On kulunut vuosi Donald Trumpin valinnasta uudestaan Yhdysvaltain presidentiksi. Ensimmäisen kauden kokemuksen, Trumpin vaalikamppailun sekä ensimmäistä kertaa selvästi paremman valmistautumisen vuoksi valinta herätti monenlaista huolta.
Suomen näkökulmasta suurin välitön huoli kohdistui ulkopolitiikkaan. Muuttaisiko Trump kokonaan Yhdysvaltain politiikan suhteessa Ukrainan tukemiseen ja Euroopan puolustamiseen Naton sitoumusten mukaisesti? Mutta myös Trumpin talouspolitiikkaa ja Amerikan instituutioita koskevat näkemykset herättivät paljon kysymyksiä.
Vuosi sitten oli kyse tulevaa toimintaa koskevista huolista.[1] Nyt on tietoa todellisesta politiikasta. Todellisuus on osoittanut oikeastaan kaikki huolet oikeiksi. Eräiltä osin hänen toimensa ovat jopa paljon karumpia kuin mitä saattoi olettaa.
Trump on muuttanut merkittävästi ympäristöä, jossa Suomikin joutuu toimimaan. Suomi on mielestäni navigoinut tässä uudessa ympäristössä toistaiseksi hyvin. On kuitenkin asioita, jotka vaativat lisää huomiota.
USA ei enää sääntöperustaisen järjestyksen ja liberaalin demokratian puolustaja
Trump näkee maailman selvästi vahvemman oikeuteen perustuvana voimamiesten temmellyskenttänä. Siinä hän voi tehdä Yhdysvaltoja tai ainakin häntä itseään ja hänen lähipiiriään hyödyttäviä diilejä kansainvälisistä sopimuksista piittaamatta. Trumpilla näyttää olevan myös erityinen mieltymys Putinia ja muita autokraatteja kohtaan.
Kollektiivisella toiminnalla globaalien ongelmien hallitsemiseksi ei Trumpin maailmassa ole arvoa. Irrottautuminen Pariisin ilmastosopimuksesta ja ylipäätään ilmastonmuutoksen pitäminen huijauksena ovat tästä äärimmäinen esimerkki. Toinen on vetäytyminen kansainvälisestä terveysjärjestöstä WHO:sta. Myös taloussuhteissa Trump on hylännyt globaalin näkökulman, mikä ilmenee toistuvissa yksipuolissa toimissa täysin kansainvälisen kauppajärjestön WTO:n periaatteiden vastaisesti.
Olemassaolostaan taistelevan Ukrainan kohtalolla ei ole Trumpille merkitystä. Pikemminkin hän haluaa kostaa Zelenskyille tämän haluttomuuden tukea aikoinaan Trumpin Bidenin vastaista mustamaalauskampanjaa. USA on käytännössä lopettanut ase- ja talousavun Ukrainalle lukuun ottamatta eurooppalaisten maiden maksamia amerikkalaisia aseita. Välillä myös tiedustelutiedon jakaminen on keskeytynyt. Pakotepolitiikka on ollut vaihtelevaa.
Trumpin sitoutuminen Nato-liittolaisten puolustamiseen on edelleen kyseenalainen. Näin on siitä huolimatta, että Nato-maat ovat Trumpin vaatimusten mukaisesti ja perustellusti sitoutuneet puolustusmenojensa tuntuvaan nostamiseen.
Trump on ollut valmis käyttämään Euroopan riippuvuutta USA:n turvallisuustuesta painostuskeinona Euroopalle epäedullisen kauppasopimuksen aikaansaamiseen. Puheet Grönlannin liittämisestä ja Kanadan liittymisestä Yhdysvaltoihin kertovat absurdisuudessaan Trumpin mielenmaisemasta suhteessa liittolaisdemokratioihin. Euroopassa Trump joukkoineen on asettunut tukemaan laitaoikeistolaisia liikkeitä Saksassa, Ranskassa ja Britanniassa. Paras kaveri EU-johtajien joukossa lienee Unkarin autokraatti Orban.
Trump ei ole pannut mitään painoa USA:n ”pehmeälle” vaikutusvallalle. Kehitysavun merkittävä leikkaaminen heikentää USA:n ja laajemmin lännen vaikutusvaltaa ns. globaalissa etelässä, jossa Kiina täyttää ilomielin tyhjiötä. Voice of American toimintojen supistaminen vähentää kykyä vaikuttaa monien tiedonvälitystä rajoittavien maiden kansalaisten saamaan tietoon.
Trump on pyrkinyt esiintymään rauhantekijänä ja täysin avoimesti kertonut motiivina olevan Nobelin rauhanpalkinnon saaminen. Rauhan sisällöllä ja kestävyydellä ei sen sijaan näytä olevan merkitystä. Trumpilla ei ole mitään sitä vastaan, jos Ukraina joutuisi paitsi luovuttamaan Putinin haluamat alueet myös muuten alistumaan Venäjän tahtoon. Eikä häntä vaivaa hyökkääjän tällaisesta rauhasta saama rohkaisu uusiin aggressioihin. Trumpilla oli kiistatta tärkeä merkitys Gazan sodan aselevon syntymiselle. Mutta myös tässä näkyy välinpitämättömyys ratkaisun sisältöä ja kestävyyttä kohtaan.
Oikeusvaltio ja demokratia uhattuina
Trumpin ensimmäinen presidenttikausi päättyi pyrkimyksiin väärentää vaalitulos ja kun se ei onnistunut yritykseen mitätöidä tulos yllyttämällä väkivaltainen joukko Kongressin valtaukseen 6 tammikuuta 2021. Toisen kauden alkajaisiksi Trump armahti valtaosan valtaukseen osallistuneista väkivallantekoihin syyllistyneistä.
Trump on nimittänyt keskeisiin virkoihin itselleen täysin lojaaleja henkilöitä, jotka puolestaan ovat puhdistaneet liittovaltion virastoja koetuista poliittisista vastustajista. Muokattua koneistoa (mm. oikeusministeriö ja FBI) on käytetty poliittisten vastustajien painostamiseen. Kosto aiemmin Trumpin edun vastaisesti toimineita kohtaan näyttää olevan monien toimien keskeinen motiivi. Samalla se on pelote uusille vastarintaan asettuville. Syytteeseen on jo asetettu mm. entinen FBI:n johtaja James Comey ja Trumpin aikaisempi turvallisuusneuvonantaja John Bolton.
Sisäpolitiikan keskeisin tavoite on täyttää vaalilupaus laittoman maahanmuuton pysäyttämisestä. Tässä Trump on onnistunut hyvin. Menettelytavat ovat kuitenkin osin olleet vähintäänkin kyseenalaisia. Olemassa olevien poliisiviranomaisten rinnalle on luotu uusi maahanmuutto- ja tullivirasto ICE karkottamaan laittomia siirtolaisia. ICE:n henkilöstä toimii naamioituneina, ilman henkilötunnusta ja hyvin väkivaltaisesti. Useissa dokumentoiduissa tapauksissa on pidätetty myös laillisesti maassa olevia, jopa USA:n kansalaisia. Trumpin määräyksestä Yhdysvaltain asevoimat ovat upottaneet Karibianmerellä veneitä, joiden on väitetty kuljettavan huumeita. Henkilöitä ei ole pyritty pidättämään ja rikosta verifioimaan, vaan heidät on yksinkertaisesti tapettu.
Trump on lähettänyt kansalliskaartin joukkoja demokraattienemmistöisiin kaupunkeihin torjumaan väitettyjä ”väkivalta-aaltoja”, joista kaupunkien ja osavaltioiden viranomaisten mukaan ei ole mitään näyttöä. Pyrkimys näyttää olevan pelotella poliittisia vastustajia ja ehkä jopa provosoida väkivaltaisia reaktioita, jotka motivoivat liittovaltion puuttumaan demokraattien hallitsemien osavaltioiden asioihin vielä jyrkemmin. Trump ja puolustusministeri Hegseth ovat jopa väläyttäneet vakinaisen armeijan käyttöä maan sisällä ”sisäisiä vihollisia” vastaan.
Trump on antanut ilman kongressin myötävaikutusta lukuisia hallinnollisia päätöksiä, joihin lain mukaan tällainen tarvittaisiin. Oikeusistuimien päätösten toimeenpanoa on usein viivytelty. Trump on toistuvasti haukkunut tuomareita puolueellisiksi. Tuomioistuimiin pyritään koko ajan nimittämään MAGA-henkisiä tuomareita.
Trump on leimannut systemaattisesti hänelle epäedulliset tiedot valeuutisiksi. Hän on painostanut mediaa myötämieliseen uutisointiin mm. nostamalla vahingonkorvausvaateita, uhkaamalla liitovaltion mainonnan lopettamisella ao. mediassa, valitsemalla haastattelijoikseen vain MAGA-politiikkaa tukevia medioita ja sulkemalla valikoituja median edustajia pois tiedotustilaisuuksista.
Trumpia tukevat rikkaat liikemiehet ovat hankkineet omistukseensa tärkeitä media-alustoja ja vaikuttaneet niiden poliittiseen linjaan. Elon Muskin omistukseen siirtynyt Twitter/X on yksi näistä. Äskettäin CBS-uutiskanava siirtyi uuteen omistukseen ja uutisten johtoon on nimitetty Trumpia myötäilevä henkilö. Trumpin tukijana tunnetun Ellisonin perheen huhutaan tavoittelevan CNN-kanavan omistusta. Jeff Bezos on muuttanut ainakin osin omistamansa Washington Postin politiikkakommentointia.
Yliopistoja on painostettu muuttamaan opetuksen sisältöä uhkauksilla liittovaltion tutkimusrahoituksen vähentämisestä. Tilastoviranomaisen pääjohtaja erotettiin, kun sen julkaisemat tiedot eivät miellyttäneet Trumpia.
Yhdysvalloissa molempien puolueiden harrastamaa vaalipiirirajojen uudelleenmäärittelyä pyritään käyttämään aikaisempaa systemaattisemmin ja avoimemmin demokraattien valinnan vaikeuttamiseen. Samanaikaisesti viritetään keinoja rajoittaa sellaisten kansanosien äänestämistä, jotka todennäköisemmin äänestäisivät demokraatteja.
Republikaanienemmistöinen kongressi ei ole pystynyt asiallisesti hillitsemään hallinnon kyseenlaisia tai suorastaan laittomia toimia eikä torjumaan epäpätevien henkilöiden nimityksiä, vaikka juuri sitä varten vallanjako on luotu. Yksityisesti useiden republikaanisenaattoreiden ja -edustajien kerrotaan olevan eri mieltä Trumpin monista toimista. Pelko omasta asemasta näyttää kuitenkin painavan enemmän kuin laillisuuden ja perinteisten republikaanipositioiden puolustaminen. Oikeuslaitos on toistaiseksi pystynyt paremmin estämään selvien laittomuuksien toteuttamista, mutta korkeimman oikeuden kykyyn pitäytyä laillisuuslinjalla on vaikea täysin uskoa. Oikeushan päätti jo aiemmin, että presidenttiä ei virkatoimia tehdessään voidaan asettaa syytteeseen rikoksesta.
Niin uskomattomalta kuin asia vielä vuosi sitten saattoi kuulostaakin, kaikki nämä ilmiöt yhdessä viittaavat siihen, että Yhdysvallat on Trumpin nykyisen hallinnon aikana siirtymässä oikeusvaltioperiaatteita kunnioittavasta demokratiasta kohti jotain muuta. Tätä muuta on joskus kutsuttu ”kilpailulliseksi autoritaarisuudeksi” ts. järjestelmäksi, jossa vaalit yhä järjestetään, oikeusituimet ja muut demokraattiset instituutiot ovat olemassa, mutta kaikkia näitä manipuloidaan systemaattisesti vallassa olevan ryhmän vallan maksimoimiseksi ja säilyttämiseksi.[2]
Yhdysvaltain demokratian luisu on luonnollisesti ensi sijassa amerikkalaisten ongelma. Mutta sillä on merkitystä myös muulle maailmalle, ml. Suomelle. Itse kyseenalaiseksi demokratiaksi ajautunut Yhdysvallat tuskin on yhtä valmis puolustamaan demokraattisia liittolaisia Euroopassa. Autokraateilla on taipumus tukea toisiaan, vaikka niillä toki on myös ristikkäisiä etuja.[3] Trumpin tuki Euroopan äärioikeistolle on tästä yksi ilmaus.
Talouspolitiikka taloustieteen valossa outoa
Talouspolitiikassa Trumpin keskeisin pyrkimys on suojata amerikkalaista tuotantoa tavarakaupan tulleilla. Tulleja onkin nostettu korkeimmalle tasolle sitten 1930-luvun. Tulleja on käytetty myös puhtaasti poliittisiin kiristystarkoituksiin, esimerkiksi vallankaappausyrityksestä tuomitun Brasilian entisen trumpilaisen presidentin vapauttamiseksi. Trumpin tullipolitiikka on yksiselitteisesti vastoin taloustieteen perusteesiä siitä, että vapaakauppa luo erikoistumisen ja suurtuotannon etuja, joista kaikki hyötyvät. Vastatoimet ja markkinareaktiot of pakottaneet alentamaan osaa tulleista, mutta niiden tasot ovat yhä poikkeuksellisen korkeita.
Budjettipolitiikassa päätavoite on ollut verotuksen keventäminen osin jatkamalla tilapäisiä veronhuojennuksia ja osin uusilla huojennuksilla sekä menojen leikkaus. Samalla erillisellä DOGE-ohjelmalla on pyritty nopeasti vähentämään liittovaltion henkilöstöä, osin kaoottisesti. Veronkevennyksillä voi olla myönteisiä vaikutuksia työn tekemisen ja investointien kannustimiin, mutta kun nämä ovat kansainvälisessä vertailussa jo hyvät, lisähyöty ei voi olla kovin suuri. Menoleikkaukset kohdistuvat paljon sosiaaliturvaan, joka lähtökohtaisesti on USA:ssa vaatimaton. Yhteisvaikutus on julkisen talouden alijämää ja julkista velkaa kasvattava. Useat taloustieteilijät (mm. Kenneth Rogoff) ovat pitäneet USA:n jo nyt ennätystasolle nousseen julkisen velan kehitysuraa vaarallisena.
Trump on myös systemaattisesti vaatinut korkotason alentamista vastoin rahapolitiikasta päättävän keskuspankin tahtoa ja tämän saavuttamiseksi eri tavoin painostanut pankkia. Viimeisten 30 vuoden aikana rahapolitiikan päätösvallan delegointia itsenäiselle keskuspankille on kuitenkin pidetty tärkeän tekijänä inflaation pitämiseksi hallinnassa pienillä tuotannonmenetyksillä.
Keskuspankin itsenäisyyden heikentämisellä voi olla kielteinen vaikutus myös rahoitusvakauteen, jonka edistäminen on Fedin yksi tehtävä. Samaan suuntaan toimivat suunnitelmat rahoitusmarkkinoiden sääntelyn löysentämisestä.
Trumpin hallinnon toimet maahanmuutto- ja tutkimuspolitiikassa heikentävät Yhdysvaltain pitkän ajan kasvuedellytyksiä. Laittomien siirtolaisten tulon estäminen ja karkotukset vähentävät työvoiman tarjontaa monissa alkutuotannon ja palvelualan tehtävissä. Opiskelijoiden ja korkeasti koulutettujen viisumien ehtoja on kiristetty. Yliopistojen ja liittovaltion tutkimuslaitosten rahoitusta on myös vähennetty. USA:n talouden innovatiivisuus ja korkean tuottavuuden tuotannon nopea laajeneminen on kuitenkin perustunut tehokkaiden pääomamarkkinoiden ohella keskeisesti huippututkimukseen ja kykyyn houkutella maailman parhaita osaajia.
Myös oikeusvaltioperiaatteen ja yleensä instituutioiden arvovallan murentamisen voi pidemmän päälle olettaa heikentävän talouden tehokkuutta. Luottamus oikeusjärjestelmän hyvään toimintaan on tärkeä edellytys erilaisten sopimusten solmimiselle. Hallinnolle näyttää olevan ominaista Trumpin poliittisten ja taloudellisten tukijoiden suosiminen. Tällainen autoritaarisille järjestelmille tyypillinen korruptio on ilmeisellä tavalla talouden tehokkuutta heikentävä tekijä.
Kaiken kaikkiaan Trumpin talouspolitiikkaa näyttävät ohjaavan jotkin periaatteet kuin talouskasvun ja sen vakauden vahvistaminen. Silmiini ei ole sattunut yhtään meritoitunutta akateemista ekonomistia, joka pitäisi Trumpin talouspolitiikkaa kokonaisuutena järkevänä.[4]
Useimmat Trumpin talouspolitiikkalinjaukset vaikuttavat talouteen hitaasti. Toistaiseksi USA:n taloudessa ei olekaan tapahtunut radikaalia muutosta pl. huhtikuun poikkeuksellista tullien nostoa seurannut osakekurssien jyrkkä lasku ja pitkien korkojen nousu. Kurssit toipuivat kuitenkin nopeasti, kun Trump perääntyi äärimmäisistä tullipäätöksistään. Osakekurssit ovat sen jälkeen jatkaneet nousuaan teknologiayritysten vetäminä. Työllisyyden kasvu on kuitenkin hidastunut ja inflaatio hieman nopeutunut. Epäluottauksen kasvuun viittaa dollarin arvon selvä lasku esimerkiksi suhteessa euroon, vaikka tullien noston olisi voinut kauppavirtojen muutoksen perusteella olettaa vahvistavan kurssia.
Pätevyyden ja totuuden halveksunta, poukkoilu jokapäiväistä
Pyrkimys varmistaa hallinnon keskeisten toimijoiden ehdoton lojaalisuus on samalla johtanut selvästi epäpätevien henkilöiden nimittämiseen. Näistä esimerkkejä ovat terveysministeri Kennedy, FBI:n päällikkö Patel, puolustusministeri Hegseth.
Totuudella ei ylipäätään näytä olevan suurta arvoa Trumpille eikä hänen läheisille avustajilleen. Trumpin usein sekavat puheenvuorot sisältävät paitsi mahdottomia liioitteluja ja vääristelyjä, silkkoja valheita ja absurdeja väitteitä. Hän on esimerkiksi useaan otteeseen väittänyt politiikkansa alentavan lääkkeiden hintoja 500 %.
On ilmeistä, että Trump tekee isojakin päätöksiä hetken mielijohteesta ilman valmistelua. Hänen kanssaan viimeksi keskustellen henkilön vaikutus näyttää suurelta. Kun päätökset osoittautuvat mahdottomiksi tai aiheuttavat paljon ilmiselviä ongelmia, niitä muutetaan yhtäkkiä. Kevään tulleja koskevat päätökset ovat yksi esimerkki, useat Ukrainaan liittyvät ratkaisut toinen.
Trumpin hallinnon päätöksentekoa ei mitenkään voi kutsua tietoon pohjautuvaksi. Kun päätökset lisäksi vaihtuvat tuon tuosta, syntyy huomattava epävarmuus Yhdysvaltain politiikasta. Epävarmuutta mittaavat indeksit ovatkin selvästi koholla. Tällainen epävarmuus on ongelma niin taloudellisten kuin muidenkin päätösten tekemiselle sekä USA:ssa että sen ulkopuolella.
USA:n pikaiseen normalisoitumiseen ei ole syytä luottaa
Emme tiedä, kuinka pitkäaikaiseksi tai syvälliseksi Trumpin liikkeelle panemat muutokset Yhdysvalloissa ja vaikutus muuhun maailmaan lopulta osoittautuvat. Trumpin ailahtelevaisuus tuo ennustamiseen erityisen vaikeuden.
On mahdollista, että poliittinen vastarinta pakottaa Trumpin hillitsemään toimiaan. Talouspolitiikan kielteisistä vaikutuksista johtuva talouden hiipuminen ja/tai inflaation kiihtyminen voisi olla tämän yksi ajuri, etenkin siltä osin kuin vaikutukset koskevat omia kannattajia.
Talouden vaikutus Trumpin toimintaan olisi todennäköisimmin suuri, jos siihen liittyisi markkinoiden paniikkireaktioita, kuten tapahtui huhtikuun tullipäätösten yhteydessä. Yksi syy voisi olla, täysin Trumpin politiikasta riippumatta, AI-buumin osoittautuminen ainakin johonkin mittaan kuplaksi, joka vetäisi osakekurssit jyrkkään laskuun. Inflaation selvä kiihtyminen yhdessä keskuspankkiin kohdistuvien painostustoimien kanssa voisi puolestaan johtaa pitkien korkojen nousuun ja dollarin heikkenemiseen tavalla, joka sekin horjuttaisi rahoitusmarkkinoita. Finanssikriisi on harvoin vallassa olijoille suotuisa. Kriisin vaikutuksilta eivät ikävä kyllä säästyisi muutkaan maat.
Jokin paha ylilyönti esimerkiksi väkivallan käytössä omia kansalaisia kohtaan voisi ehkä myös johtaa Trumpin tuen olennaiseen heikkenemiseen kansalaisten keskuudessa.
Tällaisten kehityskulkujen seurauksena häämöttävä tappio vuoden 2028 vaaleissa voisi ehkä palauttaa hieman selkärankaa republikaanipoliitikoille, jolloin kongressi pystyisi hillitsemään Trumpin toimia jo ennen vaaleja. Etenkin kun Trump itse tuskin sentään voi olla ehdokkaana vuonna 2028, trumpistit voisivat kärsiä ison vaalitappion. Tämä voisi diskreditoida MAGA-liikettä pysyvämminkin. Elämä USA:ssa voisi normalisoitua.
Tällainen skenaario on toki mahdollinen. Kovin todennäköisenä sitä on kuitenkin vaikea pitää.
Ensinnäkään talous ei välttämättä kriisiydy nopeasti, etenkin jos AI-buumi osoittautuu kestäväväksi. Tällöin myös tästä syntyvä poliittinen paine jäisi syntymättä.
Toiseksi Trump ja hänen läheiset tukijansa ovat osoittautuneet täysin häikäilemättömiksi median, yritysten, poliitikkojen ja virkamiesten painostamisessa. Ei ole mitenkään mahdotonta, että tyytymättömyys politiikkaan ei pääse heijastumaan vaalien tulokseen. Median manipulointi, todennäköisten vastustajien äänestämisen vaikeuttaminen ja suoranainen vaalivilppi voivat johtaa tähän.
Kolmanneksi politiikka ei ole kiinni vain ailahtelevasta Trumpista, vaikka hän karismaattisena johtajana onkin vaikuttava. Hänen takanaan on merkittävä joukko äärioikeistolaisia toimijoita, joilla on vahvat taloudelliset resurssit. Identiteettipolitiikasta elävällä MAGA-liikkeellä on samoin aidosti laajaa tukea polarisoituneessa yhteiskunnassa.
Neljänneksi demokraattinen puolue on tuuliajolla. Se näyttää menettäneen yhteyden moniin amerikkalaisiin, joiden voisi taloudellisten seikkojen perusteella ajatella tukevan demokraatteja. Puolueella ei ole selkeää keulakuvaa eikä selvää ohjelmaa. Sen kyky mobilisoida Trumpin politiikan vastustajia on kyseenalainen.
Tärkeää myös on, että riippumatta tulevien vallien tuloksista jo toteutetulla politiikalla on pitkäaikaisia vaikutuksia sekä Yhdysvalloissa että laajemmin. Yhdysvalloissa politiikka on entisestään syventänyt poliittista polarisaatiota ja rapauttanut luottamusta instituutioihin. Vaikka trumpistit häviäisivät vuoden 2028 vaalit, demokraattihallinto joutuisi toimimaan esim. Bidenin hallintoa vaikeammassa asetelmassa. Liittovaltion koneisto on tuolloin heikompi. Oikeuslaitoksessa ja virkakoneistossa on aikaisempaa enemmän trumpisteja, mikä voi johtaa uuteen puhdistuskierteeseen rapauttaen edelleen luottamusta instituutioihin. Fiskaalisesti kestämättömien veronalennusten peruuttaminen on poliittisesti vaikeaa. Trumpistien hallitsema mediaympäristö on vihamielisempi.
Muun maailman kannalta merkityksellistä on, että Trumpin politiikka ehtii neljän vuoden aikana heikentämään sääntöperustaista ja demokratian arvoihin nojautuvaa maailmanjärjestystä. Autoritaaristen valtioiden asema on tällöin vahvistunut. Etenkin Kiinan vaikutusvalta on kasvanut. Jos Ukrainan sodan lopputulos on huono, myös Venäjän kyky vaikuttaa lähiympäristöönsä on voimistunut maan taloudellisesta heikkoudesta huolimatta. Länsi on menettänyt vaikutusvaltaansa ns. globaalissa etelässä. Kansainvälisen oikeuden kyky rajoittaa valtioiden toimintaa on rapautunut. Luotujen kaupan esteiden purkaminen on työlästä. Ja ilmastopolitiikan toimissa on jääty entisestää jälkeen Pariisin sopimuksen mukaisista tavoitteista.
Vaikka emme varmasti tiedäkään miten käy, USA:n ulkopuolella on syytä lähteä oletuksesta, että seuraavat kolme vuotta ovat Trumpin alkukauden mukaista menoa. Parhaimmillaan Trumpin toiminnalle tulee hieman rajoituksia välivaalien jälkeen ja jotakuinkin normaaliin politiikkaan palataan vuoden 2028 vaalien jälkeen, vaikka maailmaan on jäänyt tällöinkin pitkäaikaisia jälkiä. Skaalan toisessa päässä on puoliautoritaarisuuteen ajautunut USA pitkälle tulevaisuuteen. Politiikan sisältö on transaktionaalista diilien tekoa ilman sääntöperustaisuuden asettamia rajoituksia ja MAGA:n hengenheimolaisten tukemista ympäri maailman. USA:n tuki Euroopan maiden turvallisuudelle suhteessa Venäjän uhkaan jää vähintäänkin epävarmaksi.
Pystyykö Eurooppa kokoamaan itsensä?
Euroopan ongelma tässä uudessa asetelmassa on, että se on sotilaallisen voiman ja teknologian osalta pahoin riippuvainen Yhdysvalloista. [5] Tämän vuoksi Euroopan on yritettävä pitää välit Trumpin hallintoon sellaisina, että sotilasteknologiaa on jatkuvasti saatavissa ja todennäköisyys pysyy edes jonkinlaisena sille, että Yhdysvallat tiukan paikan tullen pitää kiinni Naton 5. artiklan puolustussitoumuksesta. Nämä tarpeet pakottavat erilaisiin myönnytyksiin.
Laajempi ongelma on, että Euroopan talouskasvu on pidemmän aikaa jäänyt jälkeen Yhdysvalloista ja Eurooppa on monenlaisen ei-sotilaallisenkin teknologian kannalta riippuvainen USA:sta ja Kiinasta. Kummassakaan ei ole näköpiirissä nopeaa muutosta. Heikon talouskehityksen Eurooppa on haavoittuva monenlaisille shokeille, ml. Kiinan ja Yhdysvaltain painostukselle.
Tärkeä syy edellisiin on Euroopan hajanaisuus. EU on hidas ja heikko tekemään Euroopan laajuisia intressejä koskevia päätöksiä. Yhtäältä jäsenmaiden intressit ja preferenssit eroavat toisistaan. Toisaalta monissa olennaisissa EU:n päätöksissä vaaditaan yksimielisyyttä, ja poliittisen hajanaisuuden vuoksi jopa tarvittavan määräenemmistön saavuttaminen on joskus hankalaa. Brexitin jälkeen Britannia on lisäksi EU:n ulkopuolella.
Mm. Mario Draghin vuoden takaisen raportin perusteella on aika hyvin tiedossa, millaisin toimin Euroopan teknologista ja taloudellista suorituskykyä ja riippumatonta sotilaallista suorituskykyä voi parantaa. Olennaista on kyky hyödyntää Euroopan sellaisenaan suuria kokonaisvoimavaroja nykyistä selvästi tehokkaammin. Päävastuu kaikesta politiikasta on jäsenmailla, mutta on asioita, joita voidaan tehokkaasti tehdä vain yhteisesti, unionin tasolla. Tällaisia ovat sääntely, joka määrittää sisämarkkinoiden ja etenkin rahoitusmarkkinoiden toimintaa, sekä yhteinen rahankäyttö teknologian kehittämiseen ja käyttöönoton varmistamiseen. Sotilaallisen voiman vahvistamiselle luo pohjan Naton päätös nostaa puolustusmenot 3,5 prosenttiin. Tavoitteen tehokas toteuttaminen edellyttää kuitenkin sellaisia yhteisiä eurooppalaisia ponnistuksia, joihin ei ole totuttu.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kiistatta luonut uudenlaista kykyä yhteiseen toimintaan. EU-maat ja EU-instituutiot ovat vastanneet noin puolesta Ukrainan saamasta erilaisesta 300 miljardin tuesta sodan 3½ vuoden aikana. Tämä on selvästi enemmän kuin USA:n 1/3. Iso kysymys kuitenkin on, löytyykö Euroopasta poliittista tahtoa ottaa vastuulleen USA:n osuus Ukrainan tuesta, nyt kun se on täysin vetäytynyt rahoitusvastuusta. Jatkuva vääntö tuki- ja sanktiopaketeista lähinnä Unkarin kanssa on ollut ikävää seurattavaa. Viimeisimmän Eurooppa-neuvoston kyvyttömyys päättää Venäjän jäädytettyjen varojen käytöstä Ukrainan tukemiseen kertoo samasta vaikeudesta muuttaa juhlalliset lupaukset käytännöksi.
Uuden komission ohjelma ja aloitteet, ml. ehdotukset sääntelyn virtaviivaistamisesta ja ehdotus seuraavaksi rahoituskehykseksi, ovat askeleita Euroopan talouden ja riippumattoman toimintakyvyn vahvistamiseksi Draghin raportin hengessä. On kuitenkin epäselvää, kuinka pitkälle uudistuksissa päästään. Mm. rahoituskehyksen nousua 1,26 prosenttiin 1,01:stä prosentista on pidetty monissa maissa mahdottoman suurena. Kuitenkin muutos kalpenee verrattuna Nato-menojen BKT-osuuden nousuun (muutos 1,5 – 3 prosenttiyksikköä) ja taso jäisi yhä minimaaliseksi kansallisten budjettien lähes 50 BKT-osuuteen nähden.
Kysymys on poliittisesta tahdosta, kyvystä asettaa yhteiset intressit ahtaiden kansallisten ja ryhmäkohtaisten intressien edelle. Eurooppa on poliittisesti edelleenkin kansallisvaltioiden yhdistelmä. Poliittinen tahtotila määrittyy erikseen kaikissa maissa. Venäjän uhka nähdään kirkkaana itäisessä ja keskisessä Euroopassa. Ns. nettomaksajamaissa suhtaudutaan tyypillisesti kielteisemmin yhteisten voimavarojen kasvattamiseen. Ja jokainen maa toki haluaa pitää rahanjaossa kiinni ns. kansallisesta saannostaan.
Muutokset poliittisissa asetelmissa ovat kaksijakoiset. Pidempiaikainen trendi on ollut kansallismielisten, yhteiseen toimintaan varauksella tai jopa kielteisesti suhtautuvien ääriliikkeiden kannatuksen kasvu. Saksan AfD ja Ranska RN ovat tästä tärkeimpiä esimerkkejä, kuten myös Faragen Reform UK Britanniassa. Toisaalta Puolassa EU-vastainen hallitus korvautui yhteistyöhaluisemmalla ja kaikki puolueet ovat varsin yksimielisiä Venäjän uhasta. Unkarissa Orbanin autoritaarisen hallinnon tuki on selvästi heikkenemässä. Hollannin parlamenttivaaleissa keskustalaiset yhteistyömyönteiset voimat vahvistuivat juuri äärioikeiston kustannuksella.
EU:n suunnan kannalta keskeistä on Saksan ja Ranskan suunta. Friedrich Merz tunnistaa selvästi Euroopan taloudellisen ja sotilaallisen vahvistumisen tarpeen ja hänen hallituksensa politiikka merkitsee monessa suhteessa olennaista käännettä tätä tukevaan politiikkaan. Toisaalta Ranska on poliittisessa kaaoksessa. Euroopan yhteistä etua korostava Emmanuel Macron on menettänyt kansalaisten tuen. Ranskan julkisen talouden tilanne rajoittaa samalla pahoin sen kykyä sekä kansallisiin että EU-tason panostuksiin. On täysin mahdollista, että viimeistään 1½ vuoden päästä pidettävissä vaaleissa äärioikeistolainen, Venäjä-myönteinen ehdokas valitaan presidentiksi ja äärioikeista tulee parlamentin vahvin voima. AfD:n kannastuksen valossa myöskään Saksan politiikan jatkuminen Merzin linjausten mukaisena ei ole itsestään selvää.[6]
Useista lupaavista askeleista huolimatta on yhä epävarmaa, kuinka hyvin Eurooppa kykenee kokoamaan itsensä torjumaan Venäjän välitöntä uhkaa Ukrainassa sekä luomaan itsenäisen puolustuskyvyn ja teknologiset ja taloudelliset edellytykset menestyä uudessa geopolitiikan maailmassa.
Suomen ulkosuhdeagenda: USA messissä ja Eurooppa vahvaksi
Suomen tilanne vastaa muuta Eurooppaa USA-riippuvuuden ja talouskasvun aneemisuuden suhteen. Suomi eroaa kuitenkin selvästi edukseen poliittisen koheesion osalta. Etenkin ulkopolitiikkaa koskevissa kysymyksissä kansalaisten prioriteetit ovat hyvin yhdenmukaiset.
Suomen ensisijainen intressi on maan turvallisuuden varmistaminen Venäjän uhkaa vastaan. Omasta puolustuksesta ja kriisinkestokyvystä huolehtimisen ohella keskeistä on lännestä Suomelle saatavissa olevan tuen maksimointi. Nato-jäsenyys ajateltiin tässä suhteessa ratkaisevaksi varmistukseksi. Trumpin nihkeys sitoutua Nato-liittolaisten puolustamiseen ja ilmeinen halukkuus tehdä Putinin kanssa diilejä on kuitenkin tosiasiassa heikentänyt Naton Suomelle antamaa turvaa.
Tällaisessa tilanteessa Suomen on tärkeää yhtäältä pyrkiä pitämään Yhdysvaltain sitoutuminen Euroopan ja Suomen puolustamiseen niin vahvana kuin suinkin ja toisaalta toimia sen puolesta, että Euroopan oma kyky huolehtia turvallisuudestaan ja sen taloudellisista edellytyksistä vahvistuu mahdollisimman nopeasti.
Suomen ulkopoliittinen johto on onnistunut jopa odotukset ylittävällä tavalla USA:han vaikuttamisessa. Presidentti Stubb on käyttänyt kansainvälisen diplomatian taitojaan erinomaisesti Euroopan, Ukrainan ja Suomen näkökulmien saattamisessa Trumpin tietoisuuteen, vaikka ne eivät siellä ehkä monta tuntia säilykään. Tämä on vaatinut tympeältä vaikuttavaa mielistelyäkin, mutta tässäkin Stubb on toiminut tyylikkäästi esimerkiksi Naton pääsihteeriin verrattuna. Samoin presidentillä näyttäisi olleen vahva rooli Euroopan yhteisten kantojen muodostamisessa, ja hän on pitänyt Ukrainan asiaa esillä ja valistanut Suomen asemasta poikkeuksellisen näkyvästi kansainvälisessä mediassa.
Suomi on myös toiminut varsin johdonmukaisesti Euroopan puolustuskyvyn edistämiseksi. Oma panoksemme Ukrainan tukeen on ollut huomattava talouden kokoon nähden.
Ongelmallisempi on ollut Suomen suhtautuminen EU:n resurssien lisäämiseen niin, että se kykenisi huolehtimaan Euroopan taloudellisen ja teknologisen kyvyn vahvistamisesta. Olennainen asia tässä suhteessa on EU:n seuraava rahoituskehys. Suomi on komission ehdotuksesta käydyn keskustelun alkuvaiheessa kyllä tukenut budjetin rakenteen muuttamista paremmin innovointia ja talouskasvua palvelevaksi. Kehyksen kokoa Suomi ei kuitenkaan ole ollut halukas kasvattamaan komission toivomalla tavalla. Kuitenkin jo komission esitys on varsin tingitty versio siitä, mitä tarvittaisiin esim. Draghin raportissa esitettyjen toimien mahdollistamiseksi.
Suomi on samoin suhtautunut edelleen varauksellisesti toimivaltojen siirtämiseen EU-tasolle. Tarve nopeampaan ja tehokkaampaan päätöksentekoon on kuitenkin suuri. Se, että merkittävät askeleet tiiviimpään integraatioon ovat perussopimusmuutosten takana, rajoittaa toki muutamien vuosien aikajänteellä mahdollisuuksia päätöksenteon tehostamiseen. Täysin mahdotonta se ei kuitenkaan ole.
Ns. tehostetun yhteistyön mekanismilla halukkaan maat voivat EU-instituutioiden sisällä tehdä yhdessä asioita, joihin kaikki eivät halua mukaan. Tällaisten halukkaiden koalitioiden toiminta on suoraviivaisempaa kuitenkin hallitusten välisillä sopimuksilla, jollaisella lisäksi mm. Britannia voidaan tarpeen vaatiessa kytkeä mukaan. Ottamatta kantaa täsmälliseen tapaan olisi mielestäni sekä Suomen että koko EU-alueen etu, jos tärkeissä yhteisissä ponnistuksissa voitaisiin edetä nopeasti jättämällä haluttomat yhteistyön ulkopuolelle. Puolustuspanostusten tehostaminen Bruegelin ehdottaman Euroopan puolustusmekanismin avulla olisi hyvä liikkeellelähtö. Suomi voisi ottaa aktiivisen otteen tämän koalition muodostamiseksi.
Lähimmät kumppanit ja oma kriisinkestävyys perälauta
Parhaatkaan Suomen pyrkimykset eivät voi taata sitä, että USA pysyy Suomen tukena ja Eurooppa kykenee parantamaan taloudellista ja sotilaallista suorituskykyään lähivuosina olennaisesti. Emmekä voi vaikuttaa siihen, millaiseksi globaali taloudellinen toimintaympäristö muuttuu geopolitiikan merkityksen kasvaessa.
Tällaisessa tilanteessa korostuu erityisesti tiivis yhteistyö niiden kanssa, joilla on vahvasti samat intressit. Ennen kaikkea muut Pohjoismaat, mutta myös Baltian maat ja mahdollisesti Puola ovat tällaisia.
Viimekätinen turva on kuitenkin oma kriisinkestävyys, jossa puolustuskyky on yksi mutta vain yksi osa. Vahva talous ja sen osana velkaantumiskykyinen valtio kriisinkestävyyden ehto. Samoin talouden ja yhteiskunnan kyky ylipäätään reagoida yllätyksiin, millaisia ne ovatkaan.
Talouskasvun pitkään jatkunut heikkous ja valtion kasvava velkaantuneisuus ovat hankalia lähtökohtia. Niitä on pyrittävä määrätietoisesti korjaamaan. Suomen kriisinkestävyydellä on kuitenkin myös lujaa pohjaa. Yksi asia on huoltovarmuustoimien ja väestönsuojelun kaltainen varautuminen, missä olemme Euroopan ja ehkä maailman huippua. Vielä tärkeämpää on yhteiskunnassa vallitseva keskinäinen luottamus, demokraattisten instituutioiden vahvuus ja näihin pohjautuva poliittisen järjestelmän kyky tehdä tiukan paikan tullen päätöksiä ja saada ne toteutetuiksi kansan tuella.[7]
Koronakriisiin reagoitiin varsin tehokkaasti, vaikka selviä virheitäkin tehtiin. Nato-päätös saatiin aikaan laajalla yksimielisyydellä muutamassa kuukaudessa. Hieman erilainen onnistuminen on tuore parlamentaarinen sopimus julkisen talouden hoidon periaatteista. Siinä ei reagoitu akuuttiin vaan asteittain pahenevaan ongelmaan.
Vahvan keskinäisen luottamuksen säilyminen ei kuitenkaan meilläkään ole itsestään selvää.[8] Sen vaalimiseen täytyy kiinnittää huomiota. Yksi edellytys on yhteisesti jaettu, todelliseen tietoon perustuva käsitys olennaisista asioista. Tämän pohjana ovat kansalaisten hyvät yleistiedot. Tärkeää on kuitenkin tutkimustiedon ja asiantuntemuksen nostaminen systemaattisesti esille erilaisen huuhaa-tiedon täyttämässä julkisessa keskustelussa. Totuuteen pyrkivän median toimintakyvystä ja keskustelukulttuurin avoimuudesta on syytä pitää hyvää huolta.
Toinen luottamuksen pilari on kokemus, että kaikki pidetään mukana, että ikävien asioiden taakka jakautuu jollakin tavoin reilusti. Lähivuosina joudutaan tekemään lisää epämiellyttäviä päätöksiä, joilla julkisen talouden velkaantuminen saadaan aisoihin huolimatta ikääntymiseen liittyvien ja turvallisuutta palvelevien menojen kasvusta. Mukavia eivät myöskään kaikki työllisyyden ja talouskasvun edistämistä koskevat toimet. Päätöksenteossa on tällöin tärkeää katsoa sen perään, että ratkaisut koetaan paitsi hyvään tietoon pohjautuviksi myös oikeudenmukaisiksi.
[1] Omat huoleni kirjoitin blogiin Entä jos länsi lakkaa olemasta länsi
[2] Tämä on päätelmä tuoreessa analyysissä, jonka joukko entisiä USA:n tiedusteluelimien asiantuntijoita on laatinut samoilla periaatteilla, joita he aiemmin työssään ovat käyttäneet arvioidessaan muiden maiden poliittisten järjestelmien demokraattisuutta.
[3] Ks. Anne Applebaum: Autocary, Inc. (2024).
[4] Tätä taustaa vasten on hämmentävää, että taloustieteen professorinakin toiminut Björn Wahlroos kertoo lehtihaastattelussa Trumpin politiikan olleen 80-90-prosenttisesti hyvää tai oikeaa. Jos Wahlroos on tarkoittanut Trumpin kaikkea politiikkaa talouspolitiikan sijasta, arvio on vielä käsittämättömämpi. Ei kai kukaan liberaalia demokratiaa ja oikeusvaltiota arvostava henkilö voi pitää Trumpin näitä rapauttavia toimia hyvinä tai vähäpätöisinä.
[5] Bruegelin tuore raportti kuvaa teknologista riippuvuutta yksityiskohtaisesti.
[6] Merzin tietä kansleriksi ja hallituksen syntyä koskevan Robin Alexanderin kirjoittaman kirjan nimi on ”Letzte Chance. Der neue Kanzler und der Kampf um die Demokratie”. Kirja esittää nimensä mukaisesti Merzin hallituksen viimeisenä mahdollisuutena torjua äärioikeistolaisen AfD:n nousun johtavaksi poliittiseksi voimaksi ja tähän liittyvän uhan Saksan demokratialle.
[7] The Economistin kolumni mainostaa suomalaisten kykyä toimia vaikeissa tilanteissa rationaalisesti ja päättäväiseksi. Termi on tietysti sisu, joka kolumnistin mielestä ”voi pelastaa Euroopan”.
[8] Aivan tuore mielipidekysely kertoo kansalaisten luottamuksen tulevaisuuteen ja yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen vähentyneen viime aikoina. Luottamus keskeisiin instituutioihin näyttäisi kuitenkin pysyneen vahvana.
