Hallituksen suunnitelmat eivät romuta hyvinvointivaltiota. Se rapautuu ilman talouden korjausliikettä. Korjauksen täytyy ikävä kyllä sisältää merkittävän määrän julkisten menojen leikkauksia. Hallituksen ei pidä peruuttaa peruslinjaltaan mielenosoitusten ja painostustoimien takia. Sen ja eduskunnan on kuitenkin viisasta kuunnella kritiikkiä ja harkita osaa hallitusohjelman toimista uudestaan.
Hallituksen säästötoimet ja pyrkimykset uudistaa työmarkkinoiden pelisääntöjä on otettu monella taholla vastaan pöyristyneinä. Hallituksen tavoittelemia muutoksia on pidetty hyvinvointivaltion romuttamisena. Eturyhmä toisensa jälkeen on vaatinut juuri itseensä kohdistuvia muutoksia peruttaviksi. Äänekkäimpinä ovat olleet – ei ehkä ihan yllättäen – opiskelijat.
Hallituksen muutosohjelmaan sisältyy elementtejä, jotka minustakin olisi syytä jättää toteuttamatta. Ja ohjelmasta puuttuu elementtejä, jotka olisi syytä toteuttaa.
Mutta hallitusohjelman päälinja on oikea. Hyvinvointivaltion suurin uhka on tekemättömyys, luottamus siihen, että asiat järjestyvät ilman monien ihmisten kannalta ainakin lyhyellä aikavälillä ikäviä päätöksiä. Seuraavassa vielä kerran perustelut tälle näkemykselle.
Julkinen talous on kestämättömällä uralla, joka johtaa jatkuessaan menojen rankkaan leikkaamiseen
Ennustetulla talouden kasvuvauhdilla ja olemassa olevilla meno- ja veroperusteilla julkinen talous pysyy jatkuvasti alijäämäisenä ja velkataso jatkaa trendinomaisesti kasvuaan. Näin käy ilman mitään taloutta pahoin järkyttäviä, velkaa nopeasti lisääviä ja potentiaalista tuotantoa pitkäaikaisesti heikentäviä shokkeja. Historian valossa on selvää, että tällaisia shokkeja tulee.
Suomi on viimeisten 15 vuoden aikana jo muuttunut velkaantumisen suhteen Pohjoismaasta tyypilliseksi EU-maaksi; Suomen julkisen velan suhde BKT:hen on runsaat 70 %, kun se Ruotsissa ja Tanskassa on noin 30 %. Olemme pitäneet pohjoismaista malliamme yllä velkaantumalla. Se ei voi jatkua loputtomiin. Korkomenojen syödessä kasvavan osan julkisista menoista, mahdollisuudet muiden menojen rahoittamiseen supistuvat. Liu’umme asteittain kauemmaksi pohjoismaisesta mallista.
Velkaantumisen kasvu heikentää myös mahdollisuuksia puskuroida negatiivisia shokkeja. Tilanteen kriisiytyessä, kuten Suomessa 1990-luvun alussa tai useassa EU-maassa globaalin finanssikriisin yhteydessä, on pakko turvautua jyrkkiin vakautustoimiin. Tällöin irtautuminen pohjoismaisesta mallista tapahtuu isommalla rytinällä ja suuremmin hyvinvointitappioin.
Kestämättömyyden ydin on, että menot ovat jatkaneet nopeaa kasvuaan, vaikka talouden kantokyvyn määrittävä kasvu on heikentynyt
Velkaantumisen nousu pohjoismaiselta tasolta viimeisten 15 vuoden aikana ei ole johtunut menojen kasvun nopeutumisesta. Se ei myöskään ole yksin tai edes voittopuolisesti velkaantumisesta paljon syytetyn edellisen hallituksen aiheuttama.
Suuret alijäämät ja velan kasvu niiden myötä ovat syntyneet, kun menojen kasvu on jatkanut vuodesta 2009 lähtien eri hallituskausilla likimain vuosituhannen alun uraa samalla kun talouden tuotanto notkahti pahoin, polki pitkään paikallaan eikä n. vuodesta 2015 alkaneen toipumisen aikanakaan ole ollut kovin nopeaa. Näin on käynyt huomattavasti parantuneesta työllisyydestä huolimatta, koska työn tuottavuus on kehittynyt heikosti ja työtunnit ovat lisääntyneet selvästi hitaammin kuin työllisten määrä.
Tästä syytä julkisten menojen suhde BKT:hen nousi noin 7 (seitsemän!) prosenttiyksikköä vuosituhannen alun ja vuoden 2009 jälkeisen ajan välillä. Alijäämien kasvu ei ole aiheutunut veroasteen laskusta. Vuosien 2000 -2008 keskimäärinen veroaste oli 42,7%. Vuosien 2009 – 2022 keskimääräinen veroaste oli aivan sama, vuosittaisesta ja hallituskausittaisesta vaihtelusta huolimatta.
Kasvua voidaan ja pitää pyrkiä vahvistamaan. Tämä on kuitenkin vaikeaa, hidasta ja epävarmaa.
Talouden riittävä kasvu on olennainen asia velkasuhteen alenemiselle. Ilman sitä velkaantumisen alentaminen ei onnistu.
Kasvu voi tulla vain työpanoksen lisäyksestä ja työn tuottavuuden kasvusta.
Maassa asuvan väestön työpanos voi jonkin verran kasvaa, jos saavutamme muiden Pohjoismaiden työllisyysasteen (noin 3 prosenttiyksikön nousu eli suuruusluokkana 100 000 henkeä). Työtuntien lisäys tuskin tällöinkään on vastaavan suuruinen. Suomessa tehdään jo likimain yhtä paljon tai enemmän työtunteja työikäistä kohden kuin muissa Pohjoismaissa. Työn ulkopuolella olevien työkyky ja esim. perhetilanteesta johtuvat mahdollisuudet kokonpäiväiseen työhön ovat myös keskimäärin heikompia kuin työssä jo olevilla.
Jotta työllisyyden paraneminen vahvistaisi julkisen talouden tasapainoa, se ei voi perustua voittopuolisesti julkisten menojen lisäämiseen tai työn verotuksen keventämiseen, vaikka tällaisiakin elementtejä tarvitaan. Pikemminkin on vähennettävä työn ulkopuolella olemisen houkuttelevuutta. Tämä tarkoittaa leikkauksia työttömyysturvaan ja muuhun työn ulkopuolella olevien työkykyisten sosiaaliturvaan.
Vähänkin pidemmän päälle lupaavampi keino lisätä työllisyyttä julkistaloutta vahvistavalla tavalla on opiskelu- ja työperäinen maahanmuutto. Tälle ei ole samanlaista rajoitusta, jonka työikäisen väestön määrä asettaa työllisyydelle. Viime ja kuluvan vuoden reipas maahanmuuton lisäys on lupaava asia, joka kuitenkin voidaan huonosti harkitulla politiikalla pilata. Hallitusohjelmassa on tällaisia piirteitä.
Tuottavuuden lisääminen politiikkatoimin on vielä työllisyyden lisäämistä konstikkaampaa. Tuottavuus määrittyy yksittäisillä työpaikoilla ja työpaikkojen rakennemuutoksen kautta. Politiikkatoimet voivat lähinnä luoda edellytyksiä tuottavuuden kasvun nopeutumiselle ja näitäkin vielä epäsuoremmin kuin työn tarjonnan lisäämiselle.
Avainasemassa ovat osaavan työvoiman saatavuus, tutkimus- ja kehitystoiminnan rahoitus, innovaatiojärjestelmän toimivuus ja näiden lisäksi muutkin investointiympäristöä parantavat toimet: työmarkkinoiden joustava toiminta, vero- ja sääntely-ympäristön ennakoitavuus ja kilpailukykyisyys verrokkeihin nähden.
Monet näistä vaativat lyhyellä aikajänteellä julkisten menojen lisäämistä tällaisiin tarkoituksiin ilman, että on varmuutta menonlisäysten tuomasta hyödystä. Tästä syystä menokohteet on tarkkaan harkittava ja menojen lisäyksen vaikutus julkiseen talouteen on kyettävä kompensoimaan muita menoja supistamalla tai kasvua vähän haittaavaa verotusta kiristämällä.
Kaksi seikkaa lisää julkistaloutta vahvistavan kasvupolitiikan vaikeusastetta lähivuosina. Monissa isoissa maissa sekä Euroopan unionissa että sen ulkopuolella on ryhdytty tukemaan omia yrityksiä aikaisempaa selvästi voimakkaammin. Tämä heikentää Suomen houkuttelevuutta tuotannon sijaintipaikkana ja tekee aiempaa vaikeammaksi luopua vastaavanlaisista yritystuista Suomessa. Asiaan voidaan yrittää vaikuttaa EU:n piirissä, mutta omissa käsissä muiden tukipolitiikka ei ole.
Toinen, isompi asia on, että ns. vihreä siirtymä pakottaa kaikkialla hylkäämään halpaa saastuttavaa teknologiaa. Tämä on välttämätöntä ilmastonmuutoksen ja siihen liittyvien katastrofaalisten kehityskulkujen pysäyttämiseksi. Samalla siirtymä kuitenkin heikentää annetuilla panoksilla syntyvän arvonlisän, tuottavuuden, kasvuedellytyksiä lähivuosina. Samaan suuntaan vaikuttaa meneillään oleva kauppablokkien syntyminen, joka vähentää vaihdannasta saatavia etuja.
Näistä hankaluuksista huolimatta Suomella on vahvuuksia, jotka auttavat tuotannon ja tuottavuuden kasvua. Suomessa on paljon tilaa, puhdasta vettä, tuulta, stabiili kallioperä ja sääkin saattaa muuttua – ainakin osaksi vuotta – matkailun ja asumisen kannalta haitasta eduksi. Lisäksi Suomessa on hyvää osaamista energia-, digitaali- ja materiaaliteknologioissa. Näillä on mitä ilmeisimmin suuri merkitys vihreän siirtymän toteuttamisessa. Hyvin hyödynnettynä tällainen osaaminen paitsi palvelee ihmiskuntaa negatiivisen hiilikädenjäljen kautta myös lisää arvonmuodostusta ja verotuloja Suomessa.
Vahvuuksien hyödyntäminen ja haasteiden voittaminen vaatii taloudelta hyvää transformaatiokykyä. Tähän istuu huonosti vaatimus, ettei mikään saa muuttua ja kaikkien täytyy voida pitää kiinni ”saavutetuista” eduista.
Tarvitaan siis välittömiä sopeutustoimia
Kasvupolitiikan epävarmuudesta seuraa, että julkisen talouden vakauttaminen ei voi perustua yksin kasvun vahvistamispyrkimykseen, niin olennaista kuin se onkin. Samanaikaisesti on kyettävä myös pienentämään alijäämää tuotannon tasosta riippumatta.
Tällaisen päätelmän voi toki kyseenalaistaa, jos epävarmuuksista huolimatta uskoo voimakkaaseen kasvun vahvistumiseen. Tällaiselle uskolle on kuitenkin vaikea löytää vahvoja perusteita lähihistoriasta. Tekoälyn mahdollisuudet korvata ihmistyötä voivat toki muuttaa tuottavuusnäkymää globaalisti. Nähdäkseni tuottavuuden tutkijoilla ei kuitenkaan ole suurta luottamusta tällaiseen kehitykseen. Lisäksi, jos tällainen muutos on tapahtuakseen, sen onnistunut hyödyntäminen edellyttää taloudelta ja etenkin työmarkkinoilta erinomaisen hyvää sopeutumiskykyä.
Jotta puolestaan voisi luottaa Suomen kykyyn parantaa omaa tuottavuuskasvuaan suhteessa muihin maihin, täytyisi olla jotain näyttöä kasvupolitiikan onnistumisesta. Toistaiseksi sitä on kertynyt niukasti.
Kansainvälisten arvioitsijoiden, kuten OECD:n, IMF:n ja luottoluokittelijoiden näkemys tarpeesta sopeuttaa julkista taloutta on hyvin samankaltainen sekä keskenään että kotimaisten viranomaistahojen – valtiovarainministeriön ja Suomen Pankin – kanssa. Tarvitaan toimia, jotka ajan mittaan parantavat julkista taloutta suuruusluokkana 3-4 % BKT:sta, ja ison parannuksesta täytyy tulla muista kuin epävarmoista kasvupolitiikan toimista.
Tällainen sopeutustarve tarkoittaa myös, ettei nykyisen hallituksen 4 miljardin menosopeutus riitä, vaikka sen hyvin voikin ajatella järkeväksi tavoitteeksi lähimpien neljän vuoden aikana. Sopeutusta on kyettävä jatkamaan seuraavalla vaalikaudella. Tällaisen jatkuvuuden varmistamiselle on eduksi, jos alkuvaiheen sopeutus koetaan sisällöltään reiluksi. Hallituksen tulisi ottaa tämä näkökohta vakavasti.
Sopeutustoimien pääosan on tultava menojen leikkaamisesta, koska kokonaisveroasteen nousu tuskin on mahdollista
Jo havainto siitä, että menojen BKT-osuuden nousu eikä kokonaisveroasteen lasku on alijäämien kasvun välitön syy, kertoo, että menojen kasvun hidastaminen suhteessa BKT:hen on lupaavampi tasapainotussuunta kuin verotuksen yleinen kiristäminen.
Päätelmää tukee vertailu muihin Pohjoismaihin. Suomessa julkisten menojen suhde BKT:hen on viimeisten 15 vuoden aikana ollut selvästi korkeampi kuin Ruotsissa, kun taas kokonaisveroaste on ollut likimain samanlainen. Tanskan menoaste on myös alentunut jo vuosia sitten Ruotsin tasolle eli Suomea selvästi alemmaksi. Ero menotasoissa näihin maihin oli viime vuonna peräti 5-8 prosenttiyksikköä. Samalla Tanskan aiemmin muita maita selvästi korkeampi menoaste on painunut Suomen ja Ruotsin tasolle.
On toki epäselvää, kuinka korkea verotuksen taso voi olla ilman pahaa haittaa talouden kasvulle. Se, että muut Pohjoismaat ovat kyenneet ylläpitämään hyvää kasvua Tanskan selvästi ja Ruotsin hiukan korkeammasta veroasteesta huolimatta, viittaa siihen, ettei nykyinen veroaste ole ylivoimaisen korkea. Ei siis ole välttämätöntä eikä mielestäni realistista tavoitella ainakaan olennaisesti alempaa veroastetta. Mutta yhtä lailla veroasteen nosto olisi vaikeaa ilman negatiivisia vaikutuksia kasvuun.
Olennainen kysymys on verotuksen rakenne. Kun kasvun vahvistaminen on prioriteetti, työn, yrittämisen ja Suomessa tapahtuvan pääomamuodostuksen kannustimien pitäminen riittävinä on tärkeää. Yhteisöverokanta on nykyisellään kansainvälisesti kilpailukykyinen. Ansiotulojen verotus ei sitä kauttaaltaan ole, ja sitä olisikin hyvä voida keventää.
Tällaisten kevennysten vaikutus verokertymään pitäisi kuitenkin kyetä kompensoimaan kiristämällä verotusta siellä, missä sen kasvuvaikutukset ovat vähäiset. Ilmeisin tällainen vero on maahan kohdistuva kiinteistövero. Maapohjan verotuksen erityinen hyöty on, että se painottuu alueille, joilla maan arvon korkeuden ja nousun ansiosta on parhaiten veronmaksukykyä. Kiinteistöverosta saatavissa oleva verotulojen lisäys lienee kuitenkin parhaimmilaankin vain muutamia satoja miljoonia. Hallituksen esittämän lievän kiinteistöveron korotuksen kritiikkiä on vaikea ymmärtää.
Toinen lupaava kiristysmahdollisuuksien kohde on listaamattomien yritysten kansainvälisesti vertaillen poikkeuksellisen matala verotus. Veroasiantuntijoiden keskuudessa on laaja yhteisymmärrys, ettei ainakaan näin suurelle puheena olevaa yritystoimintaa koskevalle veroedulle ole hyviä perusteita sen paremmin talouden kasvun kuin verotuksen oikeudenmukaisuudenkaan näkökulmasta. Tämänkin edun olennainenkin pienentäminen tuo kuitenkin enintään sadoissa miljoonissa lasketun lisän verotuloihin.
Valtiovarainministeriön arvion mukaan kokonaisveroaste on alenemassa ilman eri päätöksiä. Tämä johtuu lähinnä liikenteeseen kohdistuvien verojen tuoton alenemisesta, kun autokanta uudistuu. Tällaisia veromenetyksiä ei ole järkeä kompensoida kasvua paljon haittaavilla veroilla. Luontevin kompensaatio ovat muut välilliset verot. Niiden veropohja on laaja, jolloin pienilläkin veroasteen muutoksilla saa aikaan tuntuvan verotulojen kasvun.
Menojen leikkaamisessa suhteessa perusuraan ei voida välttää isoja menoeriä, ts. sosiaaliturvaa, sotepalveluita, koulutusta
Julkisiin menoihin kohdistuu lähivuosina useita lisäyspaineita sen ohella, että eläkemenot ja terveyden hoidon ja hoivan menot kasvavat trendinomaisesti väestön ikääntyessä.
Puolustusmenojen on mitä ilmeisemmin oltava pitkään aiempaa korkeammalla tasolla. Kasvupolitiikka edellyttää pitämistä kiinni tutkimus- ja kehitysmenojen jo sovitusta lisäysohjelmasta. Koulutukseen suunnattuja varoja on samasta syystä tarpeen lisätä ainakin perusopetuksen ja korkeakouluopetuksen osalta. Elinkeinotukien kokonaismäärää on hankala alentaa merkittävästi, kun muut maat kilpailevat lisäämällä tukia investointien ja tuotannon houkuttelemiseksi omalle alueelleen.
Tästä seuraa, että julkisten menojen kasvun hillintä ei voi onnistua ilman koskemista erilaisiin sosiaaliturvaetuuksiin sekä sairaanhoidon, sosiaalipalveluiden ja koulutuksen kokonaiskustannuksiin, jotka muodostavat valtaosan kaikista julkisista menoista.
Tuottavuuden nosto organisoimalla palvelutuotantoa uudelleen ja hyödyntämällä uutta teknologiaa olisi ilmeisellä tavalla paras vaihtoehto. Eri yksiköiden väliset kustannuserot kertovat, että potentiaalia on. Mutta muun tuottavuuskasvun edistämisen lailla tuottavuuden parantaminen julkisissa palveluissa on silti kaikkea muuta kuin helppoa, varmaa ja nopeaa. Suomessa käytetään vähemmän rahaa terveydenhuoltoon sekä asukasta kohden että suhteessa BKT:n kuin pohjoismaisissa verrokeissa samalla kun väestörakenne on epäedullisempi. Tämä ei helpota tehostamistoimien toteuttamista ilman palveluiden laadun heikkenemistä.
Päätelmä on, että menojen hillintä ei voi perustua yksin julkisen palvelutuotannon tehokkuuden lisääntymiseen. Tarvitaan myös mittavia etupäässä sosiaaliturvaan liittyvien tulonsiirtojen leikkauksia niin hankalaa kuin sekin on. Tehottomaksi todetun aikuiskoulutustuen lakkauttaminen ei riitä.
Sopeutustoimien kohdentaminen on eduskunnan asia ja sen pitäisi perustua yleisiin periaatteisiin eturyhmien painostusvoiman sijasta
On selvää, että julkisen talouden välttämätön sopeuttaminen ja myös osa kasvupolitiikan toimista edellyttää vaikeita valintoja. Menojen leikkaukset ja verojen kiristykset iskevät hyvin eri lailla eri ihmisiin, samoin työmarkkinoiden pelisääntöjen muuttaminen. Kun hyvinvointivaltion tulonsiirtoja ja ilmaispalveluja rajoitetaan, hyvinvointierojen tasaus väistämättä vähenee. Tämä ei harkitusti toteutettuna murra tuloja tasaavaa hyvinvointimallia. Nykyisin tuloerot ovat kansainvälisessä vertailussa pieniä ja tulontasauksen aste verojen ja tulonsiirtojen kautta itse asiassa maailman huippua.
Joka tapauksessa, valinnat eivät voi perustua vain arvioituihin vaikutuksiin talouden pidemmän ajan kehitykseen. Päätöksenteossa ovat väistämättä mukana eri ihmisten ja ihmisryhmien välittömien etujen painottaminen.
Tällaiset valinnat ovat politiikan ydintä ja kuuluvat demokratiassa kansanedustuslaitokselle ja käytännössä eduskunnan enemmistön tukea nauttivalle hallitukselle. Eri intressipiirejä edustavien järjestöjen perusteltu rooli on tuoda esille erilaisten ratkaisujen seurauksia. Ja toki kukin voi perustella, miksi juuri omaan porukkaan kohdistuvat hallituksen esittämät leikkaukset tai sääntelyn muutokset ovat huonoja.
On kuitenkin ilmeinen vaara, että ne, jotka huutavat kovimmin tai uhkaavat häiritä yhteiskunnan toimintaa vakavasti, saavat tahtonsa läpi silloinkin, kun sille ei ole hyviä perusteita. Tähän ei pidä alistua. Suomen kansaa kokonaisuudessaan edustavat parhaiten kansanedustajat.
Valintoja tehtäessä on syytä pyrkiä pitämään mielessä yleisiä periaatteita, eikä jumiutua jonkin yksittäisen ryhmän tilanteen vertailuun ennen ja jälkeen uudistusten. Kun kyseessä ovat tulonsiirrot pienituloisille ihmiselle, ainakin kaksi näkökulmaa näyttää ilmeiseltä. Sellainen leikkaus, jolla voi tutkimustiedon valossa olettaa olevan vahva kannustinvaikutus työllistymiseen, on parempi kuin sellainen, jolla tätä ei ole. Toisaalta etujen leikkaaminen ihmisiltä, jotka eivät omalla toiminnallaan todennäköisesti pysty leikkauksen haittoja kompensoimaan, ovat huonompia kuin leikkaukset ihmisiltä, jotka voivat tilanteeseensa vaikuttaa tai joiden tilanne automaattisesti paranee ajan mittaan.
Näistä periaatteista seuraa esimerkiksi, että terveiden työikäisten etujen leikkaaminen on vähemmän ongelmallista kuin pienituloisten eläkeläisten, joilla ei enää ole mahdollisuutta työtä tekemällä tilannettaan korjata. Ansiosidonnaisen työttömyysturvan leikkaaminen on parempi kuin peruspäivärahan tai työmarkkinatuen, koska ansiosidonnaisella olevien työllistymistodennäköisyys on suurempi. Ansiosidonnaisen työttömyysturvan leikkaus yleensä on parempi asia kuin työttömyysturvan lapsikorotuksen poistaminen. Lapsethan eivät perheen tilanteeseen mitenkään voi vaikuttaa ja lapsiperheköyhyydellä on tutkitusti ikäviä seurauksia. Syntyvyyden taso huomioon ottaen mikään uudistus, joka lisää lasten saamiseen liittyviä riskejä, ei ole houkutteleva. Hallituksen valinnat toteuttavat tällaisia periaatteita osittain, mutta eivät kauttaaltaan.
Ilmeinen tarve on arvioinnille siitä, milloin eri etuihin kohdistuvat leikkaukset kumuloituvat pahoin samoille ihmisille. Hallitus on ilmoittanut tällaista arviointia tehtävän. Se on syytä ottaa vakavasti.
Leikkauksista suurta ääntä pitävien korkeakouluopiskelijoiden etuuksiin puuttumisessa en pysty mitenkään näkemään ongelmaa verrattuna vaihtoehtoisiin sosiaaliturvan leikkauskohteisiin. Ensinnäkin, opiskelijat ovat nuoria ja pystyvät hyvin kompensoimaan etujen heikentymisestä syntyvät elinkaaritulojen pienet menetykset työskentelemällä enemmän tai pidempään. Toiseksi, korkeakouluopiskelu merkitsee keskimäärin satojen tuhansien eurojen elinkaaritulojen nousua verrattuna tilanteeseen, että jää ilman korkeakoulutusta. Koulutus on hyvä investointi, vaikka siitä hieman lainarahalla maksaakin, ja opiskelijoiden pienituloisuus on tilapäisköyhyyttä, jota lainalla voi helpottaa. Kolmanneksi, suomalaisten korkeakouluopiskelijoiden edut eivät anekdoottievidenssin valossa ole huonot kansainvälisessä vertailussa. Neljänneksi, opiskelijoiden tulotasoa ylläpitävät tulonsiirrot eivät ole koulutustason nostamisen näkökulmasta hyödyllisiä samalla tavalla kuin yliopistojen perusrahoituksen lisääminen aloituspaikkojen määrän kasvattamiseksi.
Lopuksi
Työeläkevakuuttajat Tela ja sosiaali- ja terveysalan kattojärjestö SOSTE julkaisivat alkuviikosta raportin ikääntyvän Suomen strategisista valinnoista. Raportissa luonnostellaan neljä skenaariota 25 vuoden kehitykselle vuoteen 2049 asti.
Jäähyväiset yhteiselle riskinjaolle -vaihtoehdossa sosiaalisia riskejä hallinnoidaan kunkin yksilön elinkaaren sisällä, mutta yksiköiden välinen riskinjako vähenee. Loppuun vietynä asiallisesti luovutaan pohjoismaisesta mallista. Kakun kasvattajat -skenaariossa kasvua kyetään vahvistamaan niin hyvin, että julkinen talous selviää nykymuotoisista tehtävistään väestön ikääntymisestä huolimatta, ts. menot pystytään kattamaan kestävästi. Uusi vaihde -skenaariossa erityisesti julkisia resursseja kyetään käyttämään tehokkaammin, joten vähän huonommallakin kasvulla selvitään olemassa olevasta hyvinvointilupauksesta. Päätöksenteko solmussa -vaihtoehdossa poliittinen päätöksenteko jumittaa ja tuloksena on, että julkinen talous jatkaa velkaantumistaan ja pohjoismainen malli rapautuu asteittain pikemminkin kuin tietoisen hylkäämisen seurauksena.
Oma käsitykseni on, että suomalaiset eivät halua luopua pohjoismaisesta mallista, joka on tuottanut hyvän yhdistelmän korkeaa tulotasoa ja tasa-arvoa. Ajattelen myös, ettei siitä luopuminen ole välttämätöntä, jos pystymme uudistumaan. Uudistamista tarvitaan kaikissa kolmessa ulottuvuudessa, joita skenaarioissa on tarkasteltu. Kasvua on kyettävä vahvistamaan. Julkisen palvelutuotannon tehokkuutta on kyettävä parantamaan. Ja, kyllä, on myös kriittisesti arvioitava, kuinka laajalle julkisen vastuun ihmisten hyvinvoinnista on syytä ulottua.[1]
Ilman koherenttia vaihtoehtoa esitetty vaatimus, että hallituksen on peruttava suunnitelmansa julkisen talouden vakauttamiseksi ja kasvun lisäämiseksi, on askel kohti umpikujaa eli viimeisen skenaarion toteutumiseen. Se, eivätkä 4 miljardin menoleikkaukset, on tie pohjoismaisen mallin rapautumiseen. Viisas hallitus kuitenkin katsoisi kokonaisuutta vielä uudelleen, eikä esimerkiksi sulkisi kokonaan pois verotuksen päätösperäistä kiristämistä.
[1] Ns. Wagnerin laki sanoo, että julkisen sektorin rahoittamina tyypillisesti tapahtuvien palveluiden ja riskinjaon kysyntä kasvaa vaurastumisen myötä. Tämä ilmenee monella tavalla. Yksi on, että yhä useampi ihmisten kokema vastoinkäyminen tulkitaan asiaksi, jonka ehkäisystä tai hoidosta julkisen sektorin tulisi vastata. Absurdiutta lähentelevä esimerkki on Ylen uutinen kuukauden takaa. Siinä ulkomaanvaihdossa ollut opiskelija kertoo kokeneensa tyhjyyden tunnetta palattuaan kotimaan arkeen. Uutisen väliotsikkoon yltänyt viesti oli, että tällaiseen ahdistukseen on saatavissa ammattiapua. Ehkä joku tällaistakin todella tarvitsee ääritilanteessa. Mutta ajatus, että yhteiskunnan täytyisi kustantaa ammattiapua hienoa kokemusta seuranneesta tyhjyyden tunteesta selviämiseen herättää kyllä kysymyksen, onko olemassa jokin murhe, johon veronmaksajien kustantamaa ammattiapua ei pitäisi olla saatavilla. Epäilen, että kun pohdintaa julkisen vastuun rajoista joudutaan toden teolla käymään, vaihdosta paluun aiheuttama tyhjyys saattaa jäädä yksilön ja hänen lähipiirinsä murheeksi. Tai ainakin pitäisi.
