Björn Wahlroos uhraa tuoreessa kirjassaan ”Nurkkahuone” pari sivua Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan johdon vaihtumiselle vuonna 2019. Hän toteaa, että eroni toimitusjohtajan tehtävästä ja Mika Malirannan ero tutkimusjohtajan tehtävästään oli seurausta närästä, jonka yritystukia koskeneet näkemyksemme aiheuttivat elinkeinoelämässä ja tarkemmin Elinkeinoelämän keskusliitossa.
Etlan hallituksessa toimineen Wahlroosin kuvaus asiasta on nähdäkseni rehellinen ja pääosin oikea. Samalla kuvaus herättää kysymyksen siitä, missä määrin taloustutkimuslaitoksen asiantuntijoiden ja etenkin johdon esittämät päätelmät ja arviot erilaisista ilmiöistä ja politiikkatoimien vaikutuksista voivat poiketa tutkimuslaitoksen rahoittajien näkemyksistä. Tilanteessa, jossa tutkimustiedon merkitystä päätöksenteon pohjana haastetaan monella tavalla, kysymystä on hyvä pohtia puheena olevaa episodia laajemmin.
Päätelmäni ei ole niin synkkä kuin otsikosta ilman kysymysmerkkiä saattaisi ajatella.
Etujärjestö ja tutkimuslaitos
Etujärjestön tehtävä on edistää jäsentensä etua. Tässä työssä keskeistä on perustella sekä julkisuuteen että suoraan poliittisille päättäjille jäsenten etuja palvelevia päätöksiä erilaisella tiedolla. Ihanteellista on voida esittää omaa etua palvelevat ratkaisut samalla laajemmin yhteiskunnan kokonaisetua palvelevina toimina. Tällaisessa argumentaatiossa etujärjestö tyypillisesti käyttää tietoa samalla tavalla kuin asianajaja oikeudessa, esittämällä asiakkaan etua tukevia näkökohtia ja sivuuttamalla tämän vastaiset näkökohdat. Myös esitettävä tutkimustieto valikoituu helposti tältä pohjalta.
Tällaisessa toiminnassa ei ole mitään väärää ja joka tapauksessa olisi epärealistista olettaa, että etujärjestöt toisin toimisivat. Eikä tietenkään voida sulkea pois, että etujärjestön jäsenten etua palvelevat politiikkasuositukset todellakin ovat yhteiskunnan kokonaisedun mukaisia. Etujärjestöillä on usein sellaista tietoa ilmiökentän käytännön asioista, joita teoriaan ja yleisesti saatavilla oleviin tilastoaineistoihin tukeutuvat tutkijat eivät helposti tavoita.
Tutkimuslaitoksen idea on toinen. Sen tehtävä on tuottaa parhaan kykynsä mukaan tietoa riippumatta, siitä kenen etuja tieto palvelee. Kysymys on nyt siitä, miten etujärjestöt vaikuttavat rahoittamansa ja valitsemansa hallituksen kautta ohjaamansa laitoksen toimintaan. Tekeekö etujärjestökytkentä laitoksen tuottamasta tiedosta samalla tavalla ”asianajatietoa” kuin itse etujärjestöjen kohdalla on asianlaita? Vastaukseni on ei, vaikka vailla merkitystä omistajatausta ei ole.
Kolme kysymysaluetta: fokus, tutkimustulokset, politiikkasuositukset
Tutkimuslaitosten toiminnan kohdentumiseen etujärjestöjen mielenkiinnot kohteet vaikuttavat luonnollisesti ratkaisevasti. Suomessa olevien kolmen etujärjestöomisteisen taloustutkimuslaitoksen tutkimuksen ja muun toiminnan painopisteet heijastavat omistajatahojen intressejä.
Elinkeinoelämän järjestöjen rahoittaman Etlan tutkimuksessa painottuvat mm. kansainvälisen kaupan, teknologisen kehityksen, työmarkkinoiden toiminnan, verotuksen, eläkejärjestelmän yms. vaikutukset yritysten toimintaedellytyksiin ja edelleen kansantalouden kehitykseen Suomessa. Palkansaajajärjestöjen rahoittaman Laboren tutkimuksesta iso osa koskee työmarkkinoiden ja julkisen talouden toimintaa ja esimerkiksi tuloeroja. MTK:n ja osuustoimintajärjestöjen rahoittaman PTT:n toiminnassa paljon huomiota saavat maa- ja metsätalouden ja aluekehityksen ja asuntomarkkinoiden kysymykset. Kaikki laativat suhdanne-ennusteita ja kommentoivat makrotalouspolitiikkaa.
Tutkimushankkeita omistajat eivät kuitenkaan pääsääntöisesti määritä. Omistajien tarjoama perusrahoitus kattaa vain osan toiminnan kuluista. Tutkimushankkeisiin tarvitaan käytännössä lähes aina ulkopuolista rahoitusta. Tämä tulee ministeriöiltä, säätiöiltä, EU:lta, jne. Tutkimuslaitokset kilpailevat tällaisesta rahoituksesta ja nämä projektirahoittajat pitkälle määrittävät, mistä teemoista ja millä kysymyksenasetteluilla hankkeet toteutuvat.
Omistajien vaikutus koskeekin tutkimusteemojen osalta lähinnä laitoksen yleistä orientaatiota ja sen myötä laitokselle ajan mittaan kertyvää asiantuntemusta. Tätä vaikuttamista on vaikea pitää ongelmallisena. Pikemminkin perusrahoittajien erilaiset mielenkiinnon kohteet tukevat tutkimuksen kohdistumista laaja-alaisesti.
Tutkimustuloksiin etujärjestöomistajien olisi hyvin vaikea vaikuttaa, vaikka haluaisivatkin. Kuten edellä todettiin, tutkimushankkeissa on tyypillisesti ulkopuolisia tilaajia/rahoittajia ja usein myös näiden asettama ohjausryhmä. Näillä ei ole mitään intressiä koettaa vääntää tuloksia laitoksen omistajien intressien mukaisiksi. Pikemminkin ulkopuoliset rahoittajat luovat painetta laadukkaaseen, luotettavaan tutkimukseen kilpailuttaessaan laitoksia hankkeiden toteuttamisessa.
Vielä tärkeämpi tekijä on tutkijoiden halu välttää tarkoitushakuisuutta, jota vertaiskontrolli, työn laadun vaikutus uralla etenemiseen ja työnantajien kilpailu kyvykkäistä tutkijoista vahvistaa. Tutkijoiksi valikoituu henkilöitä, joilla on aito kiinnostus uuden, kollegoiden arvostaman tiedon tuottamiseen. Jokseenkin viimeinen asia, jota tutkija haluaa, on tulla arvostelluksi tulosten tarkoitushakuisuudesta. Tällainen maine on vahva jarru uralla etenemiselle. Työnantajat kilpailevat pätevistä tutkijoista, joiden integriteettiin ne voivat luottaa.
Politiikkasuositusten osalta tilanne on hieman erilainen. Talouspolitiikan kysymykset ovat usein sellaisia, että niitä koskeva tutkimustieto on ristiriitaista. Esimerkiksi verotuksen vaikutuksesta työn tarjontaa on saatu eri ajankohtia ja eri maita koskevilla aineistoilla hyvinkin erilaisia tuloksia. Mikään näistä ei välttämättä vastaa esim. Suomessa juuri tällä hetkellä olevaa tilannetta. Toisaalta aika tai saatavilla oleva aineisto ei mahdollista kysymykseen vastaamista olemassa olevaa tutkimusta paremmin. Tällöin asian kommentointi riippuu siitä, miten kommentoija painottaa erilaisia ristiriitaisia tiedonsirpaleita.
Tällaisessa painotuksessa on paljon enemmän vapautta kuin tyypillisessä tutkimuksessa, jossa kysymyksenasettelua on alun perinkin rajattu niin, että siihen saatavilla olevan aineiston avulla on hyvä mahdollisuus saada vastaus. Lisäksi tutkimushankkeessa vastaukseksi kelpaa hyvin, ettei käytössä olevan aineiston avulla kysymykseen pystytä luotettavasti vastaamaan. Tällöin tutkijan suositus usein on, että tarvitaan lisää tutkimusta. Reaalimaailmassa esillä olevia politiikkavalintoja arvioitaessa tähän ei pääsääntöisesti ole mahdollisuutta.
Ristiriitaisen tiedon painottamiseen vaikuttaa paitsi arvioitsijan perehtyneisyys aihepiiriin myös yleinen näkemys talouden toiminnasta. Aineellisten kannustimien merkitykseen paljon uskova henkilö on todennäköisesti taipuvainen luottamaan sellaisiin tutkimustuloksiin, joissa on havaittu työn verotuksen kiristämisen vähentävän työn tarjontaa paljon, ja argumentoimaan myös näistä tutkimusasetelmista poikkeavassa tilanteessa saman vaikutuksen pätevän.
Politiikkatoimien vaikutukset ovat tyypillisesti moniulotteisia. Työn verotuksen keventämisellä on esimerkiksi vaikutusta paitsi työn tarjontaan myös julkisen talouden tasapainoon ja tulonjakoon. Arvioitsija voi toki pitäytyä toteamaan nämä eri vaikutukset sellaisina kuin ne oman ymmärryksensä mukaan näkee. Mutta usein esille nousee myös se, miten hyödyllisenä asiantuntija pitää ratkaisua kaiken kaikkiaan, eri vaikutukset huomioon ottaen. Tällaiseen arvioon vaikuttaa luonnollisesti se, kuinka tärkeinä arvioija pitää esimerkkitapauksessa verotuksen kevennyksen luomaa työn tarjonnan lisäystä ja kokonaistuotannon kasvua, mahdollista kielteistä vaikutusta julkisen talouden tasapainoon ja vaikutusta tulonjakoon. Arvioijan arvostuksilla – poliittisilla näkemyksillä – on väistämättä merkitystä tällaisissa päätelmissä. Tällainen päätelmien arvoriippuvuus koskee kuitenkin kaikkia toimijoita, olipa heidän työnantajansa yksityisiä tutkimuslaitoksia, yliopistoja tai viranomaisorganisaatioita.
Tilanteessa, jossa tutkimuslaitoksen edustaja esittää yksittäisen politiikka-arvion tai -suosituksen, joka tukee omistajatahon intressejä, on ulkopuolelta vaikea sanoa, tapahtuuko niin sen vuoksi, että ao. henkilö aidosti punnitsee asian tällä tavoin vai sen vuoksi, että hän haluaa myötäillä omistajatahon intressejä. Kysymys on henkilön integriteetistä. Jos henkilö esittää vain sellaisia talouspolitiikka-arvioita, jotka palvelevat omistajan intressiä, syntyy luonnollisesti epäily, että asioita tulkitaan etujärjestön asianajoperspektiivistä pikemminkin kuin tutkimustietoa oman parhaan ymmärryksen avulla tulkiten. Toki tällöinkään kysymyksen ei tarvitse olla epärehellisyydestä, vaan siitä, että henkilön peruskäsitys taloudesta vastaa etujärjestön intressien kanssa sopusoinnussa olevaa käsitystä.
Alttius kollegoiden kritiikille hillitsee toki talouspolitiikkapäätelmiäkin, mutta vähemmän kuin tyypilliseen tutkimuksen tarkkarajaiseen kysymykseen liittyviä päätelmiä. Tämä johtuu juuri asioiden suuremmasta tulkinnanvaraisuudesta. Jos kuitenkin syntyy kuva, että tutkimuslaitoksen politiikkapäätelmät ovat poikkeuksetta omistajatahon etujen mukaisia, laitoksen viestien uskottavuus vähenee. Tämä koskee myös sellaisia tapauksia, joissa evidenssin intressivapaa tulkinta tukisi omistajatahoa. Kun lisäksi kerran menetettyä uskottavuutta on hidas palauttaa, vähänkin pidemmälle katsovan etujärjestöomistajan kannattaa huolehtia tutkimuslaitoksen päätelmien uskottavuudesta.
Henkilöiden valikoituminen ja valinta
Tutkijat hakeutuvat luonnollisesti töihin laitoksiin, joissa on mahdollista tehdä omaa mielenkiintoa vastaavaa tutkimusta tai esimerkiksi seuranta- ja ennustetyötä. Tällä voi olettaa olevan vaikutusta myös siihen millaisia arvostuksia omaavia ihmisiä eri laitoksiin tulee. Esimerkiksi tuloeroja tärkeänä yhteiskunnallisena kysymyksenä pitävät henkilöt luultavimmin ovat kiinnostuneempia sellaisesta laitoksesta, jonka tutkimusfokuksessa tuloerot ovat, kuin laitoksesta, jossa näin ei ole. Oman kahta tutkimuslaitosta koskevan johtajakokemukseni perusteella rohkenen kuitenkin sanoa tutkijoiden valinnan perustuvan yksinomaan hakijoiden arvioituun pätevyyteen, ei heidän yhteiskunnallisiin näkemyksiinsä. Tämän kanssa on sopusoinnussa se, että monet tutkijat ovat työskennelleet uransa aikana useissa – myös eri etujärjestöjen rahoittamissa – tutkimuslaitoksissa.
Laitosten johtajien ja muiden kokemuksensa perusteella senioriasemassa olevien osalta tilanne on erilainen. Etenkin johtajien edellytetään osallistuvan laajasti talouspoliittiseen keskusteluun, kertovan laitoksen kannan mitä moninaisimpiin politiikkaehdotuksiin ja myös esittävän itse politiikkavaihtoja. Tällöin heidän on käytännössä otettava usein kantaa kysymyksiin, joista tutkimustieto ei anna yksiselitteistä opastusta ja joissa on painotettava erilaisia vaikutuksia keskenään ”kokonaisarvioinnissa”. Kun tällaisiin kokonaisarviointeihin vaikuttavat aiemmin todetulla tavalla yleinen näkemys talouden toimintamekanismeista ja myös arvostukset, johtajien valinnalla on väistämättä merkitystä laitoksen talouspolitiikkakannanottoihin.
Johtajien valinnasta päättävät laitosten hallitukset. On selvää, että hallitukset eivät halua valita johtajiksi henkilöitä, joiden perusnäkemys taloudesta ja arvostukset ovat jyrkästi ristiriidassa hallituksen omien ja edelleen taustalla olevien perusrahoittajien näkemysten kanssa. Etlan toimitusjohtajaksi tuskin valitaan henkilöä, joka pitää yksityisen omistuksen turvaavien oikeusnormien, vapaaehtoisen vaihdannan ja hintamekanismin varaan rakentuvaa markkinataloutta lähtökohtaisesti toimimattomana tai muuten huonona. Laboren johtajaksi tuskin tulee henkilö, joka pitää ammatillista järjestäytymistä talouden tehokasta toimintaa pahoin haittaavana tekijänä. Eikä PTT:n johtajaksi valita henkilöä, jonka mielestä maatalous on Suomessa tarpeeton ja sen tukeminen pelkkää rahan haaskausta. Tutkimuslaitokset eivät kuitenkaan eroa asiallisesti politiikkaorganisaatioista tässä suhteessa. Valtiovarainministeriön johtaviksi virkamiehiksi tuskin valitaan henkilöitä, joiden mielestä valtion velkaantumiseen ei tarvitse kiinnittää huomiota, tai keskuspankin pääjohtajaksi henkilöä, jonka mielestä inflaatiovauhti on samantekevä.
Tällaisista rajauksista ei kuitenkaan tarvitse seurata eikä olekaan seurannut, että jonkin laitoksen johtajaksi olisi voinut tulla vain hyvin ahtaasta talouspoliittisen ajattelun putkesta. Tämän kanssa sopusoinnussa on se, että johtajien urat ennen valintaa ovat olleet aika vaihtelevia. Oletankin, että tutkimuslaitosten hallitukset ovat panneet paljon painoa henkilöiden muille ominaisuuksille kuin täsmällisille käsityksille talouspolitiikan hyvästä suunnasta.
Etla ja Eva
Jo vuonna 1946 Taloudellisen tutkimuskeskuksen nimellä perustetun Etlan rinnalla elinkeinoelämän järjestöt ovat rahoittaneet vuodesta 1974 lähtien Elinkeinoelämän valtuuskuntaa. Valtuuskunta luotiin puolustamaan markkinatalouden ideaa.
1970-luvun alun Suomessa voimistuivat pyrkimykset vahvistaa valtion ja myös ammattiyhdistysliikkeen roolia talouden ohjauksessa ja vastaavasti rajoittaa yksityisesti omistettujen yritysten toimintaa. Äärivasemmiston ohella myös sosialidemokraattisessa puolueessa puhuttiin pankkien kansallistamisesta ja muusta valtion ohjauksen lisäämisestä. Neuvostoliitto tuki sosialismia tavoittelevia ja tiiviitä länsisuhteita vastustavia voimia, jotka puolestaan leimasivat poliittiset vastustajansa neuvostovastaisiksi. Neuvostovastaisuuden lyömäkirvestä, jota etenkin kommunistien ns. taistolaissiipi hanakasti käytti, oli taas vaikea torjua Suomen geopoliittisen tilanteen takia.
Eva oli tässä tilanteessa elinkeinoelämän keskeisten toimijoiden pyrkimys vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen markkinatalouden periaatteiden ja Suomen länsi-integraation merkityksen ymmärtämiseksi ja hyväksyttävyyden vahvistamiseksi. Työtapana olivat lähinnä erilaiset raportit ja niiden tueksi luotu arvo- ja asennetutkimus. Ensimmäiseksi johtajaksi valittiin kokenut diplomaatti Max Jakobsson.
Kun Neuvostoliitto ja sen mukana sosialismin uhka romahti ja Suomi liittyi Euroopan unioniin, Evan tarpeen arvioitiin vähentyneen. Rahan säästämiseksi ja hallinnon yksinkertaistamiseksi Evan kokoa pienennettiin, sen toimitilat ja taloushallinto siirrettiin Etlan yhteyteen, molemmille organisaatioille valittiin samoista henkilöistä koostunut hallitus sekä yhteinen toimitusjohtaja. Parin vuoden kokeilun jälkeen Evan käytännön johtaminen siirrettiin kuitenkin toimitusjohtajalta erikseen valitulle johtajalle.
Evan likeinen hallinnollinen yhteys Etlaan on saattanut hämärtää organisaatioiden luonnetta, etenkin kun myös Eva on tuottanut tutkimuspohjaisia raportteja ja kirjoittajina on ollut joskus myös Etlan henkilöstöä, itseni mukaan lukien. Organisaatioiden ideat ovat kuitenkin erilaiset ja toiminta ollut käytännössä erillistä. Etla on tutkimuslaitos ja Eva markkinatalouden periaatteita puolustava ajatuspaja. Oman toimitusjohtajakauteni aikana Evan toiminnan sisällön suunnittelu ja toteuttaminen oli täysin Evan silloisen johtajan Matti Apusen vastuulla. Vastaavasti Evan johtajalla ei ollut mitään roolia Etlan toiminnassa. Matti raportoi hallitukselle Evan toiminnasta asiallisesti yhtä suoraan kuin minä Etlan toiminnasta.
Etla ja Evan johdon vaihtuminen vuonna 2019
Björn Wahlroosin toteaa siis kirjassaan taustaksi sille, että jäin pois toimitusjohtajan tehtävästä talvella 2019 ja Mika Maliranta tutkimusjohtajan tehtävästä muutama kuukausi myöhemmin, elinkeinoelämän järjestöissä syntyneen epäluottamuksen Etlaan Etlan yritystukien vaikutusta koskevien arvioiden ja politiikkasuositusten takia. Wahlroos on tässä olennaiselta osin oikeassa.
Valtion yrityksille myöntämä erilainen suora tai veronhuojennusten kautta toteutuva tuki on olemassa olevien yritysten välitön etu. Tämän vuoksi ne eivät luonnollisesti pidä tällaisten tukien vähentämisestä. Toisaalta sekä teoreettinen että empiirinen tutkimus tukee varsin vahvasti sitä, että olemassa olevan tuotannon kannattavuutta parantavat ns. säilyttävät tuet heikentävät tuotannon rakennemuutosta ja hidastavat sitä kautta tuottavuuden kasvua. Ns. uudistavat tuet, kuten T&K-tuet voivat sen sijaan hyvin kohdennettuina tukea rakennemuutosta ja tuottavuuden kasvua. Kun tuet ovat poissa muusta julkisesta rahankäytöstä ja on rahoitettava verotuksella, tuottavuustutkijat päätyvät lähes poikkeuksetta suosittelemaan säilyttävien tukien poistamista/vähentämistä ja ehkä muuttamista uudistaviksi tuiksi.
Tällaisessa analyysissä ei välttämättä tule otetuksi huomioon, että myös muut maat käyttävät tukia oman tuotantonsa tukemiseksi. Tuesta luopuminen heikentää tällöin oman tuotannon kilpailukykyä ja voi johtaa kyseisen tuotannon supistumiseen. Kokonaisvaikutus kansantalouteen riippuu talouden kyvystä siirtää resursseja nopeasti muuhun, vähintään yhtä tuottavaan käyttöön. Tämän arviointi ei ole kovin helppoa ja päätelmä tukipolitiikan muutoksen kansantaloudellisista vaikutuksista riippuu siitä, millaisen painon näille jälkimmäisille vaikeasti arvioitaville seikoille antaa.
Etlassa tuottavuustutkimusta johti toimitusjohtaja-aikanani Mika Maliranta. Hänen näkemyksensä yritystukien vaikutuksesta vastasi edellä kuvattua ekonomistien valtavirtakäsitystä.[1] Talouden rakennemuutoskysymysten johtavana asiantuntijana Suomessa Mikan näkemyksiä yritystuista haluttiin kuulla monilla tahoilla. Hänen kriittiset arvionsa yritystuista ärsyttivät epäilemättä monia yritysjohtajia ja elinkeinoelämän järjestöjohtajia. Sama koski ilmeisesti myös omia asiaa koskevia kannanottojani. Useiden elinkeinoelämän edustajien mielestä emme panneet riittävästi painoa sille, että tuista luopuminen Suomessa asettaisi suomalaiset yritykset hankalaan kilpailutilanteeseen ja johtaisi tuotannon supistumiseen Suomessa.
Kun omistajataholla on erilainen käsitys tutkimuslaitoksen talouspolitiikkaa koskevista päätelmistä, hallituksen tehtävä on kommunikoida asia-argumentit laitoksen johdon tietoon ja samalla suojella tutkimuslaitoksen oikeutta päätyä päätelmiinsä. Tämä edellyttää, että hallitus luottaa laitoksen johdon arvostelukykyyn itse substanssissa ja arvostaa laitoksen omistajista riippumatta tekemien päätelmien arvoa. Jorma Ollilan toimiessa Etlan hallituksen puheenjohtajana näin oli. Hänen vetämissään hallituksen kokouksissa ja myös kahden kesken sain kommentteja monista talouspolitiikkaa koskevista asioista, ml. yritystukien vaikutuksista, mutta hän ei kyseenlaistanut koskaan oikeuttani päätyä hyvänä pitämiini päätelmiin tai ylipäätään Etlan oikeutta esittää asiantuntija-arvionsa omistajilta kysymättä. Nähdäkseni Ollila luotti arvostelukykyyni ja piti tutkimuslaitoksen itsenäistä mielipiteenmuodostusta suuressa arvossa.
Jorma Ollilan jätettyä hallituksen puheenjohtajan tehtävän ja laitoksen käynnistettyä strategiaprosessin uuden puheenjohtajan ohjaamana kävi ilmi, että vastaavaa luottamusta omaan arvostelukykyyni ei enää ollut. Ymmärsin asian niin, että laitoksen yritystukia koskevien arvioiden tulisi muuttua, jotta luottamus palautuisi. Kun pohdin omia yritystukia koskevia kommenttejani, en nähnyt niissä korjaamisen tarvetta. Olin mielestäni ottanut järkeväksi arvioimallani tavalla huomioon myös yritysten puolelta perustellusti esitetyt huomautukset tukien karsinnan kilpailuvaikutuksista.[2] Samoin oli itsestään selvää, että en voisi rajoittaa tutkimuslaitoksessa työskentelevien kiistattomien asiantuntijoiden mahdollisuutta esittää omia tutkimuspohjaisia arvioitaan ilman vakavia seurauksia laitoksen työilmapiirille tai uskottavuudelle. Luottamuspula ei siten voisi ratketa oman toimintani muuttumisen kautta, joten jäljelle jäi vain toimitusjohtajan vaihtuminen. Onhan selvää, että hallituksen täytyy voida luottaa toimitusjohtajaan.[3]
En ole sopiva henkilö arvioimaan Etlan toimintaa ja sen uskottavuutta omana toimitusjohtaja-aikanani suhteessa aiempaan tai myöhempään. Varmastikin toimitusjohtajien ja muidenkin laitoksen edustajien talouspolitiikkakannanotoissa ja niiden perusteluiden laadussa on ollut eroja, niin kuin ekonomistien arvioiden kohdalla aina on. Minulla ei kuitenkaan ole mitään syytä epäillä sen paremmin edeltäjieni kuin seuraajani Aki Kangasharjunkaan integriteettiä, vaikka en asioista heidän kanssaan aina samaa mieltä ole ollutkaan. Huomionarvoista on, että Etlan yritystukia koskeva kommentointi ei näytä muuttuneen vuoden 2019 jälkeen. Aihepiirin tutkimuksesta viime vuosina vastannut tutkimusjohtaja Heli Koski on nähdäkseni esittänyt samanlaisia valtavirtanäkemyksen mukaisia kriittisiä arvioita säilyttävistä tuista kuin Mika Maliranta omana aikanani.
Kenen joukoissa seisot, …
Ääriajattelun voimistuminen ja poliittisen kentän polarisoituminen on leimannut monien läntisten demokratioiden kehitystä viimeisen vuosikymmenen aikana. Kehitys on vaikeuttanut järkiperäistä päätöksentekoa; tuore esimerkki on poliittisessa kaaoksessa oleva Ranska. Useissa maissa ääriajattelun vahvuus on jopa herättänyt kysymyksen demokratian säilymisestä.
Syy-seuraussuhteet ovat monimutkaisia ja osin varmaankin eroavat maiden välillä. Yksi yhteinen piirre ääriliikkeille on eri tavoin ajattelevien ihmisten näkeminen vihollisina. Vihollisten kanssa ei voi tehdä kompromisseja vaan ne on voitettava. Omista joukoista hoipertelijat on puhdistettava, ellei heitä voi pitää hyödyllisinä hölmöinä.
Viholliskuvien muodostamiseen liittyy se, että vain omaan, oman ryhmän tai heimon tietoon voidaan luottaa. Ilmiö on erityisen vahva Yhdysvalloissa, jossa kansalaisista iso osa seuraa ja näyttää uskovan vain oman porukan luotettavaksi julistamia lähteitä.
Trump ja hänen uusi MAGA-hallintonsa ei ole tyytynyt vain tuomitsemaan oman poliittisen kantansa kanssa ristiriidassa olevan informaation ”fake newsiksi” tai ”hoaxiksi”. Se on pyrkinyt estämään oman käsityksensä vastaisen tiedon tuottamista ja levittämistä painostamalla tiedotusvälineitä, nostamalla tekaistuja syytteitä, erottamalla liittovaltion viranomaisia, jotka eivät tuota haluttua tietoa, nimittämällä vastuullisiin asemiin tosiasioista vähät välittäviä uskollisia sekä vähentämällä yliopistojen rahoitusta ja/tai kytkemällä sen saannin MAGA-arvojen kunnioittamiseen.
Vain oman joukon luomaan ja/tai välittämään tietoon luottaminen ei vain vaikeuta yhteistyötä, vaan heikentää myös päätösten tietopohjaa ja siten päätösten laatua. Näin on etenkin, kun hyväksytty tieto ei nojaudu tutkimukseen, vaan poliittisesti tarkoituksenmukaisiin uskomuksiin. Tämä näkyy selvästi Yhdysvalloissa.
Ehkäpä räikein esimerkki on terveysasioista vastaavan Robert F. Kennedy Jr:n rokotevastaiset toimet, jotka ovat jyrkässä ristiriidassa lääketieteellisen yhteisön laajasti jakaman käsityksen kanssa. Samoin useimmissa talouspolitiikan keskeisissä kysymyksissä Trumpin politiikka on pahoin ristiriidassa valtavirtataloustieteen ymmärryksen ja suositusten kanssa. Tämä koskee selvimmin kauppapolitiikkaa, riippumattoman tutkimustoiminnan rahoitusta, maahanmuuttopolitiikkaa ja julkisen talouden velkaantumisen vaikutuksia mutta myös oikeusvaltion merkitystä talouden tehokkaan toiminnan edellytyksenä.
Suomessa tilanne ei onneksi ole USA:n kaltainen. Tieto, jonka pohjalta kansalaiset muodostavat käsityksiään eri asioista on selvästi enemmän yhteistä kuin USA:ssa. Kansalaiset luottavat median välittämään tietoon selvästi muita maita enemmän ja luottamuksen kohteet myös ovat pitkälti samoja, hyvän journalismin periaatteita noudattavia toimijoita.
Myös varsinaisen poliittisen päätöksenteon voi nykyään katsoa nojautuvan vähintään kohtuullisesti tutkittuun tietoon. Meille on luotu erilaisia instituutioita, jotka tekevät aikaisempaa vaikeammaksi sivuuttaa tutkimustietoa päätöksiä tehtäessä. Strategisen tutkimuksen neuvosto, valtioneuvoston (äskettäin kylläkin supistettu) selvitystoiminta, lainsäädännön arviointineuvosto ja talouspolitiikan arviointineuvosto ovat tällaisia. Lainsäädäntöön liittyy usein huolellisesti tehtyjä vaikutusarvioita ja niiden puuttuminen aiheuttaa paljon kritiikkiä.
Ei kuitenkaan voi kiistää sitä, että meilläkin esiintyy enenevästi kyseenalaista ja poliittisten tarkoitusperien värittämää tietoa, jolle sosiaalinen media antaa tehokkaan välityskanavan. Tutkimustiedon ja asiantuntijoiden laajasti jakamien käsitysten rinnalle tuodaan ”vaihtoehtoisia faktoja”, jos ei muilla perusteilla niin toteamalla, että ”näin asiat koetaan”.
Sen estämiseksi, että Suomi liukuu kohti amerikkalaista vaihtoehtoisten totuuksien hetteikköä, tutkimustiedon tuottajien ja välittäjien asemaa tulee tukea. Tähän kuuluu olennaisena osana se, että asiantuntijoiden esittämiä väitteitä arvioidaan argumenttien vahvuuden eikä sen perusteella, kuuluuko esittäjä omaan luotettujen piiriin.
Wahlroosin kirjan eräät Etlan henkilövahdoksiin liittyvät kommentit eivät tällaista argumenttien meriittipohjaista arviointia ikävä kyllä varsinaisesti tue. Etlassa ja Evassa työskennelleistä kovimmin hän kohtelee edeltäjääni Sixten Korkmania, jota hän pitää lähes viideskolonnalaisena, ts. vieraan joukon agenttina. Minun hän katsoo paljastaneeni ”värini”, kun toimin Etlasta lähdön jälkeen jonkin aikaa porvarihallituksen keskustalaisen pääministerin valtiosihteerinä. Mika Malirannan värin paljastumisen Wahlroos liittää hänen siirtymiseensä aikanaan Laboren johtajaksi. Matti Apunen ei näyttäydy yhtä kyseenalaisena, mutta samaan asiayhteyteen liittyvä toteamus Matin ”palaamisesta julkisuuden valokeilaan” Yleisradion hallituksen puheenjohtajana vihjaa jonkinasteiseen vääräseuraisuuteen sekin.
Ihmisten tiukka jakaminen omiin ja muihin ei auta tosiasiapohjaista keskustelua eikä yhteisymmärryksen saavuttamista politiikkaratkaisuista hyvän tiedon pohjalta. Hyödyllistä sanottavaa saattaa olla muillakin kuin täsmälleen oman maailmankuvan jakavilla. Demokratiassa on joka tapauksessa kyettävä vakuuttamaan riittävä osa ihmisistä tärkeiden ratkaisujen järkevyydestä. Kyky riittävään yhteisymmärrykseen kansakunnan menestyksen kannalta olennaisista asioista on erityisen tärkeää lähivuosien Suomelle, jonka talouskehitys on osin päättämättömyyden seurauksena matanut heikkona pitkään, demografia hankala ja geopoliittinen asema vaikea.
Suomi näyttää päätöksenteon pitkäaikaisista vaikeuksista huolimatta onneksi päässeen eroon 1970-luvun asetelmista. Silloinhan ”kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat” -huutolaululla Moskovan valon nähnyt etujoukko kannusti työkansaa luokkataisteluun, vaatimattomankin viran saantiin tarvittiin sopivan puolueen jäsenkirja ja yksi iso demokraattinen puolue oli suljettu hallituksen ulkopuolelle ”yleisistä syistä”, joista ei julkisuudessa saanut keskustella. Sinänsä välttämätön etujen yhteensovittaminen oli hallitseva tekijä tulopoliittisiin sopimuksiin kiteytyneissä talouspolitiikkakompromisseissa, kun taas ratkaisujen pidemmän ajan vaikutuksille talouden tehokkuuteen ei paljon painoa pantu.
Viime vuosilta löytyy itse asiassa useampi mielestäni hyviin argumentteihin ja laajaan yksimielisyyteen ja perustunut tärkeä politiikkaratkaisu: Nato-jäsenyys, yhteisymmärrys tutkimus- ja kehitysrahoituksen lisäämisestä ja tuoreimpana parlamentaarinen sopimus julkisen talouden hoidon periaatteista velkaantumisen saamiseksi hallintaan. Pienemmällä yhteisymmärryksellä, mutta mielestäni pääosin hyvin perustein on myös kyetty uudistamaan työmarkkinoiden toimintaa ja aloittamaan julkisen talouden välttämätön sopeutus. Luottamusta kykyymme nousta talouden ahdingosta lisää myös uuden start-up-sukupolven yritysjohtajien ennakkoluuloton, positiivinen asenne ja mahdollisuuksien näkeminen ongelmien rinnalla paitsi oman liiketoiminnan kehittämisessä myös laajemmin Suomen tulevaisuuden rakentamisessa.
Kyky järkevään, hyvään tietoon perustuvaan päätöksentekoon ei kaiken kaikkiaan ole Suomessa mahdotonta. Hyvää huolenpitoa tiedon tuottamisen ja hyödyntämisen instituutiot ja käytännöt kuitenkin vaativat.
[1] Kattavimmin Malirannan yritystukia koskeva analyysi tullee esille julkaisussa ”Markkinatalouden pro-teesit” vuodelta 2017. Siinä Mika jaottelee yrityksiä koskevan politiikan ”pro market-” ja toisaalta ”pro business” -toimiksi. Edelliset tukevat markkinoiden tehokasta toimintaa ml. uusien yritysten mahdollisuuksia, jälkimmäiset olemassa olevien yritysten välitöntä etua. Raportin laadinnan rahoitti elinkeinoelämän järjestöjen hallinnoima Tehokkaan tuotannon tutkimussäätiö. Mika oli raporttia tehdessään ”virkavapaalla” Etlasta.
[2] Silloiset näkemykseni yritystuista ja niiden muuttamistarpeista ja -mahdollisuuksista kuten useista muistakin talouspolitiikkakysymyksistä käyvät ilmi esim. Etlan julkaisemasta tulevan hallituksen suositeltavaa politiikkaa koskevasta julkaisusta ”Muistioita tulevalle hallitukselle”.
[3] Olin toki pettynyt siihen, että en enää nauttinut hallituksen luottamusta. Muutos tuli kuitenkin itse asiassa hyvään aikaan. Olin saavuttamassa vanhuuseläkeiän alarajan ja rupeamani Etlassa oli jo 7 vuotta eli pidempi kuin yksikään aikaisempi työtehtäväni. Ero mahdollisti siirtymisen työmäärältä kevyempään työelämäprofessorin tehtävään, johon minua oli jo aiemmin kysytty. Ennen tätä hoidin yllättäen tulleen pyynnön vuoksi pääministerin valtiosihteerin tehtävää kolme kuukautta uuden hallituksen aloittamiseen saakka. Mika Maliranta siirtyi Etlasta Kilpailu- ja kuluttajavirastoon toukokuussa 2019 kolme kuukautta oman eroni jälkeen. Matti Apunen jätti Evan muistaakseni samaan aikaan helmikuussa, kun lopetin Etlassa. Wahlroos arvelee Matin lähdön tapahtuneen ”solidaarisuudesta”. En tiedä kaikkea, mikä Mattia motivoi lähtemään Evasta. Reaktio omaan erooni se tuskin kuitenkaan saattoi olla. Matti nimittäin kertoi lähdöstään minulle jo ennen kuin sovimme omasta erostani hallituksen kanssa.
