Eurooppa tarvitsee enemmän kuin koskaan yhteistä toimintaa Venäjän, Kiinan ja liittolaisesta pikemminkin vastustajaksi muuttuneen USA:n luomien uhkien edessä. Päätöksentekokyky on kuitenkin heikko. Halukkaiden koalitiot ja tiukka priorisointi antavat parhaat mahdollisuudet yhteiselle toiminnalle. Suomen tulisi olla näiden edistämisessä aktiivinen.
Euroopan johtajat saivat joulun alla vaivoin sovittua 90 miljardin euron yhteislainajärjestelystä, joka mahdollistaa Ukrainan tuen jatkamisen. Päätös antaa Ukrainalle taloudelliset edellytykset jatkaa puolustautumista ensi vuonna. Venäjän jäädytettyjen varojen käytöstä ei päästy sopimukseen, ja kolme maata jättäytyi pois yhteisvelasta vastuuta kantavien joukosta. Ukrainan nopea romahdus avun loppumisen takia vältetään, mutta jää avoimeksi, pystyykö Eurooppa estämään Putinin ja Trumpin Ukrainalle ja Euroopalle tuhoisaa diiliä.
Samanaikaisesti EU joutui lykkäämään Etelä-Amerikan maiden kanssa neuvotellun Mercosur-vapaakauppasopimuksen hyväksymisen ainakin kuukaudella, lähinnä Ranskan päättäjien pelätessä maanviljelijöiden reaktiota. Kuitenkin juuri vapaakaupan laajentaminen mm. Etelä-Amerikan kanssa auttaisi EU:ta korvaamaan vaihdantaa, joka on vaikeuksissa Trumpin, Kiinan ja Venäjän toimien takia.
Euroopan kyky päättää yhteistä etua palvelevista asioista on jälleen osoittautunut vajaaksi. Tämä herättää väistämättä kysymyksen, miten Eurooppa voisi – vai voiko ylipäätään – toimia riittävästi yhteisten etujen puolesta uudessa maailmanjärjestyksessä, jossa USA, Kiina ja Venäjä ajavat aggressiivisesti ahtaita omiksi eduikseen ajattelemiaan asioita.
Lähtökohta
Euroopan unioni on syntynyt pyrkimyksestä muodostaa Eurooppaan ihmisoikeuksia, vapautta, kansanvaltaa ja oikeusvaltiota kunnioittava jäsenmaiden yhteisö, joka yhdessä pystyy myös parhaiten edistämään hyvinvoinnin taloudellisia edellytyksiä. Lähtökohta 1950-luvun alussa olivat 2. maailmansodan kauhut ja sen välttämäinen, etteivät yhteisöön liittyvät maat koskaan enää kävisi sotaa toisiaan vastaan.
Alusta alkaen Euroopan integraation puolestapuhujien ajatuksiin kuului ajatus ajan mittaan yhä tiiviimmäksi muodostuvasta yhteisöstä. Robert Schumanista lähtien joillain on ollut integraatioprosessin päätepisteenä mielessä liittovaltio Yhdysvaltain tapaan. Tällaiseen ei kuitenkaan ole ollut poliittista tahtoa. Maastrichtin sopimuksessa 1992 Euroopan Unioniksi nimetystä yhteisöstä on tullut omanlaisensa olio, enemmän kuin kansainvälinen järjestö, mutta selvästi vähemmän kuin liittovaltio.
Vahvaa ylikansallista päätöksentekoa on luotu kauppa- ja kilpailupolitiikkaan ja rahaliiton jäsenten osalta rahapolitiikkaan. Monilla politiikka-alueilla unioni myös määrittää ylikansallista sääntelyä jäsenmaiden määräenemmistön ja Euroopan parlamentin yhteispäätöksin. Osa säännöksistä on suoraan sovellettavia asetuksia, osa direktiivejä, joiden pohjalta jäsenmaat muokkaavat omaa lainsäädäntöään.
Finanssipolitiikka ml. erityisesti verotus on toisaalta lähes täysin jäsenmaiden omassa vallassa. EU:n oma budjetti, jota koskevat päätökset vaativat yksimielisyyttä, on pieni, vain runsas 1 % alueen BKT:sta. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan yhteisistä toimista päätetään niin ikään yksimielisesti. Kaikki olennaiset päätökset tehdäänkin tältä osin jäsenmaissa.
Eurokriisi, koronakriisi ja euroskeptisyys
Viimeisten 15 vuoden aikana Euroopan unionin tiiviys on usealla tavalla ollut keskustelun polttopisteessä. Eurokriisi pakotti taloudellisen yhteisvastuun lisäämiseen sekä erilaisten rahoitustukijärjestelyiden että Euroopan keskuspankin tosiasiallisen roolin vahvistumisen kautta. Sama asetelma toistui koronakriisin myötä, jolloin luotiin merkittävä yhteinen velkaan perustuva finanssipoliittinen järjestely, elpymisrahasto.
Samanaikaisesti näiden muutosten kanssa ja osin myös niiden ajamana monissa maissa on kasvanut kritiikki unionin tiivistymistä kohtaan. Vuonna 2016 arvioitujen kansallisten etujen puolustaminen johti Britannian päätökseen erota unionista.
Pohjoisen Euroopan maissa taloudellista yhteisvastuuta lisänneet toimet on koettu kyseenlaisina tulonsiirtoina asiansa huonosti hoitaneille eteläisille jäsenmaille. Tukea saaneissa maissa ”pohjoisen” tuelle asettamat ehdot on koettu kohtuuttomiksi. Vuoden 2015 maahanmuuttokriisi lisäsi monissa pelkoja paitsi maahanmuuttajien aiheuttamasta taloudellisesta taakasta, myös vaikutuksesta kansallisten arvojen toteutumiseen. Nämä seikat yhdessä ylikansallisen eliitin ajamaksi koetun woke-kulttuurin vieroksunnan kanssa ovat lisänneet kansallismielisten poliittisten voimien kannatusta ja EU-vastaisuutta monissa maissa.
Ukrainan sota: lisää yhteistä toimintaa, mutta…
Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on johtanut jälleen yhteisen toiminnan vahvistumiseen. EU-instituutioiden kautta Ukrainalle oli lokakuuhun mennessä annettu rahoitus- ja humanitaarista tukea 75 miljardia euroa. EU on myös päättänyt 19 kertaa Venäjää koskevista, asteittain tiukentuneista pakotteista.
Pakotepäätösten tekeminen on toisaalta ollut vaikeaa, koska näistä päätökset ovat vaatineet yksimielisyyttä. Unkari on toistuvasti viivyttänyt ja osin vesittänyt paketteja.
Isompi osa, 85 mrd. euroa, Ukrainan tuesta on tullut bilateraalisesti suoraan jäsenmailta. Tästä valtaosa on ollut sotatarvikkeita. Bilateraalisen tuen jakautuminen on ollut hyvin vino. Suhteessa talouden kokoon tukea on antaneet kaikkein eniten Baltian maat ja Pohjoismaat (ml. Norja) sekä Hollanti ja Puola.
Absoluuttisesti suurimmat Euroopan maiden tuet ovat tulleet Saksasta ja Britanniasta. Ranskan ja etenkin Italian ja Espanjan tuet ovat olleet suhteellisesti mitättömiä (alle 0,1 % BKT:sta vuotta kohden) ja jäävät absoluuttisetsikin pienemmiksi kuin Tanskan, Ruotsin tai Hollannin tukimäärät.[1]
Sota on myös johtanut puolustusmenojen olennaiseen lisäykseen. Naton eurooppalaiset jäsenmaat ovat käytännössä saavuttaneet Naton pitkäaikaisen tavoitteen puolustusmenojen nostamisesta 2 prosenttiin BKT:sta ja ovat ainakin periaatetasolla sitoutuneet menojen nousuun 3,5 prosenttiin ja menokäsitteen väljästi tulkiten jopa 5 prosenttiin BKT:sta. Tältäkin osin kuitenkin Baltia, Puola, Pohjoismaat ja Saksa ovat ryhtyneet merkittäviin lisäyksiin, muiden projektien ollessa enemmän ”vaiheessa”. Espanjan pääministeri on jopa suoraan todennut, ettei Venäjä uhkaa Espanjaa eikä sillä sen vuoksi ole vastaavaa tarvetta lisätä puolustusmenoja.[2]
Puolustusmenojen lisäys toteutuu lisäksi lähes yksinomaan kansallisin ohjelmin, vaikka EU on luonut 150 miljardin euron lainajärjestelyn, jossa yhteisesti otetulla lainalla jäsenmaat voivat hankkia aseita ja muita varusteita. Ohjelma edellyttää useamman maan yhteisiä ohjelmia, mutta käytännössä tämä vaatimus on löysä. EU:n rooli on lähinnä rahoittaa puolustusvälinetuotantoa palvelevaa tutkimusta.
Talouden heikkoudesta kasvavaa painetta EU-politiikkaan
Koronakriisin ja Ukrainan sodan rinnalla Euroopan taloutta on painanut pitkäaikainen ja edelleen kasvanut jälkeenjääneisyys teknologisessa kehityksessä ja paljolti tähän liittyen heikko tuottavuuden kasvu suhteessa Yhdysvaltoihin ja myös Kiinaan. Paljon huomiota saanut Draghin raportti syksyllä 2024 nosti keskeisiksi ongelmiksi yritystoiminnan liian tiukan sääntelyn, sisämarkkinoiden puuteellisen toiminnan, etenkin yhteisten riskirahoitusmarkkinoiden heikkouden sekä liian vähäiset strategiset investoinnit avainteknologioiden kehittämiseen ja käyttöönottoon.
Jäsenmaiden tuottavuuskehityksen erot osoittavat, että kansalliset toimet vaikuttavat moniin tuottavuuden kehityksen edellytyksiin merkittävästi mm. koulutus- ja innovaatiopolitiikan ja kansallisen sääntelyn kautta. Kokonaisuuden kannalta kuitenkin EU-tason toimilla on olennainen merkitys. Vain EU:n päätöksillä voidaan muuttaa yhteistä sääntelyä koskipa tämä yritystoimintaa yleensä tai sisämarkkinoiden ja rahoitusmarkkinoiden toimintaa. Panostukset taloutta kehittävään innovaatiotoimintaan onnistuvat myös tehokkaammin yhteisesti toimien kuin jäsenmaiden koordinoimattomalla toiminannalla.
Uusi komissio onkin tehnyt useita ehdotuksia yritystoiminnan sääntelyn keventämisestä. Samoin ehdotus vuosien 2028-2034 rahoituskehykseksi sisältää merkittävän painopisteen muutoksen yhteisten varojen ohjaamiseksi innovaatioiden, ml. erityisesti puolustusta palvelevien innovaatioiden, edistämiseen. Myös budjetin kokoa ehdotetaan kasvatettavaksi tuntuvasti, vaikka se jääkin yhä pieneksi. Asioiden eteneminen on kuitenkin monelta osin yhä epäselvää. Komission ehdotusta yhteisten varojen lisäämisestä esimerkiksi pidetään monessa maassa liiallisena. Suomikin kuuluu tähän joukkoon.
Trumpin USA muuttunut liittolaisesta pikemminkin vastustajaksi
Trumpin toinen kausi on muuttanut Euroopan asetelmaa aivan uudella tavalla. Trump on hylännyt pyrkimyksen globaalien ongelmien yhteiseen ratkaisemiseen ja maiden erilaisten intressien sääntöpohjaiseen yhteensovittamiseen. Trumpin MAGA-hallinnolle maailma on pelikenttä, jossa vahvat valtiot päättävät asioista etupiireissään ja tekevät voimansa turvin itselleen edullisia diilejä.
Euroopan kannalta olennainen, suorastaan järisyttävä muutos on, että Trumpin USA ei enää pidä Eurooppaa tosiasiassa liittolaisena yhteisiksi ajateltujen demokraattisten arvojen tai aiemman puheenparren mukaisesti vapaan maailman puolustamiseksi autoritaarisia voimia vastaan.
USA:n suhtautuminen Ukrainan sotaan ja Venäjään on muuttunut täydellisesti Trumpin valtaan tulon jälkeen. USA ei ole enää myöntänyt lainkaan uutta materiaalitukea Ukrainalle, ja jopa tiedustelutiedon jakamisessa on ollut katko. Trump painostaa Ukrainaa hyväksymään sen suvereniteetin ja pidemmän sen olemassaolon kannalta sietämättömän ”rauhan”. Putin on Trumpille sotarikollisen sijasta (kateutta herättävä?) voimamies, jonka kanssa on tehtävissä Yhdysvalloille tai ainakin Trumpin lähipiirille hyviä diilejä.
Euroopan turvallisuus on sen oman toiminnan varassa. Kyllä, USA on yhä Naton jäsen eikä ole muodollisesti hylännyt sen keskinäisen puolustuksen lupausta. Mutta lupauksesta kiinni pitäminen on mitä suurimmassa määrin epäselvää.
Euroopan unioni on MAGA-liikkeelle kilpailija, jolta on pyrittävä puristamaan taloudellisia etuja nollasummapelissä. Se on myös USAn vaikutusvaltaa rajoittava toimija ja ideologinen vastustaja. Tuore kansallinen turvallisuusstrategia pukee tämän jo muutoinkin esiin tunkeneen näkemyksen sanoiksi, joiden merkitys ei voi jäädä kenellekään epäselväksi. EU heikentää sen mukaan poliittista vapautta ja maiden kansallista suvereniteettia. USA:n tulee tukea ”Euroopan isänmaallisia puolueita”. Käytännön toimien perusteella tämä tarkoittaa Orbanin Fidezin, Saksan AfD:n ja Le Penin RN:n kaltaisia äärioikeistolaisia puolueita, jotka sattuvat myös suhtautuvan hyvin myötämielisesti Putinin Venäjään.
Tuorein esimerkki Trumpin ideoligisesta Eurooppa-vastaisuudesta on maahantulokiellon asettaminen EU:n entiselle komissaarille ja neljälle kansalaisjärjestön edustajalle. Kaikkia näitä syytetään sensuurista, kun tosiasissa pyrkimys on ollut hillitä ääriliikkeiden vihapuhetta. Puhuttelevaa on, että vastaavia toimia ei ole kohdistettu Kiinaan tai Venäjään. Samanaikaisesti Trump hyökkää päivittäin mediaa vastaan Yhdysvalloissa ja hänen tukijansa pyrkivät eri tavoin rajoittamaan kriittisesti hallintoon suhtautuvan median toimintaan.
Trump pyrkii kiistatta hajottamaan Euroopan unionia. Tässä Trumpin pyrkimykset ovat täysin linjassa Putinin tavoitteiden kanssa. Mitä heikompi Euroopan unioni on, sitä helpompaa sekä Trumpille että Putinille on toteuttaa ambitioitaan.
Tilanteen muuttuminen Trumpin myötä aletaan hiljakseen tunnustaa eri puolilla Eurooppaa. Ehkä merkittävin muutos on Saksassa. Jo vaali-iltana viime helmikuussa vaalivoittaja, transatlanttisia suhteita aina korostanut Friedrich Merz totesi, että USA ei välitä riittävästi Euroopasta, joten Euroopan on vahvistettava itseään saavuttaakseen riippumattomuuden USA:sta. Saksan päätös perustuslain muuttamisesta sen omien puolustusmenojen kasvattamiseksi oli osoitus, että tälle puheelle oli myös katetta. Vähintään yhtä selvän viestin Euroopan omillaan olosta Merz lausui äskettäin CSU:n puoluekokouksessa. [3]
Tarvitaan enemmän yhteisiä toimia, mutta tahto vajaa
Sekä Euroopan turvallisuuden että talouden vahvistaminen vaativat kansallisten toimien ohella selvästi lisää yhteistä toimintaa. On selvää, etteivät yksittäiset Euroopan maat kykene torjumaan Venäjän turvallisuusuhkaa. Samoin on selvää, etteivät yksittäiset maat kykene puolustamaan etujaan suhteessa Yhdysvaltoihin tai Kiinaan. Eivätkä koordinoimattomat toimet riitä Euroopan talouskehityksen parantamiseen.
Toisaalta Euroopan talous on kooltaan yhtä suuri Yhdysvaltain talous. Väestö on vähintään yhtä koulutettua ja osaavaa. Julkinen sektori ei kokonaisuutena ole velkaantuneempi kuin USA:n liittovaltio. Potentiaali huolehtia Euroopan yhteisistä eduista on olemassa. Venäjään nähden talous on hintatasoerot huomioon ottaenkin 5-6-kertainen. Ukrainan riittävä auttaminen ja uskottavan puolustustuksen rakentaminen ei ole Euroopalle mitenkään ylivoimaista. Kysymys on poliittisesta tahdosta eri maiden resurssien tehokkaaksi hyödyntämiseksi.
Selvästi tiiviimpi yhteinen toiminta törmää kuitenkin juridisesti perussopimusten määrittämään unionin rajattuun toimivaltaan. Kriiseissä perussopimuksen rajoja on kyllä venytetty. Näin kävi eurokriisissä, kun rahoitustukiratkaisut pantiin sopimaan ns. no-bailout periaatteen kanssa. Samoin tapahtui koronakriisissä, jolloin vastoin aiempia tulkintoja unioni rahoitti yhteisellä velalla menojaan (ei vain lainoja). Ja viimeksi päätös jäädyttää Venäjän pidätetyt valuuttavarannot enemmistöpäätöksellä Euroopan unionin toimintaa koskevan perussopimuksen artiklan 122 nojalla laajentaa olennaisesti artiklan kattamien kriisien tulkintaa. Kun pakon edessä on löydetty tahto, myös keinot ovat löytyneet.
Todellinen rajoitus onkin poliittinen. Jäsenmaiden kesken ei ole ollut riittävää yksimielisyyttä sen paremmin turvallisuuden vahvistamisen tarpeesta kuin ahtaiden kansallisten etujen kanssa ristiriidassa olevista yhteisistä taloustoimistakaan. Silloinkin kun yhteiset ponnistukset tunnustetaan tärkeiksi, vapaamatkustamisen houkutus on monelle liian suuri.
Etenkään päätöksentekomenettelyiden muuttamiselle yhteistä etua paremmin palveleviksi ei ole löytynyt tukea. Tämä koskee sekä sitä, missä asioissa unionilla tulisi ylipäätään olla toimivaltaa, että sitä, miten päätöksiä tehdään. Monet maat haluavat pitää päätökset keskeisistä asioista yksimielisyyttä vaativina.
Tilanteen muuttamiseksi tarvitaan perussopimusten muuttamista, joka kuitenkin itsessään vaatii jäsenvaltioiden täyden yksimielisyyden. Tämän saavuttaminen on käytännössä lähitulevaisuudessa mahdotonta, etenkin kun osassa maita muutos edellyttää kansanäänestystä. Liittovaltio ei ole ratkaisu Euroopan kollektiivisen päätöksenteon ongelmaan, koska sille ei ole poliittisia edellytyksiä. On tultava toimeen jollakin vähemmän kunnianhimoisella päätöksenteon tavalla.
Puolustuksen, talouden ja populismin pirunnyrkki: miten purettavissa?
Euroopan ongelmat vahvistavat toisiaan. Vaatimaton asevarustelu on rajoittanut kykyä auttaa Ukrainaa. Riippuvuus USA:n turvatakuista on nyt altistanut Euroopan Trumpin talouskiristykselle. Heikko talouskehitys tekee vaikeaksi vahvistaa puolustusta ja ruokkii populismia.[4] Populistiset poliittiset voimat puolestaan tyypillisesti vastustavat Euroopan yhteistä politiikka kollektiivisten ongelmien ratkaisemiksi. Osa myös kokee hengenheimolaisuutta Trumpin ja jopa Putinin maailmankuvan kanssa ja saa suoraa tai peitettyä tukea näiltä.
Euroopan vastuulliset poliittiset johtajat koettavat navigoida tässä asetelmassa kukin omalla tavallaan. Näyttää siltä, että päähuomio on akuuteista ongelmista selviämisessä, olkoon kyse Trumpin poskettomien ”rauhansuunnitelmien” torppaamisesta, hätärahoituksesta Ukrainaan tai Euroopan autoteollisuuden tukemisesta. Selvää yhteistä strategiaa on vaikea hahmottaa.
Omissa amatöörisilmissäni järkevää politiikkaa auttaisi asioiden selkeä priorisointi ja riittävän poliittisen tuen etsiminen prioriteeteille erikseen, halukkaiden koalitioiden avulla.
Tärkein asia on Ukraina ja oma puolustus. Euroopan on kyettävä saamaan Ukrainaan ratkaisu, joka säilyttää maan suvereniteetin ja sallii sen integroitua läntiseen yhteisöön eikä palkitse Venäjää väkivallasta tavalla, jota voisi pitää uusiin seikkailuihin kannustavana voittona. Samalla omaa, USA:sta mahdollisimman riippumatonta puolustuskykyä on pystyttävä parantamaan.
Kuten edellä on ollut esillä, tällaiselle ajattelulle on käytännössä osoitettu vahvaa tukea lähinnä pohjoisen Euroopan maissa. Näiden maiden on luonnollisesti edelleenkin syytä yrittää saada muut mukaan talkoisiin. Mutta tarpeen vaatiessa on toimittava ilman sitä, halukkaiden koalitiona. Alussa todettu Ukrainan tuen rahoittamiseen tarkoitetun lainan vastuuvaltiot ovat esimerkki tästä.
Sekä Ukrainan tuen että oman puolustuksen tärkeyden osalta Britannia ja Norja jakavat pohjoisen Euroopan käsitykset. Näissä asioissa halukkaiden koalitio olisikin luontevinta rakentaa näiden maiden kanssa, EU-instituutioiden ulkopuolelle hallitusten välisellä sopimuksella. Bruegelin ehdotus Euroopan puolustusmekanismista on valmis suunnitelma tällaisen varustautumisen institutionalisoimiseksi. Ukraina voidaan myös kytkeä tähän mukaan. Finanssikriisien varalle luotu Euroopan vakausmekanismi EVM on esimerkki tällaisesta järjestelystä. Hallinnollisesti tehokkainta voisi itse asiassa olla puolustusmenkanismin liittäminen EVM:n kylkeen.
Kun sekä Ukrainan tuen että varustautumisen osalta on kiire, panostuksia tarvitaan nopeasti. Tämä puoltaa velkarahoitusta näihin menoihin. Näin onkin jo tapahtumassa sekä kansallisen rahoituksen osalta että yhteisissä toimissa.
Toinen prioriteetti on talouskasvun vahvistaminen. Siinä EU-instituutioiden merkitys on paljon suurempi, osin jopa ratkaiseva. Taloustoimia ja etenkin sisämarkkinoiden toimintaa koskevaa sääntelyä voidaan muokata vain EU:n lainsäädäntöprosessin kautta. Samoin tutkimusta ja innovaatiotoimintaa tukevien resurssien kohdentamisessa on tehokasta hyödyntää yhteistä budjettia. Draghin raportti antaa hyvät yleiset ohjeet siitä, mitä tarvitaan. Sääntelyn kehittämisen osalta konkreettisia ehdotuksia löytyy myös tuoreesta Garicanon, Holmströmin ja Petit’n analyysistä.
Yhteisymmärryksen löytämistä talouskasvua parantavista toimista vaikeuttavat paitsi erilaiset kansalliset intressit myös ideologisemmat kysymykset siitä, kuinka pitkälle julkisen vallan tulisi puuttua talouden toimintaan erilaisten yhteiskunnallisten tavoitteiden toteuttamiseksi. Nämä koskevat esimerkiksi kunnianhimoa ilmastonmuutoksen torjunnassa ja muussa vastuullisuudessa tai yksityisyyden suojassa ja klassisia kysymyksiä tulonjaon tasoittamisesta verotuksella.
Minulla ei ole mitään erityistä ideaa siitä, miten yhteisymmärrystä näiltä osin olisi parhaiten tavoiteltavissa. Tavoitteena tulisi joka tapauksessa olla selkeyttää ja yksinkertaistaa etenkin sellaista sääntelyä, jolla on merkittävä vaikutus sisämarkkinoiden toimintaan.
Sisämarkkinoiden toimintaan paljon vaikuttavan sääntelyn tulisi lähtökohtaisesti olla jäsenmaissa suoraan sovellettavia asetuksia, jolloin direktiiveihin sisältyvät maakohtaiset poikkeamat poistuisivat. Tämän sääntelyn yhtenäistämisen vastapainoksi EU-tason sääntelyä voitaisiin karsia muissa asioissa, ts. vahvistaa ns. läheisyysperiaatetta. Tällainen EU:n toiminnan suurempi fokusointi voisi auttaa voittamaan monien epäilyt päätöksteon liiallisesta keskittämisestä.
Joiltain osin kasvua tukevan uuden yritystoiminnan syntymistä voitaisiin myös helpottaa luomalla ns. 28 regiimi yritysten perustamista, hallinnointia, rahoittamista ja lopettamista varten. Yritykset voisivat valita joko tämän kaikissa maissa suoraan pätevän sääntelyn tai kansallisen sääntelyn välillä.[5]
Sääntelyn voimaan ja sen globaaliin vaikutukseen, Brysselin efektiin, uskovia voisi muistuttaa siitä, että usein EU-sääntely haittaa eurooppalaista tuotantoa ilman suurta vaikutusta globaaleihin asioihin. Ilman taloudellista suorituskykyä Eurooppa ei pysty panemaan kampoihin Yhdysvalloille tai Kiinalle. Samalla, kuten edellä on tullut esille, talouskasvun hiipuminen on oikeistopopulismin tärkeä käyttövoima. Kasvutoimien priorisointi on eurooppalaisten arvojen puolustusta.
Se, että talouskasvun edistämiseen näytetään suhtauduttavan positiivisimmin samoissa taloudellisesti keskimääräistä vahvemmissa pohjoisen Euroopan maissa, joissa Ukrainan tuki ja puolustus ovat tärkeitä, saattaa antaa mahdollisuuden vaikuttaa myös muilla politiikka-alueilla. Useat näistä maista ovat jo aiemmin kantaneet isoimman taakan euro- ja koronakriisin tukitoimista. Tämä antaa vahvan perusteen muistuttaa solidaarisuuden perusluonteesta: se ei voi olla yksisuuntaista.
Solidaarisuusargumenttia merkityksellisempää on, että nettomaksajina näillä mailla on paljon vaikutusvaltaa siihen, kuinka paljon ja mihin yhteisiä varoja käytetään. Em. puolustukseen liittyvän hallitusten välisen mekanismin hyvä liikkeelle lähtö voisi auttaa tämän vaikutusvallan käytössä. Syntyisi uskottava uhka siitä, että taloudellisesti vahvemmat maat ovat valmiit laajentamaan halukkaiden maiden yhteistä toimintaa muille politiikka-alueille ja supistamaan EU-resursseja, joista muutkin maat hyötyvät, jos yhteisestä politiikasta ei voida järkevästi sopia.
Kolmas vastaus pirunyrkin purkamiseen on EU-vastaisen populismin tarjoamien ratkaisujen onttouden osoittaminen. Julkinen keskustelu asioista, joissa on aito yhteinen ja samalla erikseen järjestettynä huonosti hoidetuksi tuleva intressi, on luonnollisesti tärkeää. Sitä ei Suomessakaan ole liikaa. Toisaalta tällaisen keskustelun voimaan ei liikaa pidä luottaa massiivisen disinformaation oloissa.
Tärkeää on toisaalta ottaa vakavasti ne ääriliikkeiden esillä pitämät asiat, jotka ovat aitoja ongelmia. Suureen humanitaariseen maahanmuuttoon liittyy näitä kiistatta. Valikoivampi linja, jossa selvästi työperäistä maahanmuuttoa helpotetaan ja muuta rajoitetaan, on perusteltu tapa hillitä näitä samalla kun mahdollistetaan talouden kannalta tärkeä maahanmuutto. Tällaisen politiikan onnistuminen edellyttää myös lisää toimia lähialueilla sijaitsevien maiden vakauttamiseksi. Sekä rajojen tehokas valvonta että lähialueiden vakauden tukeminen onnistuvat pienemmin kustannuksin EU:n yhteisinä toimina kuin yksittäisten maiden omin voimin. Siten myös ongelmallisen maahanmuuton hillinnässä yhteinen toiminta on parempi lähestymistapa kuin erilliset kansalliset ohjelmat.
Niin kauan kuin EU-populismiin taipuvaiset poliittiset voimat kunnioittavat demokratian periaatteita, on luontevaa ottaa heidät mukaan päätöksentekoon. Todellisissa päätöstilanteissa tosiasiat, mm. se, millaisista ratkaisuista muiden kanssa on ylipäätään mahdollista sopia, painavat parrelleen, osoittavat löysät puheet löysiksi. Suomessa on tästä kokemusta. Siitä sopii kertoa maailmalla.
Populismin hillinnässä apua saattaa tulla myös yllättävältä taholta. Trumpin avoimesti Euroopan vastaiset toimet tuskin innostavat ainakaan niitä, joiden toimentulo on riippuvainen USA:n kaupasta. Ja ylilyönnit itse Yhdysvalloissa, lähialuilla ja Nato-liittomaisten uhkaamiset tuskin trumpilaisesta anti-wokesta kiinnostuneitakaan hirveästi innostavat.
Suomi voisi olla aktiivisempi EU-kentällä
Suomi on saanut itselleen kokoaan suuremman roolin Euroopan turvallisuusintressien edistämisessä presidentti Stubbin aktiivisen ja taitavan toiminnan ansiosta. EU-politiikassa näin ei näytä olevan, vaikka kansallinen intressi paremmin toimivalle EU:lle on suuri.
Euroopan puolustusmekanismin edistäminen on asia, jossa Suomen aktiivisuus olisi erityisen tervetullut ja Suomi on uskottava toimija. Olemmehan huolehtineet omasta varautumisestamme hyvin. Meillä on myös hyvät suhteet tärkeisiin unionin ulkopuolisiin maihin, Britanniaan ja Norjaan, jotka luontevasti kuuluvat kokonaisuuteen.
Suomen perusnäkemys EU:n talouspolitiikkahaasteista on hyvin sopusoinnussa Draghin ohjelman kanssa. Tämä koskee sääntelymuutosten ohella rahoituskehyksen rakenteen muokkaamista. Voimme siis hyvin olla tässäkin aktiivisia. Linjausten uskottavuutta kuitenkin lisäisi tuki rahoituskehyksen kasvattamiselle komission esittämällä tavalla.
[1] Ranskan vaatimaton tuki Ukrainalle on melkoisessa ristiriidassa Ranskan johtajien puheiden kanssa. Niissähän on vuosien ajan korostettu Euroopan ”strategista autonomiaa”. Sellaisen todellinen tulikoe on juuri kyvyssä estää Venäjän aggressio ilman USA:n tukea. Tuorein esimerkki tekojen heikkoudesta oli Macronin vastustus Vneäjän jäädytettyjen varojen käyttöä kohtaan, mikä käytännössä ilmeisesti esti tällaisen lopputuloksen Saksan Merzin ja pohjoisen Euroopan maiden vahvasta tuesta huolimatta.
[2] Espanjan pääministeri Pedro Sanchez totesi viime maaliskuussa: “for any eastern European or Nordic or Baltic country, the threat demands a response in which deterrence relies primarily on defence investment…. But in Spain that is not the case. Our threat is not Russia bringing its troops across the Pyrenees” (Kierkegaard 2025).
[3] Merz puhuu Euroopan yksinjäämisestä ja tarpeesta huolehtia omasta puolustuksestaan nauhoituksen 46 minuutista lähtien.
[4]Heikko talouskasvu tukee nollasumma-ajattelua: oma hyvinvointi on saavutettavissa vain ottamalta joiltain muilta pois, olkootpa nämä rikkaita tai maahanmuuttajia. Financial Timesin tuoreessa artikkelissa esitetään uskottavaa näyttöä siitä, että hitaaseen talouskasvuun liittyy tällaista nollasumma-ajattelua ja tämä puolestaan lisää sekä äärinäkemysten kannatusta sekä poliittisen kentän oikealla että vasemmalla laidalla.
[5] Halukkaiden koalitioita, asetusten ensisijaisuutta ja myös 28. regiimiä koskevat ajatukset sisältyvät mm. tekstissä mainittuun Garicanon, Holmströmin ja Petit’n analyysiin.
