilaallisesti vahvempi. Näin se voisi muutaman vuoden kuluttua tukea paremmin tynkä-Ukrainaa ja puolustaa uskottavammin itseään.
Yksin Ukrainan tueksi asettumisen riskit ovat todellisia, mutta niin ovat ”ajan voittamisenkin” riskit. Trumpin Nato-lupauksiin tuskin on paljon luottamista, vaikka hänelle mieluinen diili syntyisikin. Eikä ole mitään taetta siitä, että tilanne olisi parempi 3½ vuoden kuluttua. Toisaalta muutaman vuoden välirauha voi hyvin palvella Venäjää paremmin kuin Eurooppaa, etenkin jos sanktiot poistuvat. Osavoitto rohkaisee hyökkääjää ja vahvistaa narratiivia Venäjän voimasta lännessä. Sotatoimien keskeytyminen heikentää poliittista kannatusta Ukrainan tukemiselle ja varustelulle demokraattisissa, hybridivaikuttamiselle alttiissa Euroopan maissa.
Tällainen pähkäily saa minut ajattelemaan, että Euroopan asettuminen yksinkin puolustamaan oikeudenmukaisen, ukrainalaisten hyväksyttävissä olevan rauhan saavuttamista on parempi vaihtoehto kuin huonoon Trump-diiliin suostuminen.
Suomi voi vaikuttaa kokoaan enemmän
En tiedä, mitä presidentti Stubb ja muu ulkopoliittinen johto tilanteesta täsmälleen ajattelevat ja mitä ovat muiden Euroopan päättäjien ja Trumpin ja Zelenskyin kanssa puhuneet. Julkisten kannanottojen perusteella voisi ajatella heidän asettuneen vahvasti tukemaan Ukrainan positioita. Tällä on merkitystä, sillä uskoakseni Suomella on tässä asiassa enemmän vaikutusvaltaa kuin maan koko antaa aiheen olettaa. Stubb on Merzin, Macronin, Starmerin, Melonin ja von der Leyenin ohella ilmeisesti ainoa Euroopan johtaja, jolla on suora puheyhteys Trumpin kanssa. Omasta puolustuksestaan huolehtineena etulinjan maana Suomen kannoilla on myös uskottavuutta.
Euroopan kyky puolustaa yksin omia intressejään riippuu teknologisen, taloudellisen ja sotilaallisen suorituskyvyn kehityksestä. Tämä vaatii nykyistä vahvempaa Euroopan unionia ja hyvää yhteistyötä mm. Britannian kanssa. Suomen EU-politiikka tukee periaatteessa näitä tavoitteita. Käytännössä halu EU:n vahvistamiseen ei välttämättä kuitenkaan ole yhtä suuri. Tämä näkyy mm. Suomen suhtautumisessa komission esitykseen EU:n seuraavaksi budjetiksi. Tässä on kotimaisen keskustelun paikka.
